Jyrki iivonen

10.1.2022

UUSI VUOSI EI OLE ALKANUT PARHAALLA MAHDOLLISELLA TAVALLA

Kuten yllä todetaan, ei uusi vuosi 2022 ole todellakaan alkanut parhaalla mahdollisella tavalla. Koronapandemia on ollut vieraanamme jo kohta kaksi vuotta, ja odotuksista ja toiveista huolimatta se ei ole vieläkään osoittanut mitään laantumisen merkkejä, olkoonkin, että se on muuttanut hieman muotoaan eikä rokotusten ansiosta ole enää yhtä vaarallinen kuin aluksi. Olemme kuitenkin oppineet koronan myötä uusia tapoja taistella sitä vastaan, tapoja, jotka mitä ilmeisimmin vievät meidät lopulta myös viidennen aallon ja nyt vallalla olevan omikron-variantin ohi.

Korona vaikuttaa monin tavoin ihmisten jokapäiväiseen elämään niin meillä kuin muuallakin. Sen suhteen on tärkeää noudattaa viranomaisten antamia ohjeita ja määräyksiä (vaikka ne joskus vaikuttaisivatkin ristiriitaisilta), ottaa kaikki rokotteet, varoa altistumista ja toimia vastuullisesti myös siinä tapauksessa, että kaikista varotoimenpiteistä huolimatta saa itse tartunnan. Täytyy myös muistaa, että vaikka tämä epidemia on vakava, kykenee nykyaikainen lääketiede löytämään koko ajan uusia keinoja sitä vastaan. Jokainen meistä voi siis omalla toiminnallaan edesauttaa siitä selviämistä.

Korona vaikuttaa suoraan ihmisten päivittäiseen elämään, mutta sitä huomattavasti suurempi haaste uhkaa muodostua kansainvälisen tilanteen nopeasta huononemisesta. Nykyisen kriisiytymisen painopiste näyttää pitkän tauon jälkeen olevan jälleen täällä Euroopassa ja vieläpä meidän lähialueillamme. Päävastuu heikentyneestä kansainvälisestä tilanteesta kuuluu Venäjän noudattamalle uudelle politiikalle, jolla se on asettanut huomattavan vaikeita haasteita koko kansainväliselle yhteisölle, olkoonkin, että Venäjä on toki uhmannut kansainvälistä yhteisöä viimeisten runsaan kymmenen vuoden aikana jo moneen kertaan. Ja nuo haasteet ovat erityisen hankalia Suomelle, jolla on pidempi maaraja Venäjän kanssa kuin yhdelläkään muulla demokraattisella valtiolla.

Venäjän asteittainen muuttuminen kansainvälisen järjestelmän häirikkövaltioksi (rogue state) alkoi pian Vladimir Putinin valtaannousun jälkeen. Aluksi kyse oli pitkälti koko 1990-luvun jatkuneen sekasorron kauden päättämisestä, jolloin maata oli johtanut Boris Jeltsin. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa Putin alkoi valmistella maaperää omalle valta-asemalleen. Se edellytti näkyvää irtiottoa edellisen vuosikymmenen aikana harjoitetusta politiikasta. Yhteistyö lännen kanssa muuttui Venäjän johdon silmissä hyödystä heikkoudeksi, tilanteeksi, jossa kyyninen länsimaailma pyrki alistamaan Venäjän tahtoonsa ja pitämään sen jatkuvassa heikkouden tilassa.

Putin teki varsin nopeasti tiettäväksi oman poliittisen linjansa. Hän julisti ensiksi Neuvostoliiton hajoamisen vuosisadan suurimmaksi tragediaksi ja ryhtyi palauttamaan sille tyypillisiä autoritaarisia rakenteita sekä poliittisesti että henkisesti. Tällä tavoin hän vei edellytykset myös niiltä taloudellisilta uudistuksilta, joita Venäjä olisi niin kipeästi kaivannut. Ihmisten tyytymättömyys omien elinolosuhteidensa suhteen pyrittiin patoamaan nostamalla esiin ikiaikainen näkemys muun maailman Venäjälle muodostamasta uhkasta. Samalla nykyaikaiseen kansalaisyhteiskuntaan kuuluvia poliittisia vapauksia on alettu rajoittaa samaan tapaan kuin Neuvostoliitossa aikoinaan.

