<< Takaisin

Atk-toimihenkilö Heikki Peltomäki:

Puujalkaritari, jääkäri Viljo August Laakson jäljillä

Esitelmä Ruutiukkojen lounaskokouksessa 24.09.2012

___________________________________________

Heikki Peltomäki on syntynyt ja asuu Laihialla. Hän on tutkinut hyvin perusteellisesti eri lähteistä sotahistoriaa ja erityisesti jääkäriliikettä sekä kotiseutunsa historiaa monien vuosien aikana ja kirjoittanut siitä kirjan: ”Puujalkaritari”, johon hänen esitelmänsä perustui.

Vaikka tekijän mukaan kirja ei ole Viljo Laakson, synt. 13.8.1895, elämäkerta, antaa teos, kuten nyt kuultu esitelmäkin, kattavan ja värikkään kuvauksen pälkäneläisestä torpparinpojasta, joka lähti ensimmäisten jääkärien joukossa Saksaan, osallistui kaikkiin sotiin itsenäisyytemme aikana, ylennettiin everstiluutnantiksi ja jolle rykmentin komentajana Lapin sodassa myönnettiin Mannerheim-risti.

________________
____________________________

Heiskasen staabi

Viljo Laaksolla oli merkittävä rooli itsenäisyystaistelussamme. Hänet valittiin ryhmään, joka sai Polangenissa pioneeri- ym. erikoiskoulutuksen. Heistä valittiin myöhemmin kahdeksan jääkärin komennuskunta, joka Juho Heiskasen johdolla toi aselaiva S/S Equityllä 6 500 kivääriä ja 30 konekivääriä ja niihin 2,5 miljoonaa patruunaa sekä mm. 500 Mauser-pistoolia, 4 500 käsikranaattia ja 38 kirstullista räjähdysaineita. Aselaiva Equityn rantautui kahdessa osassa Vaasan pohjoispuolelle Oravaisissa Vesterön saareen 31.10.1917 illalla ja Luotoon. Se oli ensimmäinen aseiden koelasti Saksasta Suomeen.

Aselaiva Equityn jääkärikomennuskunta Polangenissa kuvattuna juuri ennen lähtöä. Kuvassa vasemmalta ovat: Arvi Kokko, Einar Mäkinen, Kalle Kuokkanen, Juho Heiskanen, Viljo Laakso, Reino Vuolle, Lauri Tiainen ja Juho Komonen. Aseiden lisäksi Equityn 1. matkan lastiin kuului 8 tällaista Harley Davidson moottoripyörää. Tarkoituksena oli ajaa niillä Muurmannin radalle ja räjäyttämällä katkaista se. Laivan lastissa oli tätä varten iso määrä räjähteitä. Tämä osa suunnitelmaa ei koskaan toteutunut.

Peltomäki huomauttaa, että Equityä ei pidä kuitenkaan nähdä pelkästään aselaivana, sillä komennuskunnan tehtävä ei päättynyt siihen, kun aseet saatiin maihin ja organisoitiin niiden jakelu. Komennuskunnan jääkäreihin liittyi muutamia Pietarista Spalernajan vankilasta maaliskuussa vapautuneita ns. kalterijääkäreitä, ja tämä pieni joukko koulutti tiukoin ottein eteläpohjalaisia suojeluskuntia marraskuun alkupuolelta aina tammisunnuntaihin saakka. On merkittävää, että tämä Heiskasen staabina tunnettu joukko aloitti riittävän ajoissa vapaaehtoisten suojeluskuntalaisten järjestelmällisen kouluttamisen, jonka tuloksena Peltomäen mukaan oli jo vuoden 1918 alkaessa rajatulla maantieteellisellä alueella varsin hyvin koulutettu, kurinalainen ja hengeltään yhtenäinen ydinjoukko.

   
Heiskasen staabin toiminta-alue.     Heiskasen staabin kokoonpano.

