Jyrki Iivonen

11.3.2021

SOTA UKRAINASSA JATKUU MUTTA VENÄJÄ ON JO NYT HÄVINNYT MONILLA RINTAMILLA

Venäjän täysin oikeudeton ja raakalaismainen, kansainvälisen oikeuden periaatteita ja sen solmimia sopimuksia rikkova hyökkäys sen itsenäiseen naapurimaahan Ukrainaan on jatkunut nyt yli kahden viikon ajan. Vaikka taistelut jatkuvat vielä eri puolilla Ukrainaa, on jo tässä vaiheessa selvää, että Venäjä ei ole saavuttanut operaatiolle asettamiaan tavoitteita. Vaikka Ukrainalla on väestöllisesti ja kalustollisesti paljon pienemmät resurssit kuin Venäjällä, se on pystynyt hämmästyttävän tehokkaaseen vastarintaan. Lisäksi Venäjä on kokenut maailman yleisessä mielipiteessä täydellisen tappion riippumatta siitä miten sota tulee lopulta päättymään.

Kuluneet kaksi viikkoa ovat monella tavoin kyseenalaistaneet Venäjän johdon motiivit ja sen sotilaallisen toimintakyvyn. Kremlin johdon häikäilemätön turvautuminen ”taktiseen totuuteen”, tai venäläisittäin ”pravdaan”, on saattanut vielä toimia suhteessa Venäjän väestön enemmistöön, mutta tuota kautta saatu tuki saattaa osoittautua hyvin nopeasti katoavaksi mikäli sotilaallinen tilanne muuttuu radikaalisti ja mikäli Venäjän talouden eristäminen alkaa johtaa kansalaisten elinolojen heikkenemiseen. Vastaava kehitys nähtiin edellisen kerran reilut kolme vuosikymmentä sitten, Neuvostoliiton viimeisten vuosien ja kuukausien yhteydessä, kun maan johdon antama kuva ja kansalaisten omat kokemukset olivat ajautuneet sovittamattomaan ristiriitaan.

Venäjän johdon toiminta on nyt johtanut siihen, että se on eristänyt itsensä muusta kansainvälisestä yhteisöstä. Se ei selviä pitkälle pelkän Valko-Venäjältä, Eritrealta, Pohjois-Korealta ja Syyrialta saatavan poliittisen tuen varassa. Jopa Venäjää perinteisesti ymmärtäneet maat, esimerkiksi Kiina, Venezuela, Kuuba ja useat Keski-idän entiset neuvostotasavallat, ovat ottaneet siihen etäisyyttä. Sen seurauksena eräänlainen uusi rautaesirippu on laskeutunut Eurooppaan, mutta huomattavasti idemmäs kuin aikaisempi kylmän sodan aikainen.

Venäjän sisällä on käynnissä valtava propagandakampanja, jolla pyritään varmistamaan väestön enemmistön tuki nyt käynnistetylle sodalle. Vapaat tiedotusvälineet ovat joutuneet lopettamaan toimintansa ja monet ulkomaiset kanavat ja lehdet ovat joutuneet lähtemään maasta. Tavallisten ihmisten haastatteluista on käynyt ilmi, että monet venäläiset antavat yhä tukensa maan nykyjohdon harjoittamalle sotapolitiikalle. Tämä ei voi olla vaikuttamatta siihen, millainen vastuu tavallisille venäläisille tällä hetkellä lankeaa. Tukemalla sokeasti omia johtajiaan heilläkin on osavastuu tilanteesta, samalla tavoin kuin tavallisilla saksalaisilla toisen maailmansodan päätyttyä. Jos uskoo kritiikittömästi omiin johtajiinsa ja toistaa heidän valheellisia väitteitään, on väistämättä osavastuussa.

Venäjä on siis jäämässä kansainvälisesti yksin. Sille asetetut taloudelliset pakotteet johtavat väistämättä maan talouden romahtamiseen ja estävät tarvittavat laajamittaiset sotilaalliset hankkeet. Pakotteet tulevat vaikuttamaan myös tavallisten venäläisten päivittäiseen elämään: rahajärjestelmä ei enää toimi, infrastruktuuri rapistuu, välttämättömyystuotteista tulee kasvava puute ja sodan vaatimien uhrien määrä tulee kasvamaan herättäen lisääntyvää tyytymättömyyttä. Tavallisella kansalla ei toki ole Venäjällä samoja vaikuttamismahdollisuuksia kuin demokraattisissa maissa, mutta ennemmin tai myöhemmin ylimmän johdon asema muuttuu kestämättömäksi riippumatta siitä millaisia rangaistuksia sen arvostelemisesta tulee. Muutos on siis tulossa, mutta vielä emme tiedä sen aikaa ja hintaa.

