<< Takaisin

Eversti evp Eero Urpo:

Uudenkaupungin suojeluskunta Vapaussodassa

Esitelmä Ruutiukkojen lounaskokouksessa 10.10.2011
 

___________________________________________

Eversti evp Eero Urpo (synt. 1932) toimi Satakunnan Lennoston komentajana vuosina 1976-1984. Hän on syksystä 2011 alkaen Tampereen Suomalaisen Klubin ja Ruutiukkojen jäsen.
___________________________________________

Punaisen ja valkoisen Suomen rintamalinja kulki vapaussodan alkaessa Porin, Tampereen, Lahden ja Viipurin pohjoispuolitse. Punaisen Suomen alueelle muodostui kapinan puhjetessa kolme valkoisten sotilaallista keskittymää. Näistä Itä-Uudenmaan noin 500 miehen vahvuinen valkoisten joukko osin joko antautui Loviisan ja Porvoon taistelujen jälkeen, piiloutui saaristoon tai vetäytyi Viroon. Länsi-Uudenmaan 467 suojeluskuntalaista antautuivat Ruotsin lähetystön välityssopimuksella 27.2.1918.

Kolmas keskittymä syntyi, kun Turun piirin suojeluskunnat saivat käskyn kerääntyä yksittäin tai pienissä ryhmissä Uuteenkaupunkiin, jonne piti Saksasta saapua aselaiva. Suojeluskunnan tuli pyrkiä sitten kohti Seinäjokea valkoisen armeijan yhteyteen ja siirtyessään tuhota punaisten tärkeimmät sillat sekä puhelin- ja lennätinyhteydet.

Isäni, Venni Urpo oli 22-vuotias maatalon poika Turun läheltä Auran pitäjästä. Hän oli parhaillaan oppilaana Vehmaalla sijainneessa Rautilan maamieskoulussa, joka oli noin 40 km Uudestakaupungista. Kun tuli tieto, että Uudessakaupungissa koottiin suojeluskuntaa, oli vain ajan kysymys, kun joukko maamieskoulun oppilaita isäni myötä jättäisi koulunsa ja pyrkisi suojeluskuntaan. Punaisten ja talonpoikien väliset suhteet kun olivat osin kärjistyneet. Lähtö UK:iin tapahtuikin heti viisi päivää sodan syttymisen jälkeen 1.2.1918.



Eero Urpon isä vapaussoturi Venni Urpo ja hänen Vapaussodan aikaiset mitalinsa. Kuvat Eero Urpon kokoelmasta.

 

Valkoisten tarkoituksena oli perustaa tästä UK:n suojeluskunnasta Turun SK:n päällikön kapteeni Johan Fabritiuksen johdolla oma sotatoimiyksikkö. Kapteeni Fabritius, kenraaliluutnantti Johan Fabritiuksen poika, oli 27-vuotias Haminan ja Pietarin kadettikoulujen kasvatti, joka oli taistellut myös Venäjällä I Maailmansodassa.

4.helmikuuta ilmestyi kuitenkin muuan eversti Forsell kenenkään odottamatta Uuteenkaupunkiin. Hän oli joukoille täysin tuntematon henkilö. Forsell oli 49-vuotias ratsuväen eversti, joka oli käynyt Suomen kadettikoulun ja Pietarin ratsuväen upseerikoulun. Hän oli osallistunut I Maailmansodassa Venäjän armeijassa ainakin 35 taisteluun. Ev Forsell ilmoitti muitta mutkitta ottavansa komennon korkeamman sotilasarvonsa perusteella. Tämä synnytti joukoissa närää. Niinpä ylipäälliköltä valtuutuksensa saanut Fabritius vaati päällikkyyttä itselleen, mutta esikunnan johtomiehet taipuivat kuitenkin eversti Forsellin kannalle.

Kaupunki oli nyt jäänyt pieneksi valkoiseksi saarekkeeksi punaisen Suomen sisään. Ev Forsell joutui luopumaan yrityksestä murtautua pohjoiseen. Suunnitelma vallata Uudenkaupungin edustalla oleva Lypertön venäläinen rannikkolinnake jouduttiin myös hylkäämään. Ja odotettavissa oli myös lisää huolia. Turussa majaillut venäläinen sotaväki oli vallannut jäänmurtaja Murtajan ja lähtenyt sitten laivalla tuntemattomaan suuntaan. Punaiset olivat saaneet Helsingistä lisävoimia ja noin tuhannen miehen joukko oli lähtenyt kohti Uuttakaupunkia. Kaupunki oli nyt jäämässä mottiin.

