Jyrki Iivonen

10.3.2021

SAATANA SAAPUI SITTENKIN TAMPEREELLE JA MUITA VARHAISEN NEUVOSTOKIRJALLISUUDEN HELMIÄ

On kiistatonta, että korona-aika on koetellut kovalla kädellä kulttuuripalveluja eri puolilla maata, myös meillä Tampereella. Tilanne on vaikeuttanut erityisen paljon tamperelaisten teatterien toimintaa. Siksi on erityisen arvokasta, että kaupunkimme laitosteatterit ovat pitäneet kiinni monista suunnitelmistaan, olkoonkin että ne joudutaan toteuttamaan varsin pelkistetyssä muodossa.

Tampereen Teatteri pystyi monista koronan aiheuttamista rajoituksista huolimatta toteuttamaan näyttämöllä neuvostovenäläisen kirjailijan Mihail Bulgakovin (1891-1940) legendaarisen teoksen Saatana saapuu Moskovaan. Näytelmän ensi-iltaan sai kuitenkin osallistua vain kymmenen valittua teatterikriitikkoa. Myöhemmin kevään aikana katsojat saavat vielä mahdollisuuden nähdä kyseisen näytelmän striimattuna. Mutta mikäli tautitilanne helpottaa ensi syksyyn mennessä, tulee tämä paljon resursseja sitonut suurtuotanto muodostamaan Tampereen Teatterin ohjelmiston keskeisen osan.

Bulgakov valmisteli Saatana saapuu Moskovaan-kirjaansa käytännössä koko 1930-luvun ajan. Kun kirjailija oli vuonna 1940 menehtynyt pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana, teos jäi kuitenkin sensuurin kynsiin ja se ilmestyi vasta lähes 30 vuotta myöhemmin (1967) ja silloinkin vielä silvotussa muodossa. Onneksi teoksen vuonna 1969 ilmestyneeseen suomenkieliseen laitokseen (suomentajana Esa Adrian) on liitetty kursiivilla mukaan myös nuo sensuroidut osat (mikä itse asiassa paljastaa koruttomasti sen, että neuvostosensuurin ajattelu ja toiminta oli 1960-luvun lukijalle täysin vierasta ja epäloogista).

Saatana saapuu Moskovaan on mielestäni sosialistista realismia edeltäneen kauden merkittävin neuvostoliittolainen romaani, innovatiivinen, jännittävä ja hauska. Sen kerronta on monisäikeistä ja välillä suorastaan riemukasta. Romaanissa on runsaasti fantasian aineksia sekä armotonta aikakauden neuvostoyhteiskunnan kritiikkiä. Onkin oikeastaan yllättävää, että Bulgakov saattoi jatkaa kirjallista työtään vapaana miehenä kuolemaansa saakka, varsinkin kun monet hänen kollegansa ehtivät samaan aikaan menettää henkensä, joutua vankeuteen tai tulla karkotetuksi ulkomaille.

Saatana saapuu Moskovaan kertoo elämästä 1920-luvun lopun ja 1930-luvun alun Moskovassa. Siinä kulkee rinnakkain kolme erillistä juonta. Ensimmäinen niistä kertoo siitä, kuinka Saatanan (ruhtinas Wolandin) ja hänen seurueensa saapuminen Moskovaan mullistaa monien kirjallisten vaikuttajien (vaikeuksiin joutuvissa on sekä kirjailijoita, teatteri-ihmisiä että kulttuuribyrokraatteja) elämän peruuttamattomasti. Toinen juoniosio käsittelee taiteensa kanssa kamppailevan Mestariksi kutsutun kirjailijan elämää ja hänen rakkaussuhdettaan Margarita-nimiseen naiseen. Kolmas keskeinen juoni kertoo Mestarin romaanista, jossa aiheena ovat pääsiäisen tapahtumat Jerusalemissa 1900 vuotta aikaisemmin. Erityisesti käsiteltävänä on roomalaisten viranomaisten ja uskonnollisten auktoriteettien epäsuosioon joutuneen kulkurifilosofin Ješua Ha-Notsrin eli Jeesus Nasaretilaisen ja Juudean viidennen maaherran Pontius Pilatuksen välinen ristiriitainen suhde. Vaikka Pontius Pilatus haluaisi pelastaa Ješuan, hän joutuu alistumaan juutalaisen papiston painostukseen ja määräämään Ješuan ristiinnaulittavaksi. Hän yrittää kuitenkin puhdistaa omaatuntoaan määräämällä salaisen poliisinsa surmaamaan Ješuan kavaltaneen Juudas Kirjatilaisen.