Venäjällä peruttiin nopeassa tahdissa 1990-luvun aikana aloitettu yhteiskunnan vapauttaminen. Putin pyrki onnistuneesti rakentamaan järjestelmän, jossa ei ollut tilaa tavanomaiselle poliittiselle oppositiolle. Hänen politiikkaansa arvostelleet pyrittiin sulkemaan yhteiskunnallisen vaikuttamisen ulkopuolelle, ja jos siinä ei onnistuttu, tällaiset ihmiset ajettiin maanpakoon, suljettiin vankiloihin tai pahimmassa tapauksessa surmattiin. Samaan aikaan neuvostoajan väärinkäytökset haluttiin piilottaa uudelleen ja niitä esiin nostaneet joko määriteltiin kansanvihollisiksi tai ulkomaisiksi agenteiksi.

Putin ryhtyi taloudellisten ja poliittisten uudistusten sijaan kehittämään Venäjän asevoimia. Hän ei tietenkään pystynyt kuromaan kiinni Yhdysvaltojen laadullista ja määrällistä etumatkaa, mutta suhteessa naapurimaihinsa (pari vuosikymmentä sitten Venäjällä puhuttiin ns. lähiulkomaista) se oli sotilaallisesti ja taloudellisesti ylivertainen. Eikä Venäjä kaihtanut käyttämästä tuota valta-asemaansa hyväkseen, varsinkin kun useat kiittämättömät entiset neuvostotasavallat olivat hankkineet itselleen turvaa länsimaiden muodostamista taloudellisista (EU) ja sotilaallisista (Nato) järjestelmistä.

Ryhtyessään vahvistamaan asemiaan omalla lähialueellaan Venäjä toimi sinänsä järjestelmällisesti ja tehokkaasti, mutta samalla se rikkoi niitä periaatteita, joihin se oli sitoutunut niin Yhdistyneiden Kansakuntien kuin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön kautta. Noiden rikkomusten luettelo on pitkä ja koruton. Se alkoi siten, että vuonna 2008 Venäjä provosoi sodan Georgian kanssa ja liitti valvontaansa muodollisesti itsenäisiksi julistautuneet Abhasian ja Etelä-Ossetian. Muu maailma ei ole tunnustanut niiden itsenäisyyttä. Myös osa itsenäistynyttä Moldovaa on suoraan Venäjän valvonnassa.

Vuonna 2014 Venäjä miehitti Ukrainalle aikaisemmin kuuluneen Krimin niemimaan ja aloitti tähän päivään saakka jatkuneen sodan Itä-Ukrainassa. Kun Georgian sota aiheutti vielä lähinnä sanallista kritiikkiä, ovat Krimin miehitys ja Itä-Ukrainan sota johtaneet siitä saakka jatkuneisiin taloudellisiin sanktioihin Venäjää vastaan. Sanktiot eivät ole saaneet sitä kuitenkaan muuttamaan politiikkaansa. Erityisen häikäilemätön välikohtaus oli samana vuonna tapahtunut malesialaisen matkustajakoneen ampuminen alas Itä-Ukrainan ilmatilassa. Venäjän vastuu tapahtuneesta on todistettu aukottomasti, mutta Venäjä on tyylilleen uskollisena kieltäytynyt kaikesta vastuusta.

Venäjän hyökkäykset Ukrainaa vastaan ovat tiivistäneet länsimaiden yhteistyötä Ukrainan nykyhallinnon kanssa. Ukraina on jo pitkään asettanut tavoitteekseen Nato-jäsenyyden, mutta ainakaan toistaiseksi asia ei ole edennyt aikomuksia pidemmälle. Se vaikutus Ukrainan irtautumisella Venäjän valvonnasta on kuitenkin ollut, että se on monin eri tavoin pyrkinyt estämään vastaavan kehityksen toistumasta Valko-Venäjällä. Viimeisimpänä käänteenä on Valko-Venäjän kaltaisen tilanteen toistuminen Kazakstanissa, joka on pyytänyt ja saanut Venäjältä sotilaallista apua maassa puhjenneiden levottomuuksien tukahduttamiseksi, levottomuuksien, joista syytetään perinteiseen tapaan ulkovaltojen (Yhdysvaltain) sekaantumista. Kazakstan on lähtenyt kulkemaan Minskin tietä, mutta osoittanut samalla Venäjän valvonnassa olevien maiden sisäisen heikkouden.

Venäjän nykyjohdon kaikkein punaisin vaate on Naton laajentumineen uusiin maihin. Vaikuttaa siltä, että Venäjän viimeaikaisen ärhentelyn taustalla on halu estää uusien maiden liittyminen aikaansaamalla eräänlainen Molotovin ja Robbentropin vuonna 1939 solmiman hyökkäämättömyyssopimuksen kaltainen järjestely Yhdysvaltain kanssa Euroopan etupiirijaosta ilman, että Euroopalla itsellään olisi asiassa mitään sananvaltaa. Venäjän tavoitteena on nyt, että Natoon ei liittyisi Euroopasta enää yhtäkään uutta jäsentä. Kysymys on ensisijaisesti Ukrainasta ja Georgiasta, mutta tällainen sopimus koskisi väistämättä myös Suomea ja Ruotsia, joiden politiikka on tähän saakka perustunut ns. Nato-optioon ja sen mahdollistamaan sotilaalliseen yhteistyöhön ilman jäsenyyden tuomaa yhteistä puolustusta ja siihen liittyviä velvoitteita. Venäjän ärhentely Ukrainassa koskee näin välillisesti myös Suomea ja Ruotsia.