Syntyi ajatus Ahvenanmaalle vetäytymisestä. Yksi asian vahva puolestapuhuja oli 64-vuotias kustavilainen agronomi Albert Aapola. Hän näytti kartalta mitä teitä olisi kuljettava ja lisäksi hän lupasi joukolle omasta takaa ruokatarvikkeita tuota marssia varten. Päälliköt vakuuttuivat tässä pakkotilanteessa tuosta hänen esityksensä järkevyydestä.

Uudenkaupungin suojeluskunnan vahvuus oli nyt vajaat 500 miestä – keski-ikä 24 vuotta. Vanhin oli edellä mainittu 64-vuotias agronomi Albert Aapola ja nuorin vasta 14-vuotias Armas Lehtinen Uudeltakirkolta. Aseita oli vain osalla miehistä. Sodan jälkeen arvioitiin, että suojeluskunnan hallussa oli tuolloin ollut 125 kivääriä ja noin 1500 patruunaa.

Suojeluskunta siirtyikin sitten vähin äänin 7.- 8. helmikuuta välisenä yönä eri teitä käyttäen Kustaviin. Kustavissa agronomi Aapola antoi joukoille lupaamansa eväät: 400 kg kauroja, 300 kg läskiä, 97 kg voita, 1000 kg herneitä, 532 kg naudanlihaa, 230 kg lampaanlihaa, 120 kg palvattua lampaanlihaa, 200 kg palvattua läskiä, 200 kg leipää, 300 kg ohrajauhoja,900 kg heiniä, 500 kg ruista sekä perunoita ja maitoa. Aapola omisti Kustavissa Lupuksen ja Kunnaraisten tilat sekä osallistui kunnallislautakunnan, osuuskaupan, osuusmeijerin, säästöpankin ja laivanvarustajaliikkeen toimintaan. Tämä selittänee osaltaan hänen kykynsä toimia näin mittavasti tuossa kriittisessä tilanteessa.

Illalla 8.helmikuuta suojeluskunta aloitti Kustavista miehille ikimuistoiseksi jääneen marssin jäätyneen saaristomeren yli Ahvenanmaalle. Kustavissa sijainneen Lypertön linnakkeen venäläiset matruusit olivat saaneet vihiä valkoisten lähdöstä UK:sta, mutta eivät tienneet heidän aikeitaan. Peloissaan matruusit ampuivat tykeillään umpimähkään jäälle. Tykkituli kahdeksalla tykillä avattiin iltapäivällä ja sitä jatkettiin koko seuraava yö – aiheuttamatta mitään vahinkoa.

Erityinen painajainen näyttää miehille olleen Turun ja Ahvenanmaan saariston välisen laajan ns. Kihdin aukon ylitys umpipimeässä helmikuun yössä ja vastaan piiskaavassa lumimyrskyssä. Fyysinen kestokyky oli ollut äärirajoillaan. Isä epäilikin, ettei olisi varmaan selvinnyt tuosta matkasta, ellei olisi välillä päässyt vuorollaan lepotauolle ja tuulensuojaan mukana seuraavien kuormaston hevosten rekeen. Tapahtui myös joukkojen hajoamisia ja eksymisiä. Pelko jäämisestä joukosta sysipimeälle meren jäälle on koetellut varmaan osaltaan myös miesten henkistä kestokykyä. Näin siis tapahtui vain viikko noiden Rautilan maamieskoulun poikien liittymisestä suojeluskuntaan, ja niissä varusteissaan, joissa olivat siviilistä tulleetkin... Matkan Kustavista Brändöön oli arveltu kestävän kolmesta neljään tuntia, mutta nyt se vei koko yön. Vaikeista luonnonoloista huolimatta vain yksi mies menetettiin.

Brändöstä jatkettiin matkaa osin jalkamarssilla ja osin hevosilla Kumlingeen. Eversti Forsell sai väistyä joukon johdosta, sillä hänellä ei ollut enää miehistön luottamusta onnettoman Kihdin ylityksen jälkeen. Päälliköksi nostettiin jälleen kapteeni Fabritius. Eversti Forsell lähti tämän “palatsivallankumouksen” jälkeen omin tein Eckerön kautta Ruotsiin.