Bulgakovin kirjoitustapa on moniulotteinen. Kuvatessaan Wolandin ja tämän seurueen toimia Moskovassa hän osoittautuu satiirin mestariksi, mutta Pontius Pilatuksen kohdalla tyyli on sen sijaan hyvin vakava ja filosofinen. Tämä pyrkii löytämään sovun itsensä kanssa kun ei ole onnistunut Ješuan teloituksen estämisessä. Romaanin Jerusalemiin (tai romaanissa Jeršalaimiin) sijoitetut osat ovat historiallisen tarkkoja ja noudattavat varsin tarkkaan kristinuskon kertomusta Jeesuksen viimeisistä päivistä. Juuri ruhtinas Woland tuo kirjassa korostetusti esiin Jeesuksen roolin historiallisena henkilönä.

Romaanissa esiintyy myös Leevi Matteuksen hahmo. Hän on Ješuan ainoa opetuslapsi joka on ottanut tehtäväkseen kirjata ylös kaikki tämän opetukset. Ješua on kuitenkin pannut merkille, että Leevi Matteus on laittanut hänen suuhunsa sanoja jotka ovat ristiriidassa hänen opetustensa kanssa. Syynä on se, että Leevi pitää velvollisuutenaan edesauttaa Ješuan kuolemaa ristille, koska vain sillä tavoin olisi mahdollista osoittaa että kyseessä on Jumalan poika ja Vapahtaja. Raamatussa Jeesuksen kavaltaja on Juudas Iskariot – Bulgakovin tulkinnalla onkin mielenkiintoinen samankaltaisuus mm. 1970-luvulla Egyptistä löydettyyn Juudaksen evankeljumiin, israelilaisen kirjailijan Amos Ozin viime vuosikymmenellä julkaistuun Juudas-romaaniin sekä Saksan suurimman kirjailijan Goethen Faust-romaaniin.

On hyvä huomata, että Bulgakov kirjoitti myös muita neuvostokirjallisuuden historiaan jääneitä romaaneja. Vuonna 1924 häneltä ilmestyi romaani Valkokaarti. Se oli ensimmäinen merkittävä neuvostoromaani, jossa vuosien 1918-1920 kansalaissotaa kuvattiin kumpaakin osapuolta ymmärtäen. Romaani on tullut kuuluisaksi myös teatteriversiona. 1920-luvun puolivälissä häneltä ilmestyi useampi novellikokoelma (mm. Diabolaadi, Kohtalokkaat munat), jotka luetaan tänäkin päivänä neuvostoliittolaisen tieteiskirjallisuuden klassikoihin. 1930-luvulla taas valmistui Moskovan teatterimaailmaan sijoittuva Teatteriromaani. Saatanan tuominen Tampereen teatterin näyttämölle on kaiken kaikkiaan todellinen kulttuuriteko. Se kannattaa käydä katsomassa heti kun se vain on mahdollista.

Venäjänkielisen kirjallisuuden ilmestyminen suomeksi on viime vuosina ollut varsin vähäistä. Nykyvenäläisiä kirjailijoita ei siksi tunneta, ja venäläiset 1800-luvun klassikot taas on suomennettu jo melko tarkkaan ja useampaan kertaan. Joitakin neuvostokauden kirjailijoita sosialistisen realismin valtakautta edeltäneeltä ajalta on kuitenkin yhä mahdollista löytää kirjastoista tai antikvariaateista. Haluankin seuraavassa esitellä joitakin niistä, ikään kuin Bulgakovin edellä mainittujen teosten seuraksi.

Boris Pilnjak, Alaston vuosi (1922)

Venäjänsaksalaisen kirjailijan Boris Pilnjakin (1894-1937) romaani Alaston vuosi ilmestyi suomeksi vuonna 1969, sekin Esa Adrianin erinomaisena käännöksenä. Se kuvaa useista eri tulokulmista kaukana pohjoisessa sijaitsevan Ordynin pikkukaupungin elämää. Bulgakovin tapaan myös Pilnjak suhtautui myönteisesti bolshevikkien valtaannousuun vaikka näkeekin siinä myös monia ongelmia. Pilnjakin ihanteena oli Pietarin Suuren kautta edeltänyt venäläinen kyläyhteisö, jonka varaan hän olisi halunnut myös uuden sosialistisen Venäjän rakentuvan. Stalinin ryhdyttyä teollistamaan Neuvostoliittoa Pilnjakin sovittamattomat erimielisyydet maan johdon kanssa olivat siksi väistämättömät.