Ukrainan sota vaikuttaa monella tavoin myös Suomen kansainväliseen asemaan. Venäjän ja Suomen välinen suhde on sodan myötä muuttunut peruuttamattomasti. Suomi on vihdoin vapautumassa kylmän sodan aikaisesta idänsuhteiden kaikille yhteiskuntaelämän aloille ulottuneesta taakasta ja voimme olla avoimesti demokraattinen länsimaa. Hinta siitä tulee olemaan merkittävä, mutta sen maksaminen on kannaltamme ainoa vaihtoehto. Muuttuneen tilanteen ymmärtäminen näkyy jo kaikessa mitä teemme; niin kansalaisten ilmaisemissa tuenosoituksissa ukrainalaisille kuin poliittisen johdon käymässä perusteellisessa ja välttämättömässä keskustelussa.

Miten suhteemme Venäjään tulee Ukrainaan tehdyn hyökkäyksen myötä sitten muuttumaan? Toisen maailmansodan jälkeen toteutettu ja Neuvostoliiton johdon usein suitsuttama rauhanomaisen rinnakkaiselon politiikka on kokenut nyt lopullisen vararikon. Presidentti Kekkosen usein korostama maiden välinen ”luottamus” on kadonnut kokonaan. Meillä ei ole enää mitään perusteita luottaa Venäjän johdon esittämiin lupauksiin, koska niillä ei ole enää mitään katetta. Venäjä on lisäksi käynyt jo pitkään ns. hybridisotaa Suomea vastaan. Neuvostoaikaista historiaa on samalla alettu kirjoittaa uudelleen stalinilaiseen muottiin ja venäläisten menneisyydenhallinta on jäänyt pahasti kesken. Verkkohyökkäykset – olivat ne sitten valtiollisia tai yksityisiltä tahoilta tulevia – ovat muuttuneet lähes jokapäiväiseksi ilmiöksi. Erilaiset avoimet ja peitellyt uhkaukset ovat lisääntyneet ja monet niistä ovat tulleet vieläpä valtiolliselta taholta, esimerkiksi korkeilta virkamiehiltä tai duuman edustajilta.

Myös maiden välisten taloussuhteiden katkeaminen on tapahtunut tosiasia. Suomi tosin on vuodesta 1995 lähtien vähentänyt merkittävästi riippuvuuttaan idänkaupasta, joten tappio tapahtuneesta on suurempi Venäjälle kuin meille. Valtiojohdossa muutos on ymmärretty. Meillä käydään tällä hetkellä huolellisesti läpi mm. luopumista venäläisen energian tuonnista (öljy ja kaasu), ydinenergiayhteistyön lopettamista, suomalaisten yritysten toiminnan lopettamista Venäjällä sekä venäläisten yritysten lähtemistä Suomesta. Teboilin tapaus osoittaa, että viimeisin kohta on helppo toteuttaa, koska suomalaiset eivät enää halua käyttää hyväkseen sen palveluja. On siis väistämätöntä, että Venäjä eristäytyy ja eristetään ja se surkastuu niin taloudellisesti kuin poliittisestikin.

Suomen vuonna 1994 tekemä päätös liittyä Euroopan Unioniin on viimeistään nyt osoittautunut meille siunaukseksi. Ilman EU-jäsenyyttä olisimme tällä hetkellä todella vaikeassa tilanteessa. Liittyminen on todellakin ollut meille myös ja ennen muuta turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Jäsenyys ei ole kannaltamme mitään merkittävää kovaa turvallisuutta lisäävä tekijä, mutta sen sijaan se auttaa meitä niin taloudellisesti kuin poliittisestikin. On silti enemmän kuin toivottavaa, että Unionin sisällä huomioidaan jatkossa Ukrainan kriisin synnyttämä taakanjako riittävällä tavalla. Kriisi koettelee Suomea huomattavasti kovemmalla kädellä kuin monia Unionin länsilaidalla sijaitsevia maita.