Laskiaistiistaina 12.2. miehet vannoivat sotilasvalan Kumlingen kirkonkylässä. Joukon johtajat vakuuttelivat miehille, että Suomi tultaisiin vapauttamaan, sillä valkoiset olivat saaneet voittoja pohjoisessa Suomessa. Tieto vallitsevasta tilanteesta poltti varmaan kaikkien mieltä, sillä siitä riippui myös mahdollinen pikainen pääsy jälleen kotimaan kamaralle. Kapt Fabritius olikin nyt voimainsa tunnossa ja päätti vallata koko Ahvenanmaan venäläisiltä!

Retkikunnan johto päätti vallata ensin vajaan peninkulman päässä olevan Prestön lennätinaseman. Lennättimen haltuunotto katkaisisi venäläisten yhteydet punaisten hallitsemaan Turkuun. Koska kaikilla miehillä ei ollut omaa asetta, heille annettiin käteen pelkät puuseipäät ja sijoitettiin aseellisten miesten joukkoon.

Prestön valtauksessa aamulla 14. helmikuuta koettiin ensimmäinen taistelussa kaatuminen, jossa agronomi Aapolan poika, Kustavin SK:n perustajajäsen yo Armas Aapola sai surmansa. Ryhmänjohtajana toiminut Aapola oli hyökännyt suoraan lennätinaseman ovesta sisään ja kaatunut lattialle pää luodin lävistämänä. Aseman piiritys ja muutaman käsikranaatin heitto ikkunoista sisään sai venäläisten 20 miestä antautumaan. Lypertöstä oli viestitetty venäläisille, että tuhansia aseistettuja valkoisia on lähestymässä Ahvenanmaata. Se lisäsi luonnollisesti venäläisten antautumishaluja. Helmikuun 15. päivänä vallattiin verettömästi Boxön linnoitus. Sotasaaliiksi jäi toistasataa kivääriä, muutama konekivääri ja suuri määrä patruunoita. Moni valkosoturi saikin nyt oman henkilökohtaisen aseen.

Ruotsalaisten ja ahvenanmaalaisten separatistien puuhat Ahvenanmaan irrottamiseksi Suomen yhteydestä sotkivat pahoin valkoisten suunnitelmat. Ruotsalaiset ymmärsivät, että Ruotsin olisi nyt käytettävä hyväksi Suomen sekasortoista tilannetta, mikäli se halusi Ahvenanmaan itselleen. Joulukuussa 1917 ahvenanmaalaiset olivat äänestäneet Ruotsiin liittymisen puolesta. Saaristoon yllättäen ilmaantunut Uudenkaupungin SK mutkisti nyt pahasti tätä asiaa. Ruotsalaiset päättivätkin nyt turvautua valheelliseen diplomatiaan.

Päämajasta oli lähetetty 13.2. ja 18.2. sähkösanoma Uudenkaupungin suojeluskunnalle. Kapt Fabritius ei kuitenkaan saanut haltuunsa näitä Mannerheimin sähkeitä, sillä ruotsalaiset kontrolloivat Ahvenanmaan ja päämajan välisiä yhteyksiä. Suomen edustajana toiminut valtioneuvos Gripenberg oli kutsuttu Ruotsin kuninkaan luo, joka pyysi Gripenbergiä antamaan Mannerheimin nimissä Uudenkaupungin suojeluskunnalle käskyn lähteä Ahvenanmaalta ruotsalaisissa laivoissa. Gripenbergin mukaan se oli mahdotonta.

Ruotsalaiset toimittivat lopulta 20.2. valtioneuvos Gripenbergin sähkösanoman muutettuna Fabritiukselle. Gripenbergin alkuperäinen sähke kuului: “Jos asemanne näyttää kestämättömältä eikä toiveita nopeasta avusta ole, kehotan teitä mitä hartaammin menemään ruotsalaisiin laivoihin”. Lähettäjän asettamat varaukset pyyhittiin ja vääristelty sähke kuului: “Kehotan teitä mitä hartaammin menemään ruotsalaisiin laivoihin”. Ruotsalaiset väittivät, että Mannerheim tarvitsi Uudenkaupungin suojeluskuntaa Pohjois-Suomessa. Fabritius harasi tätä väitettä vastaan. Hän ei voinut käsittää, miksi ylipäällikkö antoi käskyn vetäytyä saaristosta juuri, kun Ahvenanmaan valtaus oli alkanut voitokkaasti. Fabritius allekirjoitti kuitenkin tämän “sovintosopimuksen”, jonka mukaan suojeluskuntalaiset luovuttavat 20. helmikuuta ruotsalaisille sekä omat että venäläisiltä otetut aseet.

