Ajankohtaiset tiedotteet

<< Palaa

VUODEN 2018 TÄRKEIN KIRJA

Svetlana Aleksijevits: Neuvostoihmisen loppu (Tammi, 2018)

Analyysi: Jyrki Iivonen


Miksi Venäjästä on tullut viimeisen kymmenen vuoden aikana maailmanpolitiikan häirikkö? Miksi se on jättänyt tekemättä monet välttämättömät sisäpoliittiset uudistukset ja on niiden sijaan keskittynyt naapurimaittensa häiriköintiin ja monien muiden maiden sisäisiin asioihin puuttumiseen? Miksi 1990-luvun odotukset on työnnetty siellä syrjään ja alettu ihannoida neuvostoaikaa sen kaikista huonoista puolista huolimatta? Ja ennen muuta, miksi venäläisten suuri enemmistö näyttää hyväksyvän tämän kaiken, uskoo heille syötetyt valheelliset tiedot ja pitää muita syyllisinä sen omiin vaikeuksiin ja alistuu poliittisen johtonsa tahdottomaksi välikappaleeksi?

Tässä on joukko kysymyksiä, joita myös suomalaiset Venäjän naapureina joutuvat miettimään. Joillakin meistä tuntuu edelleen olevan ”pää pensaaseen –asenne” eivätkä muutkaan länsimaat ole, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, alkaneet kovinkaan johdonmukaisesti asettaa rajoja Venäjän toiminnalle. Talouspakotteita on kyllä asetettu, mutta niillä ei sittenkään ole ollut kovinkaan merkittäviä vaikutuksia; sen sijaan ne ovat vahvistaneet venäläisten uhriutumisen ajatusta ja antaneet perusteita mm. hybridivaikuttamisen lisäämiseen.

Venäjän johto ansaitsee toiminnastaan sen osaksi tulleen arvostelun, mutta se jättää edelleen auki kysymyksen siitä, miksi harjoitettu politiikka on silti saanut kansalaisten enemmistön hyväksynnän – ainakin jos asiaa tarkastellaan pidettyjen vaalien tulosten valossa. Mutta miksi näin on käynyt: miten tavalliset venäläiset perustelevat itselleen johtajilleen antamansa hyväksynnän? Lyhyesti sanottuna tuon hyväksynnän taustalla on yhtenä tekijänä heidän valtava pettymyksensä Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä annettuihin lupauksiin. Venäläiset ovat toki joutuneet pettymään aina aikaisemminkin, mutta enää ei ole mahdollista rakentaa Stalinin kauden kaltaista väkivaltakoneistoa tukahduttamaan poikkeavaa ajattelua (vaikka tahtoa sellaiseen on saattanut toki löytyä).

Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015 saanut Valko-Venäjällä asuva Svetlana Aleksijevits on hakenut vastausta tähän kysymykseen uusimmassa kirjassaan ”Neuvostoihmisen loppui”, joka on ilmestynyt aiemmin tänä vuonna Tammen ”Keltaisessa kirjastossa”. Kysymyksessä on lähes 700-sivuinen kollaasi venäläisten eksistentiaalisesta tuskasta muuttuneessa maailmassa, joka on tuottanut heille vain suuren pettymyksen – jälleen kerran. Kun tulevaisuus tarjoaa monille heistä pelkkää epävarmuutta ja kurjuutta sekä pelkoa mahdollisista uusista pettymyksistä, ovat monet alkaneet uskoa Neuvostoliiton aikaiseen pastoraaliseen maailmaan, missä monien asioiden uskottiin sittenkin olleen paljon nykyhetkeä paremmin. Ja ne venäläiset, jotka olisivat halunneet nähdä nopeampia muutoksia, ovat yhtä lailla pettyneitä liian hitaaseen muutosvauhtiin.

Aleksijevits on haastatellut kirjaansa varten suuren määrän entisen Neuvostoliiton asukkaita. Hänen menetelmäänsä kutsutaan ”yhteisöromaaniksi”, ja hän on käyttänyt sitä myös monissa aikaisemmissa kirjoissaan (mm. vuonna 2015 ilmestyneessä kirjassaan ”Tshernobylista nousee rukous”). Nyt tarkasteltavalle kirjalle on annettu nimi ”Neuvostoihmisen loppu”. Kirjan nimi lienee tietoinen paradoksi, sillä sen lukeminen nostaa väistämättä esiin kysymyksen siitä, onko tuo neuvostovallan seitsemän vuosikymmenen aikana luotu ihminen, ”homo sovieticus”, kadonnut sittenkään minnekään.