Suomen puolustuspolitiikan kehittämisessä on viime vuosina korostettu toistuvasti pohjoismaisen puolustusyhteistyön merkitystä. Yhteistyöllä lähimpien samanmielisten naapurien kanssa on toki tärkeää ja kannatettavaa, mutta sen suhteen ei kannata olla hyväuskoinen eikä kaikkia kortteja kannata laittaa pelkästään sen varaan. Pohjoismaissa asuu yhteenlaskettuna vain vajaat 38 miljoonaa ihmistä, mikä on eurooppalaisessa mittakaavassa suhteellisen vähän. Lisäksi kolme viidestä Pohjoismaasta perustaa kansallisen puolustuksensa Naton jäsenyyden varaan. Suomen ja Ruotsin ratkaisuna on tähän saakka sen sijaan ollut sotilaallinen liittoutumattomuus, olkoonkin että molemmilla mailla on koko ajan tiivistyvää yhteistyötä Naton kanssa. Pohjoismaiden välistä puolustusyhteistyötä on toki hyvä syy kannattaa ja laajentaa myös jatkossa, mutta samalla pitää muistaa, että Suomen ja Ruotsin omat kapasiteetit ovat sittenkin suhteellisen rajatut.

Rinnan Ukrainan sodan laajentumisen kanssa on Suomessa ja Ruotsissa alettu keskustella avoimesti myös mahdollisuudesta hakea Naton jäsenyyttä. Yleisessä mielipiteessä on tässä suhteessa tapahtunut nopea ja suuri muutos. Kun vielä muutama kuukausi sitten Naton jäsenyyden vastustajia oli kaksi kertaa enemmän kuin kannattajia, on kannattajien määrä viimeisimmän kyselyn mukaan yli kaksikertainen sen vastustajiin verrattuna. Olen itse kannattanut Suomen liittymistä Natoon 1990-luvun lopusta lähtien, jo siinä vaiheessa kun Yhdysvalloissa alettiin keskustella Puolan, Tshekin ja Unkarin liittymisestä joka tapahtuikin maaliskuussa 1999. Viisi vuotta myöhemmin Natoon liittyivät myös Baltian maat ja loput Itä-Euroopan entisistä kansantasavalloista Balkanin maita lukuun ottamatta. Suomelle olisi tuolloin ollut portti jäsenyyteen avoinna, mutta siitä kieltäydyttiin lähinnä siksi että pelkäsimme tulevamme samaistetuiksi sen myötä väärään kohderyhmään.

Tänään Suomen jäsenyys olisi luonnollinen askel maamme Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisessä turvallisuuspolitiikassa. On toki totta, että liittymiseen voisi sisältyä joitakin turvallisuusriskejä, mutta ne olisivat nähdäkseni vielä suuremmat siinä tapauksessa että emme vieläkään liittyisi. On tietenkin syytä kartoittaa huolellisesti jäsenyyden kaikki edut ja haitat, kuten presidentti Niinistö on todennut. Mutta jos nyt emme tartu saamaamme tilaisuuteen, saattaa olla että uutta tilaisuutta ei tule enää ollenkaan. Meidän sotilaalliset ja poliittiset valmiutemme ovat jäsenyyden kannalta jo olemassa, mikä on tuotu esiin myös Naton taholta. Tärkeää olisi myös toimia jäsenyyteen liittyvässä hankkeessa tiiviissä yhteistyössä ja samansuuntaisesti Ruotsin kanssa. Silloin Pohjoismaat ja Baltian maat muodostaisivat Naton sisälle lähes 44 miljoonan asukkaan koillisen siiven, joka voisi määritellä omat lähtökohtansa tulevalle toiminnalle.

Suomen uusi turvallisuuspoliittinen asema on jo johtanut tiivistyvään sotilaalliseen ja poliittiseen yhteistyöhön Yhdysvaltain kanssa. Suomen suhteet yli Atlantin olivat kylmän sodan aikanakin hyvät, vaikka oma liikkumavaramme oli silloin paljon rajatumpi. Tärkeä muutos tapahtui 1990-luvun alussa, kun Suomi sopi Yhdysvaltain kanssa ns. Hornet-hankkeesta. Yhteistyötä on sittemmin tiivistetty moni eri tavoin; on tehty kasvavaa hallinnollista yhteistyötä, toteutettu yhteishankintoja (uudet hävittäjät) ja harjoiteltu yhdessä. Transatlanttiset suhteet ovat tänään siis olennainen osa Suomen puolustusratkaisua.