Sunnuntaiaamuna 24.helmikuuta 1918 lähtivät suomalaisia kuljettaneet laivat Eckerön satamasta. Lähtöseremonia oli juhlallinen, ruotsalainen amiraali Ehrensvärd piti puheen, jonka päätteeksi soitettiin Maammelaulu, mutta miesten mieli oli maassa. Laivojen saavuttua Ruotsissa Hargshamnin satamaan matka jatkui junalla kohti pohjoista. Joukon mielialat olivat kaikesta kestityksestäkin huolimatta apeat. Erityisen masentavana junamatkan koki kapteeni Fabritius, joka piti matkaa Ruotsin halki “kamalana painajaisunena”, kuten hän kirjoittaa.

Uudenkaupungin SK saapui Tornioon aamulla 27. helmikuuta ja matka jatkui junalla kohti Seinäjokea. Suuri yllätys retkeläisille koitti Seinäjoella, jossa ylipäällikkö, kenraali Mannerheim tarkasti komppanioittain järjestäytyneet joukot. “Minä kiitän teitä urhoollisuudesta”, lausui Mannerheim ruotsalaisella korostuksellaan. Ahvenanmaan retken johtaja, kapt Fabritius joutui kuitenkin heti Seinäjoella sotaoikeuden eteen, koska hänen katsottiin luopuneen Ahvenanmaasta vastoin Mannerheimin käskyä. Sotaoikeus antoi Fabritiukselle kuitenkin vapauttavan tuomion, koska katsoi, ettei hän ollut saanut oikeata tietoa ylipäällikön sanomista. Kapteeni Fabritius siirrettiin nyt Mannerheimin käskyllä eversti Hjalmarsonin käytettäväksi.

Seinäjoelta Uudenkaupungin SK:n matka jatkui Kauhajoelle, jossa se varustettiin ensimmäisen kerran kohtuullisen taistelukykyiseksi joukoksi ja siirrettiin 200 hevosen myötä ryhmitysalueelle Kankaanpäähän. Sieltä se lähetettiin kriittisen tilanteen vuoksi välittömästi valkoisten avuksi Ikaalisiin, jossa valkoisten puolustus pelastuikin Kankaanpäästä saatujen apuvoimien ansiosta.

Punaiset kärsivät Ikaalisissa 10–11.3. ylivoimastaan huolimatta kirvelevän tappion. Näin kenties pääasiassa huonon tai jopa olemattoman johtamisen vuoksi. Venäläisupseerit olivat häipyneet tavoittamattomiin ja jättäneet joukkonsa oman onnensa nojaan. Tappiosta syytettiin myös ylipäällikkö Leinosta, joka tässä kriittisessä vaiheessa oli lähtenyt Tampereelle hakemaan apujoukkoja. Tämä johdon puute levitti punaisten puolella huhuja ja pakokauhua. Kuten Väinö Linna romaanissaan “Pohjantähden alla” kertoo perääntyvän punakaartilaisen Akseli Koskelan huutavan: “Ny on parasta lähtee. Mannerheimi on noussu Ikaalisissa maihin ilmalaivasta kuudentuhannen miehen kanssa”.

Ikaalisissa Uudenkaupungin SK:sta muodostettiin virallisesti “Turun rintamapataljoona”. Seuraavat kiivaat taistelut käytiin 19–23.3.1918 Kyröskosken omistuksesta. Kyröskoski oli punaisten vahvin tukikohta Satakunnassa. Sitä oli puolustamassa noin 3000 punakaartilaista. Punaisten keskuudessa esiintyi edelleen kovaa tyytymättömyyttä sodanjohtoa kohtaan. Rintaman ylipäällikkö Leinonen pyrki luomaan joukkoihinsa taisteluhenkeä mm. lupaamalla lentokoneen taivaalle. Eino Rahjan ohjaama lentokone ilmaantuikin paikalle 19.3. aamulla. Tätäkin toivotonta tilannetta kuvaa hauskasti Väinö Linna tuossa “Pohjantähden alla”-kirjassaan.