Juho Heiskanen ja 15 jääkäriä kouluttivat 3 000 suojeluskuntalaista. Viljo Laakson ja Einar Mäkisen toiminta alkoi Lapualla ’palomestarin’ toimessa. Päämaja oli Kosolan talossa. Lapualla oli satamäärin venäläistä sotaväkeä. Niinpä ’palomestarit’ joutuivat eräänä yönä pikaisesti poistumaan Kosolasta metsikköön. Oli vaihdettava alaa ja ryhdyttävä ’voimistelunopettajiksi’. Kosolan hevosella he pakenivat uuteen koulutuspaikkaan, Lapuan ja Ylistaron rajamailla olevaan Karhunmäen kansanopistoon. Eräs kivityömies ilmiantoi ’omituiset voimistelut’ venäläisille. Nämä tulivat Ylistarosta tarkastamaan tilannetta. Onneksi Malkamäen kautta tiedustelu toimi ja varoitus heidän tulostaan saatiin ajoissa. Kun santarmit saapuivat opistolle, istuivat kaikki koulutettavat vakavina penkeissä kuuntelemassa Malkamäen pitämää uskontotuntia ja veisasivat hartaina Siionin virsiä.

Nykyään Lapuan ja Ylistaron rajamailla oleva paikka tunnetaan nimellä Wanha Karhunmäki. Siellä järjestetään edelleen erilaisia tilaisuuksia. Karhunmäen kristillisen kansanopiston tilat ovat nykyään Lapuan keskustassa.

Laakson havainnot pohjalaisista tekivät häneen lähtemättömän vaikutuksen: ”Kautta aikojen on Pohjanmaan lakeuksilla elänyt kansa, joka ei milloinkaan ole taipunut vieraan ruoskan alle, vaan syksyllä 1917 tulin minä sen täydellisesti huomaamaan. En pysty edes osaksi pukemaan sanoiksi sitä uhkarohkeaa, isänmaallista innostusta, joka siellä kaikissa yhteiskuntaluokissa vallitsi. Toisissa olosuhteissa olisi ollut arveluttavaa aloittaa niin rohkeaa puuhaa kuin jakaa aseet ja alkaa kouluttamaan aseellista järjestöä sellaiselle paikkakunnalle, jossa joka kylä, asema, puhelinkeskus, silta j.n.e. oli ryssän tarkoin vartioima. Eteläpohjanmaalla se kävi kuin itsestään. Tarvitsi tukea tai apua missä muodossa tahansa, niin ei tarvinnut kuin vähän vihjaista, niin oli tarjokkaita vaikka kuinka paljon.”

Ensimmäinen suojeluskunta, "palokunta" oli perustettu Ylistarossa jo 7.12.1916 ja seuraava Laihialla 22.10.1917 sekä 17.5.1018 Mustasaaressa. Vaasassa oli suurlakko 14.11.- 21.11.1917.

Tammisunnuntai

Tammisunnuntailla tarkoitetaan sitä päivää, jolloin Pohjanmaalla vapaaehtoiset suojeluskuntajoukot aloittivat toiminnan maakunnassa olevia venäläisiä varuskuntia vastaan. Samana yönä punakaarti otti vallan Helsingissä. Päivä oli 28. tammikuuta vuonna 1918. Siitä katsotaan Vapaussodan alkaneen.

Hulmin sillan pielessä on patsas, jossa on
Hulmin taistelussa kaatuneiden viiden suojeluskuntalaisen nimet ja teksti
"Tällä paikalla aloittivat Laihian miehet vapaussodan tammikuun 27. päivänä 1918". Kuva Vesa Rinkinen.
Venäläisten joukkojen sijoitus ja Suomen rautatieverkko 1917.

Poikkirata, joka mahdollisti yhteyden Haapamäeltä Elisenvaaraan, ehti valmiiksi vasta hieman ennen sodan alkamista.

Ennen venäläisten pääjoukkojen aseita riisumista piti mm. riisua aseista Laihialla sijainneen eskadroonan puolikkaan rakuunat, noin 60 miestä. Suojeluskuntalaisia johti Hulmin kahakassa jääkäri Viljo Laakso. Esitelmää seuranneessa keskustelussa viitattiin Karjalassa jo ennen Tammisunnuntaita alkaneisiin aseellisiin yhteenottoihin ja kysyttiin, missä sitten Vapaussota alkoi? Tähän esitelmöitsijä vastasi pohjalaisittain: Vapaussota alkoi Pohjanmaalla, mutta Karjalassa oli ammuttu kovilla jo viikkoa ennen.