Suomen puolustuksen kehittämisessä ei ole kuitenkaan kyse vain kansainvälisestä yhteistyöstä. Muutosten tarve on merkittävä myös kansallisella tasolla. Seuraavassa otetaan esille niistä keskeisimmät. Ensinnäkin puolustusvoimia aineelliset resurssit tulee turvata riittävällä rahoituksellisella tasolla. Monien muiden Euroopan maiden tapaan (mm. Saksa ja Ruotsi) puolustusmenojen tasoa tulee kasvattaa nykyisestä, mutta ei itsetarkoituksellisesti vaan kohteet huolellisesti suunnitellen. Puolustusvoimiemme tekninen taso on korkea, mutta se ei tarkoita sitä, että voisimme pitää nykyistä tilannetta riittävänä. Puolustustamme koskevien kehittämiskohteiden nimeäminen on viime kädessä puolustusvoimien vastuulla, mutta yhteistyö poliittisen johdon kanssa on täysin välttämätöntä. Toiseksi meidän tulee kehittää osallistumistamme kansainväliseen yhteistyöhön riippumatta siitä mikä lopullinen liittoutumisratkaisumme tulee olemaan. On kuitenkin syytä muistaa, että liittoutumalla muiden samanmielisten maiden kanssa olemme aina vahvempia. Kolmanneksi on huomattava se että meidän tulee panostaa erityisesti tiedustelukapasiteettimme riittävyyteen. Tässä suhteessa tilanteemme on hyvä, mutta nopeasti muuttuvat tilanteet synnyttävät uusia haasteita. Resurssien lisäämisen lisäksi alan akateemista koulutusta tulisi lisätä merkittävästi (Jyväskylän yliopisto on jo tarttunut tähän haasteeseen).

Neljänneksi meidän on tartuttava nykyistä kattavammin hybridisodankäynnin ja kyberhyökkäysten meille asettamaan haasteeseen. On arvioitu, että Venäjällä ja Kiinalla on tässä suhteessa merkittävä kapasiteetti, jota on viime vuosina testattu myös Suomen suhteen. Myös tämän alan yliopistollista ja ammatillisen tason sekä puolustusvoimien oman koulutuksen määrää on lisättävä merkittävästi, koska hybridiuhkiin liittyvät haasteet tulevat vain lisääntymään. Lisäksi ne ovat yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen kannalta äärimmäisen tärkeitä.

Viidentenä ja viimeisenä kohtana on syytä nostaa esiin kansallisen huoltovarmuutemme kehittäminen. Se on erityisen tärkeää nyt kun sopimuspohjainen kansainvälinen järjestelmä on ajautunut kriisiin. Sekä koronapandemian puhkeaminen keväällä 2020 että Venäjän hyökkäys Ukrainaan seurannaisvaikutuksineen ovat osoittaneet, että erilaisilla sotilaallisilla ja ei-sotilaallisilla kriiseillä voi olla suoria vaikutuksia yksittäisiin maihin ja niiden kykyyn selviytyä. Suomen tulee omalta osaltaan varmistaa, että sillä on kriisitilanteissa riittävät valmiudet huolehtia niin maanlaajuisesta elintarvikehuollosta, terveydenhuollosta, energianjakelusta, tietoverkkojen toimivuudesta kuin muista yhteiskunnan elintärkeistä toiminnoista. Tässä mielessä sotilaallisen ja ei-sotilaallisen kriisinhallinnan välinen raja-aita on muodostunut entistä matalammaksi. Paluuta vanhaan, ehkäpä monin tavoin epämukavaan mutta kuitenkin ennustettavaan maailmaan, ei enää ole.

Jyrki Iivonen

Kirjoittaja työskenteli eri tehtävissä puolustusministeriössä vuosina 1994 - 2013 ja siitä ajasta vuodet 1996 - 2000 puolustus- ja turvallisuuspolitiikkaa seuraavana ministerineuvoksena Suomen suurlähetystössä Washingtonissa