Kyröskosken punakaartilaiset jättivät lopulta asemansa täydellisen pakokauhun vallassa. Miehet painuvat jalan aina Siuron asemalle saakka. Valkoisten sotasaaliiksi jäi paljon erilaista materiaalia. Mutta Kyröskosken voitto ostettiin myös kalliisti. Yksin Turun pataljoonasta kaatui 8 miestä ja haavoittui 63, joiden joukossa neljä komppanian päällikköä. “Suomen Vapaussodan historia”- teoksessa todetaan Kyröskosken taistelusta: Valkoisten puolelta kunnostautui taistelussa mm. Turun pataljoona, entinen “Uudenkaupungin suojeluskunta”.

Eversti Linder oli saanut päämajasta määräyksen, että Satakunnan ryhmän on täydentäen Kyröskosken voittoa mitä nopeimmin marssittava kohti Tamperetta. Mitä tärkeintä on, että ryhmä katkaisee yhteydet lännestä Tampereelle. Aamulla maaliskuun 25 p:nä alkoi pataljoonan marssi Hämeenkyrön kautta Ylöjärvelle. Pataljoona saapui Ylöjärvelle jo samana iltana ja sai tehtäväkseen vallata heti seuraavana päivänä 26. maaliskuuta maastoa hallitsevan Epilänharjun, josta punaisten kuultiin jo poistuneen ja arveltiin sen olevan nyt vain heikosti miehitetty.

Venäläiset olivat linnoittaneet Epilänharjun I Maailmansodan aikana, ja punaisilla oli ollut nyt tilaisuus vahventaa sitä rakentamalla taistelupesäkkeitä ja piikkilankaesteitä. Turun pataljoonan hyökkäys Epilänharjulle aamulla 26.maaliskuuta epäonnistui täydellisesti. Vastoin odotuksia harjulla olikin täysi miehitys. Taistelu kesti 9 tuntia. Vasta iltapimeässä hyökkäys päästiin lopulta päättämään ja vetämään miehet takaisin. Pataljoonaa oli kohdannut ankara isku. Sodan verisin päivä oli heillä illassa. Pataljoonan tappiot olivat toistasataa miestä – kaatuneita oli 25 ja haavoittuneita peräti 83. Isäni oli näistä yksi vaikeasti haavoittuneena.

Mutta miten tässä näin pääsi käymään? Erään tulkinnan mukaan epäonnistunut hyökkäys tapahtui erehdyksessä ja vastoin eversti Hjalmarsonin tahtoa. Erehdys olisi johtunut huhusta, jonka mukaan punaiset olisivat luopuneet tai ainakin luopumassa sekä Lielahden että Epilän asemistaan. Huhu katsottiin myös punaisten petoksen aiheuttamaksi. Paikallinen poliisi, miliisi Lauri Sievä, oli vakuuttanut punaisten paenneen harjulta. Professori Heikki Ylikankaan mukaan poliisi sai myöhemmin “ansaitun palkkansa”, hänet surmattiin. Poliisi saattoi kuitenkin olla syytön tahalliseen harhauttamiseen, sillä Kyröskoskelta perääntyneet punaiset painuivat ensin ohi Epilän Tampereelle jättäen Epilänharjun miehittämättä, mutta miehittivät sen sitten vahvasti edellisenä yönä, kun valkoiset eivät olleetkaan seuranneet punaisia Epilään saakka, vaan olivat jääneet yöksi Ylöjärvelle. Ehkäpä näinkin. Epilänharju olisi ollut tuolloin vaikeasti vallattavissa hyvin varustetulla ja koulutetulla joukollakin. Nyt harjua valtaamaan lähetettiin vailla koulutusta olevia ja vain kevein asein varustettuja nuorukaisia. Harjua ei vallattukaan koko sodan aikana. Mutta miten tahansa. Vain 8 viikkoa kestänyt sota oli isäni osalta ohi, edessään kuukausia ja jopa vuosia kestänyt paranemis- ja toipumisaika sekä loppuelämä käsi-invalidina.

Maaliskuun 31.päivä 1918 oli pääsiäispäivä, jolloin luettiin seuraava kenraali Mannerheimin ensimmäinen tervehdys joukoille: “Satakunnan, Hämeen, Savon ja Antrean rintamille, luettavaksi joka pataljoonassa ja komppaniassa: Sotilaat, veljet. Teidän voittoisat aseenne, joilla Te verisissä taisteluissa olette vapauttaneet jo suurimman osan maatamme ja murtaneet maan vihollisen rintamat, tekee minulle mieluisaksi velvollisuudeksi kiittää Teitä tänä pääsiäispyhänä, jonka maamme viettää synkässä sodassa omia eksyneitä ja rikollisia kansalaisiaan vastaan. Te olette pelastaneet Suomelle nuoren itsenäisyyden, sen vapauden, sen kansan kirkon, jonka punaiset ovat häpäisseet mitä törkeimmillä rikoksilla. Eläköön nuori uljas armeijamme.”