Venäjän omaksumassa Nato-strategiassa on sen kannalta kuitenkin omat riskinsä. Aggressiivinen käyttäytyminen Ukrainaa kohtaan saattaa toki pelottaa meilläkin joitakin yksittäisiä puolueita ja poliitikkoja, mutta yleisen mielipiteen se näyttää kyllä kääntävän myötämielisemmäksi Naton jäsenyyttä kohtaan. On toki muistettava, että Venäjällä voisi olla monia keinoja, joilla estää Suomen ja Ruotsin jäsenyys, mutta niihin turvautuminen tekisi sen oman aseman vain entistä hankalammaksi. Venäjä onkin ajanut itsensä eräässä mielessä nurkkaan. Se ei oikein voi enää perääntyä vaatimuksistaan, mutta se ei myöskään voi jatkaa nykyistä pidemmälle ilman todella dramaattisia seurauksia.

Venäjä ja Yhdysvallat ovat alkaneet ottaa varovaisia askeleita keskinäisen vuoropuhelun suuntaan. Tämä on periaatteessa tietenkin myönteinen asia. Siinä on kuitenkin myös riskinsä, ennen muuta se, että syntyneet ongelmat nostetaan pelkästään Yhdysvaltain ja Venäjän välisiksi niin, että ne ryhtyvät käymään vuoropuhelua Euroopan maiden yli. Se olisi jotakin sellaista, mitä Euroopan on mahdotonta hyväksyä. On toki oletettavissa, että presidentti Joe Biden on edeltäjäänsä Donald Trumpia halukkaampi käymään kahdenvälistä dialogia Venäjän kanssa siten, että siinä huomioidaan myös Euroopan maiden intressit. Euroopassa ei todellakaan kaivata nyt uutta Jaltan kongressia – siinä vanhassahan betonoitiin kuitenkin yli neljäksi vuosikymmeneksi Euroopan kahtiajako itään ja länteen sekä koko Itä-Euroopan alistaminen Neuvostoliiton tiukkaan valvontaan.

Presidentti Sauli Niinistön pitämässä uuden vuoden puheessa Suomen linja kävi täysin selväksi. Suomi pitää jatkossakin kiinni oikeudestaan määrittää itse, millaisen suhteen se Natoon haluaa. Niinpä jos Venäjä ryhtyy käyttämään lisää sotilaallista voimaa Ukrainaa vastaan (sen lisäksi että se jatkaa tukeaan autoritaarisille hallinnoille Valko-Venäjällä ja Kazakstanissa), muuttuu Nato-option lunastaminen entistä mahdollisemmaksi. Suomen ja Ruotsin jäsenyyden toteuttamisessa olisi toki monia käytännön haasteita, mutta edessä voi olla piankin tilanne, jossa isänmaan etu edellyttää tuon ratkaisevan askeleen ottamista. Siksi joutuu huolestuneena seuraamaan joidenkin suomalaisten poliitikkojen verbaalista pyörittelyä asian tiimoilta, vaikka Venäjän asettamat taloudelliset ja poliittiset sanktiot olisivat sittenkin pieni hinta kansallisen turvallisuuden säilyttämisestä.

Televisiossa esitettiin vuoden vaihteen tiimoilla huolellisesti ja monella tapaa oivaltavasti tehty 8-osainen Kylmän sodan Suomi –dokumenttiohjelma. On tärkeää huomata, että sarjassa oli kyse poliittisesta historiasta aikana, jolloin Suomen asema oli hyvin vaikea ja vaihtoehdoton vuosien 1944 ja 1991 välisenä aikana. Nyt meidän liikkumatilamme on kuitenkin paljon suurempi ja joustavampi. Siksi olisi kaikin puolin toivottavaa, että Suomen turvallisuutta koskevia fundamentaalisia ratkaisuja ei rakennettaisi nyt jo vanhentuneen maailmankuvan varaan. Kun ratkaisuja kansallisesta turvallisuudestamme tehdään, meidän tulisi katsoa koko ajan tulevaisuuteen eikä menneisyyteen. Vain siten voimme päätyä sellaiseen kestävään ratkaisuun, joka on meidän kansallisten etujemme mukainen.

Jyrki Iivonen