Pilnjakin romaani rakentuu erilaisista kollaaseista, jossa kuvataan Ordynin elämää muualla Venäjällä riehuvan kansalaissodan keskellä. Uuden yhteiskunnan rakentaminen on haasteellista niin vanhoille aatelisille ja kirkonmiehille kuin uutta aikaa edustaville vallankumouksille, joiden joukossa on niin vannoutuneita bolshevikkeja, anarkisteja kuin vanhakantaisia traditionalisteja. Kirjan esipuheessa Esa Adrian tiivistää Pilnjakin ajattelun erinomaisesti: kun Nikolai Gogolille (romaanissa Kuolleet sielut) Venäjä oli arolla kiitävä troikka, näki Pilnjak vallankumouksen kaiken peittävänä lumimyrskynä.

Pilnjakin ensimmäiset tekstit julkaistiin hänen ollessaan vasta 15-vuotias. Alaston vuosi oli ilmestyessään vuonna 1922 hänen esikoisromaaninsa. Pilnjak ei missään vaiheessa löytänyt pysyvää ja hyväksyttyä asemaa Neuvostoliitossa. Välillä hän sai osakseen kovaa arvostelua ja joutui tekemään erilaisia kirjallisia katumusliikkeitä. Hänen taitoaan luovia neuvostoyhteiskunnan asettamien paineiden keskellä osoittaa se, että hän vielä 1930-luvun puolivälissä, Stalinin suurten puhdistusten aattona, toimi jopa Neuvostoliiton kirjailijaliiton puheenjohtajana. Tässä ominaisuudessa hän jopa vieraili vuonna 1934 Suomessa ja kävi Hämeenkyrössä tapaamassa F. E. Sillanpäätä. Pilnjak esitti tälle jopa kutsun vierailla Moskovassa, mutta vierailu ei Panu Rajalan Sillanpää-elämäkerran mukaan koskaan toteutunut – Sillanpään ilmeiseksi helpotukseksi.

Pilnjak pidätettiin keväällä 1937 ja häntä syytettiin – eikä ilmeisesti täysin perusteettomasti – yhteyksistä Lev Trotskiin ja tämän kannattajiin eri puolilla maailmaa. Kuolemantuomio langetettiin nopeasti ja jo samana päivänä huhtikuussa 1937 Pilnjak teloitettiin. Hän on edelleen kirjoittamaton lehti Venäjällä, vaikka monien muiden Stalinin vainoissa menehtyneiden kirjailijoiden kunnia on palautettu.

Andrei Belyi, Peterburg (1911-1922)

Andrei Belyi (1880-1934), oikealta nimeltään Boris Bugajev, voidaan nähdä eräänlaisena vastinparina Boris Pilnjakin tyylille. Kun jälkimmäinen ihannoi venäläistä kyläyhteisöä ja sijoitti teoksensa sinne, on Belyin tuotannon näyttämönä Venäjän eurooppalainen pääkaupunki Pietari. Belyin varhaistuotanto käsittää pääasiassa runoutta ja istuu tiiviisti venäläisen symbolismin perinteeseen. Peterburg on kuitenkin hänen merkittävin teoksensa. Siitä on olemassa viisi erilaista muunnosta vuosien 1911 ja 1922 väliseltä ajalta. Kyseiset muunnokset poikkeavat jossain määrin toisistaan. Suomennettu laitos perustuu ns. Berliinin laitokseen vuodelta 1922. Myös Peterburgin suomentamisesta on vastannut Esa Adrian.

Belyi oli myös matemaattisesti erittäin lahjakas (hänen isänsä oli kuuluisa matemaatikko), joten ei ole ihme että Peterburgin rakenne ja sisältö on todella tarkkaan punnittua ja matemaattisesti analysoitua. Aikaisempien versioiden antroposofinen aines on jäänyt entistä vähäisemmälle huomiolle, joskin tietty välimatkaa sosialistiseen vallankumouksellisuuteen on sekin yhä jäljellä. Peterburg liittyy myös saumattomasti venäläiseen klassiseen kirjallisuuteen ja erityisesti Aleksandr Puskinin runouteen (Vaskiratsastaja), eräisiin Nikolai Gogolin novelleihin (erityisesti Nevan valtakatu, Nenä ja Päällystakki) sekä Fjodor Dostojevskin romaanien tyylillisiin ja filosofisiin ratkaisuihin (Karamazovin veljekset, Rikos ja rangaistus, Riivaajat). Peterburgin konteksti on kuitenkin toinen; Belyi analysoi terävästi venäläistä yhteiskuntaa Venäjän ensimmäisen vallankumouksen aikaan vuonna 1905, jolloin bolshevikkien edustama väkivaltainen sosialismi oli vain yksi radikaali vaihtoehto monien muiden joukossa.