Valkokaarti ei odota

Venäläisen varuskunnan kartta Holmilla. Kesällä 1882 asettui tänne autonomisen Suomen sotaväen reservikomppania nro 10. Tämä Hulmi Laihialla oli Viljo Laakson ensimmäisen Suomen maaperällä johtaman taistelun näyttämönä.
_________________________

Viljo Laakso tuli Laihialle 10.1.1918 suojeluskunnan kouluttajaksi. Hän oli ehtinyt kouluttaa laihialaisia vain pari viikkoa, kun hän sai käskyn 27.1.1918 klo 14. Käskyn mukaan piti riisua 60 santarmia aseista alkuillasta ja sitten osallistua Vaasan valtaukseen Vanhan Vaasan suunnasta klo 23. Hyvän suunnitelman mukaan marssittiin Hulmille klo 21. Lähestyminen ja asemiin meno sujui huomaamatta, mutta joku ketjussa olleista laukaisi vahingossa aseensa.

Syntyneessä molemminpuolisessa tulitaistelussa viisi laihialaisista suojeluskuntalaista kaatui Hulmin pukkisillan seutuvilla. Tarkoitus saman yön aikana osallistua Vaasan valtaukseen. Se ei nyt kuitenkaan onnistunut. Isonkyrön suojeluskuntalaiset tulivat avuksi Hulmille klo 23. Tällöin venäläiset jättivät Laihian ja ratsastivat Vaasaan.

 Hulmin pukkisilta vuonna 1918 ....  .... ja kesällä 2012. Kuva Vesa Rinkinen.

Kolmisen kilometriä Laihian keskustaajamasta Vaasan suuntaan ylittää Laihianjoen silta. Sillan kivistä ladotut arkut ovat alkuperäiset, mutta puiset kaiteet ja sillan kansi on korvattu autoliikenteen vaatimilla rakenteilla. Sillan alle vetäytyneet suojeluskuntalaiset saivat surmansa tultuaan yllätetyiksi. Hulmin muistomerkki on sillan toisella puolella näkyvän kuusiaidan takana. Sen sivuitse kulkee nykyään Kasarmintienä tunnettu tie, jonka varteen Laakso järjesti puolustusta.

_________________________ 
Vapaussodan ensimmäinen laukaus pamahti vahingossa kattoon mv. Juho Karin talon yläeteisessä Laihian Potilan kylässä 27.1.1918 noin klo 20.
___________________________

Laukauksen seurauksena sisällä olleet upseerit antautuivat. Talo sijaitsee vajaan kilometrin päässä Hulmilta. Talo on vieläkin olemassa vaikkakin asumattomana.

Talon yläkerran päätykamariin oli majoitettu Hulmin venäläisen rakuunaosaston päällikkö, jonka

tiedetään olleen puolalaissyntyinen aatelismies. Hänet ja hänen varamiehensä pidätettiin ennen hyökkäystä Hulmille

Heikki Peltomäen synnyinkodissa kylätien toisella puolen, jota rakennusta ei enää ole, oli majoitettuna nuorempi rakuunaupseeri, joka on ollut joukkueenjohtajana. Hän kuitenkin otti pitkät muutamia viikkoja ennen tammisunnuntaita. Hän jätti kaikki armeijan kamppeet siististi porstuakamariiin ja nousi siviilivaatteissa junaan, eikä miehestä ole sen koomin kuultu. Hänen katoamisensa kuitenkin aiheutti perättömän huhun henkirikoksesta. 1930-luvulla juttu sitten paisui legendaksi siitä, miten murhatun venäläisupseerin haamu kummittelee Hulmin puistossa. Asiasta oli maakuntalehdissä juttujakin ja moni vannoi nähneensä puistossa tämän haamun.

Laihialta Laakso lähti Oulun kautta Vilppulaan ja sieltä kiireellä 14.2.1918 Vöyrin sotakouluun, jossa hän Rekipellossa perusti 5. komppnian. Vöyrillä oppilaina olivat mm. Aaro Pajari ja Jorma Gallen-Kallela.

Vapaussota

Kutsuntojen kautta asevelvollisena riviin tullut ylihärmäläinen Kalle Kuusisto kertoo Tampereen edustalla Aitolahdessa sattuneen tapauksen.