Pääsiäispäivä 1918 oli muutenkin erityinen päivä pataljoonan miehille. Silloin haudattiin Ylöjärvellä 27 taisteluissa kaatunutta valkoista. 1. komppania muodosti haudan ympärille kunniavartion, eversti Hjalmarson puhui kauniisti sankarien muistolle ja tykeillä ammuttiin kunnialaukaukset. Tilaisuus teki syvän vaikutuksen niin miehiin kuin suureen yleisöjoukkoonkin. Turun pataljoona koki huhtikuun aikana organisaatiomuutoksia ja liitettiin vasta perustettuun Porin Rykmenttiin, jonka mukana se osallistui viimeisiin operaatioihin mm. Hauhon suunnalla punaisten perääntyessä kohti Kymenlaaksoa.

Sodan päätyttyä huhtikuun lopussa Turun Pataljoona marssi Vappuna 1.5.1918 Hauholta Kangasalle, josta edelleen junalla Tampereelle. Muutaman päivän ajan miehet ehtivät tutustua kaupunkiin, jota vastaan olivat kuukautta aikaisemmin niin kovasti hyökänneet. Kaupungin rauniot tekivät miehiin lähtemättömän vaikutuksen. Tampereelta matka jatkui junalla Hankoon, josta tuo aiemmin mainittu jäänsärkijä Murtaja kuljetti miehet Turkuun sunnuntaina 5. toukokuuta 1918. Joukko oli harventunut matkan varrella. Ahvenanmaalle lähteneestä vajaasta 500 miehestä: arviolta noin 150 oli joko kaatunut tai haavoittunut rintamalla. Siis noin kolmasosa joukosta oli poissa.

Uudenkaupungin suojeluskunnan sotaretki jäitse Ahvenanmaalle, sieltä Ruotsin halki junalla Tornioon ja taisteluissa Hämeen rintamalla kesti kaikkiaan kolme kuukautta. Tämän oma-aloitteisesti käynnistyneen, vapaaehtoisesti yhteen liittyneen miesjoukon uhrautuva palvelus isänmaalle ansaitsee täyden tunnustuksen ja kiitoksen itsenäiseltä Suomen kansalta. Ja näiden miesten teot ja uhraukset säilykööt meidän kaikkien mielessä.

Eero Urpo

***********************************************************************
Esitelmän jälkeen syntyi mielenkiintoinen keskustelu. Ruutiukko Kari Niinikangas (kuva) on myös perehtynyt aihepiiriin omistamansa huvila Tervapääskyn rakennuttajan fil. toht. Thorsten Renvallin elämää tutkiessaan. Turkulainen Renvall (1868 - 1927) oli arkkipiispan poika, koulutukseltaan eläintieteilijä, ornitologi ja tulisieluinen isänmaan ystävä. Renvall oli luonnonhistorian lehtori, monipuolinen kulttuurivaikuttaja, Turun Sanomien perustajia ja tuottelias lähinnä lintujen elämää käsittelevien kirjojen kirjoittaja. Hänen veljensä Heikki Renvall oli senaattori ja keväällä 1918 Vaasan senaatin puheenjohtaja.

Thorsten Renvall osallistui Uudenkaupungin suojeluskunnan Ahvenanmaan retkeen. Renvall julkaisi v. 1922 muistelmat Skuggornas bok ja v. 1924 teoksen Nya blad till Skuggornas bok. Näissä kirjoissa Renvall käy ankaraa debattia erityisesti ahvenanmaalaista Edgar Grönblomia vastaan. Renvall syyttää ahvenanmaalaisia ja ruotsalaisia Mannerheimin sähkösanoman väärennyksestä. Palattuaan kevättalvella Uudenkaupungin suojeluskunnan mukana Suomeen Renvall alkoi välittömästi järjestellä retkikuntaa Petsamon vapauttamiseksi. Renvall toimikin kesällä 1918 Petsamon retkikunnan toisena johtajana.

************************************************************************

Kuvat tilaisuudesta: Jorma Hautala ja Markku Rauhalahti