Peterburgissa on yksi mielenkiintoinen piirre, kun sitä verrataan muihin maailmankirjallisuuden merkkiteoksiin. Belyi käyttää poikkeuksellisen runsaasti ja lähes karnevalistisen runsaasti adjektiiveja kuvatessaan erilaisia tapahtumia ja ympäristöjä. Kirjan voi siksi lukea pelkästään erilaisten adjektiivien jatkuvana kavalkadina. Andrei Belyi olikin monella tapaa aikaansa edellä oleva venäläisen romaanitaiteen mestari.

Ilja Ilf & Jevg. Petrov, Kaksitoista tuolia (1928)

Ilja Ilfin (Ilja Feinzilberg, 1897-1937) ja Jevgeni Petrovin (Jevgeni Katajev, 1903-1942) romaani Kaksitoista tuolia (suomentajina Reino Silvanto ja Juhani Konkka) poikkeaa täysin edellä mainituista Bulgakovin, Pilnjakin ja Belyin teoksista. Ilfin ja Petrovin kirja on puhdasta komediaa, joka kertoo siitä, kuinka useat eri ihmisen ajavat takaa erään aatelisrouvan alkujaan omistamaa, eri puolille maata ajutuneita kahtatoista nojatuolia, joiden täytteisiin on kätketty arvokkaat timanttikorut, jotta ne eivät olisi joutuneet neuvostoviranomaisten käsiin. Komiikan keinoin kirjoittajat esittävät terävää kritiikkiä 1920-luvun neuvostoyhteiskunnasta. Kirjan pohjalta on tehty sekä noin 20 elokuvaa että useampia näyttämösovituksia.

Kahdentoista tuolin päähenkilö on suuria rikkauksia tavoitteleva omatoiminen pikkurikollinen Ostap Bender, jolla on turkkilaisia sukujuuria. Teos on sijoitettu 1920-luvulle, uuden talouspolitiikan eli NEPin aikakauteen, jolloin omatoiminen yrittäjyys oli vielä sallittua. Lähes kaikki kirjan henkilöt ovat tavalla tai toisella riippumattomia neuvostoviranomaisista. Tältä pohjalta Ilf ja Pterov esittävät terävää kritiikkiä aikakauden politiikkaa kohtaan, mikä on saattanut olla yksi syy siihen että heidän kirjansa saivat hyväksynnän myös 1930-luvulla, jolloin sosialistinen realismi oli jo saavuttanut valta-aseman ja vääräoppiset kirjailijat oli työnnetty syrjään.

Ilf ja Petrov julkaisivat 1930-luvulla matkakirjoja (mm. Yksikerroksinen Amerikka) sekä suuren määrän novelleja ja ajankohtaisia artikkeleja. Molempien kirjallinen ura jäi lyhyeksi: Ilf kuoli vuonna 1937 keuhkotautiin ja Petrov sai vuonna 1942 surmansa lento-onnettomuudessa Ukrainassa toimiessaan sotakirjeenvaihtajana. Parivaljakko on säilyttänyt vahvan asemansa tähän päivään saakka.

Lopputoteama

Kaikki edellä mainitut kirjailijat ovat muokanneet merkittävällä tavalla neuvostokirjallisuutta, olkoonkin että he omana aikanaan jäivät lopulta viralliseksi dogmiksi vuonna 1932 kohotetun sosialistisen realismin varjoon, tyylisuunnan jonka tunnetuimpia edustajia ovat olleet meilläkin hyvin tunnetut Maksim Gorki ja Mihail Sholohov (jälkimmäinen heistä sai jopa Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1965). Mutta edes Stalinin kauden vainot ja seuraavien vuosikymmenten kirjallisuuden kahlitsemispyrkimykset eivät vieneet näitä pioneereja pysyvään unohdukseen. Päinvastoin, heidän työtään ovat nousseet jatkamaan monet maailmanmainetta saaneet kirjailijat, esimerkiksi sisäiseen ja ulkoiseen maanpakoon ajetut Nobel-palkitut Boris Pasternak ja Aleksandr Solzhenitsyn sekä runouden puolella mm. Jevgeni Jevtushenko. Heidän tuotannossaan elää edelleen kirkkaana se neuvostokirjallisuuden kriittinen tyyli, jonka Bulgakov, Pilnjak ja Belyi panivat aikoinaan alulle.

Jyrki Iivonen