”Aitolahdessa meidät määrättiin ketjuun. Meidän kohdalle sattui peltoaukea. Alajärveläiset ampuivat edessä olleeseen metsikköön, josta vihollinen ampui kiivaasti takaisin. Kalle Perä sai luodin otsaansa kuollen heti. Ketjun oikealta laidalta tuli tieto, että punaiset ovat alkaneet saartaa. Syntyi pakokauhu. Luutnantti Granlund tuli pellolla vastaan pistooli kädessään vaatien kaikkia pysähtymään ja palaamaan asemiin. Vehkaoja tarttui myös pistooliinsa. Niin meidät siinä pakotettiin uuteen hyökkäykseen. Kun päälliköt yrittivät viedä joukkojaan pistooleilla uhaten, he menettivät miestensä luottamuksen kokonaan.

Joku jääkäriluutnantti Laakso otti komennon. Hän jutteli rauhallisesti todeten, ettei siinä tilanteessa kenelläkään ollut mitään hätää. Hän ehdotti, että mentäisiin porukalla katsomaan, mikä siellä edessä on tilanne. Samassa hän lähti itse edeltä. Niin siinä vain kävi, että joka mies seurasi Laaksoa takaisin asemiin. Niissä asemissa me sitten taistelimme pari päivää yhteen menoon viluisina ja nälkäisinä.”

Viljo Laakso oli alipäällystöä kouluttaneessa Vöyrin sotakoulussa komppanianpäällikkönä. Koulu osallistui Vapaussotaan pataljoonana, joka tunnettiin myös Vöyrin kaartina. Tampereen taistelussa Viljo Laakson johtama osasto Laakso hyökkäsi 28.3.1918 Uudestakylästä Hippodromin maastoon. Laakso haavoittui taistelussa ja hakeutuessaan sidontapaikalle joutui vastakkain punaisen päällikön kanssa, molempien avatessa tulen samanaikaisesti.

___________________________

Kalevankankaan taistelun hyökkäysnuolet. Laaksolla oli ratkaiseva osuus läntisellä rintamalla maaliskuun lopussa 28.3.1918. Laakso ja hänen komppaniansa Vöyrin sotakoulun 5.K valtasi Uudenkylän.
___________________________

Tampereelta takaisin Vöyrille, korotus luutnantiksi ja vapaudenristi. Laakosta tuli Suojeluskunnan kouluttaja. Hän palveli 10 vuotta Lahden ja Nastolan aluepäällikkönä. Hänet ylennettiin itsenäisyyspäivän 1928 kapteeniksi. Hänet nimitettiin Viipurin rykmentin komentajaksi Haminaan. 1933 Turussa Heikkilän kasarmilla, Eeva Karus (1. puoliso).

Tuntematon

Aikalaisten kommentit kuvaavat erinomaisesti Viljo Laaksoa: ”Hän oli minulle kokonaan tuntematon siihen asti. Kun Loimaan seudun reserviläisten juna oli heinäkuun hellepäivänä matkalla Tampereen ja Porin kautta Niinisaloon kertausharjoituksiin, niin jollain asemilla ennen Poria aloin huomata miten sama reipas kap. käveli junan sivussa jokaisella asemalla, missä juna vain viipyi hiukankin aikaa.

Huomasin heti ettei hän ollut mikään ns. herrasmiestyyppi, vaan hyvin kansanomainen mies. Toi Laakso on meitin pataljoonan komentaja, tiesi joku. Se pitää huolta reserviläisten kuljetuksesta. Ja yksi toinen tiesi: se on noin tavallisen miehen näköinen, kun se on yhden kartanon tallirenkin poika. Herrat pilkallaan käskivät sitä kans lähtemään Saksaan jääkäriksi. Laakso otti sen toden kannalta ja lähti. Ja hyvä viskaali siitte tuliki. Ei se ole mitään oppikoulua käyny ollenka. Eikä se enää ylenekkä sen takia. Mukke jos tulee sota, niin sitten kyl saa viälä vaihka leijonia leukapieleen. Vai et sää tunne Laaksoo, ihmeteltiin minulle. Se on ollut tuola PR kkoon päälikkönä”

Talvisota

Taistelu Honkaniemen harjumaastossa. Talvisodan III/JR 13 sotapäiväkirjat saattoi välirauhan aikana konekirjoitusasuun luutnantti Oiva Kouri. Hän myös piirsi kuvasarjan, joka kuvaa Laakson pataljoonan taistelua väliasemassa ja taka-asemassa Viipurin pohjoispuolella.