Aleksijevitsin tekemissä haastatteluissa avain venäläisten ajatteluun löytyy vuosien 1985 - 1999 väliseltä ajalta. Mihail Gorbatshovin perestroika otettiin lähtökohtaisesti vastaan myönteisesti, koska sen uskottiin johtavan nopeaan elintason ja elämisen laadun parantumiseen. Mutta varsin pian ihmiset alkoivat kokea, että heidät oli petetty, että uusi yhteiskunta hyödynsi vain hyvin pientä osaa venäläisistä, jotka kahmivat itselleen maan rikkaudet. Tavallisten ihmisten päivittäinen elämä muuttui nopeasti epävarmemmaksi, kun sosialistisen yhteiskunnan sinänsä vaatimattomat turvarakenteet romahtivat. Siinä tilanteessa on ollut ymmärrettävää, että hyvin pienen eliitin luksuselämä ja kaikkialle levinnyt rikollisuus herättivät kateutta ja katkeruutta.

Aleksijevitsin kirjassa nousevat esiin monet Gorbatshovin ja Jeltsin kauden epäkohdat. Kirjan kenties koskettavimmat haastattelut liittyvät erityisesti neuvostokansallisuuksien välisten suhteiden väkivaltaistumiseen 1990-luvun aikana. Ensiksi olivat vastakkain eri neuvostotasavaltojen etnisen enemmistöt ja niihin aikoinaan muuttaneet venäläiset, sitten eri vähemmistökansallisuudet keskenään ja lopulta keskusvallan harjoittaman politiikan tuloksena syntyneet terroristiliikkeet. Erityisen paljon ovat esillä Moskovaan sekä laillisesti että laittomasti siirtyneet Kaukasuksen ja Keski-Aasian kansallisuuksien edustajat.

Jo ylimalkainen analyysi Aleksijevitsin tekemistä haastatteluista kertoo kaiken olennaisen. Venäjän asukkaat kaipaavat tänä päivänä ennen muuta vakautta, kohtuullista toimeentuloa ja arkielämän turvallisuutta. Sitä voi heille tarjota ainoastaan Putinin hallinto – kaikkine puutteineenkin. Maan nykyjohtoa ei toisin sanoen rakasteta, mutta se koetaan ainoaksi todelliseksi vaihtoehdoksi. Taustoittaessaan tämän ulkopuolisille tarkkailijoille vaikeasti ymmärrettävän seikan Aleksijevitsin kirja voidaan perustellusti määritellä vuoden 2018 tärkeimmäksi suomennetuksi kirjaksi. Siksi myös suomalaisten on perusteltua tutustua siihen kaikella vakavuudella.

Aleksijevitsin kirjaa ei missään tapauksessa pidä ymmärtää niin että meidän täytyisi vain hyväksyä Venäjän johdon toiminta kun sillä on viime vuosina ollut niin vaikeaa – tällaista tulkintaa ei Aleksijevits itsekään halua. Voimme tietenkin valittaa sitä, että Venäjän harjoittama politiikka ja sen suhde muuhun maailmaan on ollut konfliktihakuista ja yhteisistä pelisäännöistä piittaamatonta. Mikään epäoikeudenmukaisuuden kokemus ei oikeuta esimerkiksi kansainvälisen oikeuden periaatteiden vastaista Krimin miehitystä tai Itä-Ukrainan separatistien sotilaallista tukemista. Niiden vuoksi asetetut sanktiot on siksi syytä pitää voimassa niin kauan kuin tilanne säilyy nykyisellään.

Vaikka Aleksijevitsin kirja on julkaistu Keltaisessa kirjastossa, se ei ole romaani sanan perinteisessä merkityksessä vaan dokumentti. Siinä ei ole romaaneille tyypillistä kerronnallista juonta, vaan se perustuu eri aikoina tehtyihin eri ihmisten perusteellisiin haastatteluihin, joiden kautta lukijalle avautuu panoraama elämästä Venäjällä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisenä aikana. Noiden tuntemusten tunteminen on välttämätöntä, olkoonkin että erityisesti tämän kirjan osalta on perusteltua sanoa ”tiedon lisäävän tuskaa”. Mutta tiedon puuttuminen lisäisi tuota tuskaa vielä enemmän.

Joka siis haluaa ymmärtää nykypäivän Venäjää ja sen viime vuosien kehitystä, hänen on syytä tarttua Aleksijevitsin kirjaan. Se on erityisesti meille suomalaisille kirjavuoden 2018 tärkein teos. Paitsi että se auttaa ymmärtämään Venäjää, se nostaa esiin näkökulmia myös suomalaiseen yhteiskuntaan ja meillä käytävään keskusteluun – muistakin aiheista kuin Venäjästä ja sen tulevaisuudesta.

Jyrki Iivonen


Julkaistu 23.12.2018