    
Väliasema ennen taistelujen alkamista. Venäläisten panssarihyökkäys johti Selänmäen menestykseen 19.2.-40, jota paikkaamaan Laakson pataljoona tuli aamuvarhaisella 20.2. Laakson pataljoona hiihti Heponotkon leirialueelta Näykkiin Honkaniemen harjua pitkin. Ensin lähti 8. komppania, joka sai marssikäskyn 19.2.1940 klo 9 aamulla. Viljo Laakson haavoittuminen varhain aamulla 3.3.1940 tapahtui maastokohdassa, jossa kuvan oikean alanurkan punaisten nuolten kärjet lähestyvät toisiaan.

Taka-asemassa. Saviseudun miehet taistelivat viimeiset talvisodan päivät aivan Viipurin pohjoispuolella Kärstilänjärvellä. Laakson haavoittumispaikka oli jo silloin linjojen välissä olevaa aluetta, jossa Laakso oli tiedustelemassa taistelulähettinsä Onni Laukkasen kanssa.

Kuva esittää tilannetta 9.3.1940 ja kertoo, miten pitkään puolustus onnistui pitämään kiinni taka-aseman varsinaisesta linjasta, jossa oli sentään tehty hiukan varustelutöitäkin. Talvisota päättyi 30.3.1940.  Laakso pääsi pois sairaalasta 10.5.1940.

Jatkosota

Laakso käveli miinaan 3.8.1941. Jalan menetyksestä huolimatta Laakso halusi jatkaa aktiivipalveluksessa. Hän toimi syksyyn 1942 saakka Järjestelykeskus 2:n päällikkönä Keuruulla ja oli sen jälkeen Turun sotilaspiirin komentajan käytössä. Sota kuitenkin jatkui ja kesäkuun 1944 kriittisessä vaiheessa korkeat esimiehet muistivat talvisodan väliaseman lujan kenttäjohtajan. Rytinöissä tarvittiin riuskaa upseeria, Laaksoa.

Venäläisten suurhyökkäys ensin Kannaksella ja sitten myös Laatokan pohjoispuolella syöksi puolustajan kriisiin, jonka vallitessa "todellista sotaupseeria" taas tarvittiin. Puhelin soi Turussa: "käskeä ei voi, kun miehellä on vain yksi jalka, mutta nyt olisi käyttöä hyville miehille." Kinnunen pois ja Laakso tilalle. Laakso kutsuttiin rintamalle ja hän otti 22. heinäkuuta 1944 Loimolassa komentoonsa Ukko-rykmentin, Jalkaväkirykmentti 8:n (JR 8).

Laakso nimitettiin JR 8 komentajaksi, jonka tehtävän hän otti vastaan Loimolassa 22.7.-44. Se oli epävirallisesti "Ukko"-nimen saanut rykmentti, jonka vaiheista Väinö Linna vajaan vuosikymmenen jälkeen kirjoitti tunnetun romaaninsa. Rintamalle Laakso kuitenkin tuli jo hieman aikaisemmin toimien vähän aikaa JR 9:n vs. komentajana. Loimolassakin tapeltiin lujasti, mutta vihollisen iso erämaahyökkäys elokuussa kohdistui Loimolan sijasta Ilomantsiin.

Viljo Laakso saksalaisten hautausmaalla Loimolassa elokuussa 1944. Kuva JR 8:n esikunnan komentoteltasta Lapissa .

Kesällä 1941 Näätäojan (Kollaa) - Tolvajärven - Aittojen -Tsalkin alueella hyökkäsi saksalainen 163.Divisioona. Sen kaatuneet koottiin ja haudattiin Loimolassa sankarihautaan. Hyökkäysvaiheen päätyttyä divisioona oli ensin puolustuksessa Syvärin suulla, josta se toukokuun lopulla 1942 siirrettiin Pohjois-Suomeen. Sodan loppuvaiheessa divisioona siirrettiin Pommeriin Pohjois-Saksaan, jossa se tuhoutui kokonaan Kolbergin taistelussa 18.3.1945. Kolberg on nykyinen Puolan Kolobrzeg.

Lapin sodassa

Kaarlo "Kylmä-Kalle" Heiskasen divisioona ja siihen kuuluva "Tuntemattoman sotilaan rykmentti" joutui jatkamaan sotaansa vielä Lapissa. JR 8 siirrettiin ensin junakuljetuksena Liminkaan, jossa se auttoi paikallisia asukkaita sadonkorjuussa ja valmistautui jatkamaan sodan töitä.

Limingasta JR 8 siirtyi Ouluun, josta se laivattiin Toppilan satamasta Tornioon. Laakso oli mukana Tornion maihinnousussa. Sinne siirrettiin rautateitse myös Heiskasen divisioonaa koko jatkosodan tukenut KTR 4, joka oli ollut mukana torjuntataistelussa Viipurin tasalla ja siten erossa jalkaväkiyksiköstään. Yhteinen sotatie väylän varressa alkoi taas Ylitorniolta. JR 8 asetettiin kärkeen Yli-Torniolla, josta se eteni taistellen ylös jokivartta Lätäsenoon saakka.

Gunnar Laatio on kuvainnollisesti sanonut, että Laakso oli mukana Vapaussodan ensimmäisestä laukauksesta Lapin sodan viimeiseen laukaukseen. Laaksolle esitettiin taas Mannerheim-ristiä; kolmannen kerran ja kolmannen esimiehen aloitteesta.

Kunniamerkit

Ritarinimitysten putki ehdittiin katkaista kahteenkin kertaan, joten Laakso oli monen muun tavoin jäämässä lopullisesti jonoon. Nyt asiaan puuttui kenraaliluutnantti Paavo Talvela kirjeellä 30. tammikuuta 1945 päämajan komentoesikunnan päällikölle. Hän puolsi voimakkaasti Laaksoa ja vaati kantansa esittämistä ylipäällikölle. Vetoomus vaikutti ja 7. toukokuuta 1945 Viljo Laaksosta tuli ritari numero 191.

Palkitsemista alleviivasi vielä huomattavan hyvä rauhanaikaisen armeijan vakanssi, sillä Laakso nimitettiin Seinäjoen sotilaspiirin komentajaksi Matti Laurilan jälkeen. Hänen alaistensa virheitä olivat mm. kirjanpidollinen vajaus voiteluöljyssä ja samoin puuttui neljä autonrengasta. Päällikkönä Laakso oli niistä vastuussa. Osaksi näiden takia hän erosi armeijasta helmikuussa 1948. Viljo Laakson Mannerheim-risti on esillä Suomen Tykistömuseossa Hämeenlinnassa. Tykistömuseossa on pysyvä Pro Patria -osasto, jossa on muutaman erikoisen kaverin vitriini, mm. "Kylmä-Kallen" ja Laakson.
 

Lähes 33 vuotta kestäneen sotilasuransa aikana Viljo Laaksolle kertyi vaikuttava yhdistelmä kunniamerkkejä. Alinna on jääkärimerkki ja sen yläpuolella Mannerheim-risti. Ylinnä Vapaudenristin
1. luokan merkki, jota kannettiin kaulassa.

Laakson 2. puoliso Leea Hautamäki ja Viljon asepuku. Merkit, puujalka ja luultavasti myös asepuku ovat nykyisin  Tykistömuseossa Hämeenlinnassa.
 

Siviilissä Viljo Laakso toimi ensin sahanjohtajana Rengossa ja siirtyi sitten vakuutusalalle.  Viljo August Laakso kuoli 30.9.1950 vain 55-vuotiaana yleisen myrkytystilan seurauksena. Hauta on Rengon vanhalla hautausmaalla.
________________________________________

Viljo ja Leea retkellä Ruovedellä kesällä 1947.
________________________________________

Referaatti esitelmäaineiston pohjalta sekä esitelmöitsijän kuva: Jorma Hautala
Aihekuvat Heikki Peltomäen arkistosta