Jyrki Iivonen

SUOMEN ON KORKEA AIKA ARVIOIDA JALKAVÄKIMIINASOPIMUSTA UUDELLEEN

Aloite jalkaväkimiinat kieltävän ns. Ottawan sopimuksen solmimisesta tuli Kanadalta vuonna 1996. Ehdotuksen tueksi syntyi nopeasti laaja kansainvälinen kampanja, jotta mahdollisimman moni maa liittyisi kyseiseen sopimukseen. Keskustelussa tuotiin esiin se sinänsä kiistaton tosiseikka, että monissa silloin käynnissä olleissa kolmannen maailman konflikteissa hallitsematon jalkaväkimiinojen käyttö muodosti kohtuuttoman uhkan sotatoimialueella asuvalle siviiliväestölle, varsinkin kun miinoja sijoitettiin maastoon täysin summittaisesti.

Suomen omaksuma tapa käyttää jalkaväkimiinoja oli koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan ollut erilainen. Miinoilla oli olennainen merkitys maanpuolustusjärjestelmässämme, mutta niihin oli määrä turvautua vain poikkeustilanteissa. Käyttötapamme on toisin sanoen ollut hyvin vastuullinen: miinojen sijoittelu on määrä kirjata huolellisesti karttoihin, jotta ne eivät muodostaisi myöhemmin vaaraa siviiliväestölle. Lisäksi miinat ovat lähtökohtaisesti varsin halpa tapa suojautua mahdollisten ulkopuolisten hyökkäysten varalta. Suomen poikkeavaa käytäntöä ei kuitenkaan huomioitu kansainvälisessä miinakampanjassa; kolmannen maailman miinakriisin katsottiin velvoittavan myös Suomea luopumaan miinapelotteestaan.

Kansainvälinen miinakampanja (International Campaign to Ban Landmines) osoittautui varsin tehokkaaksi. Siitä kertoo se, että sopimukseen on tähän mennessä liittynyt jo 156 valtiota. Ironista kuitenkin on se, että sopimuksen ulkopuolelle jääneillä valtioilla oli hallussaan selkeä enemmistö maailman kaikista miinoista. Valtaosalla sopimukseen liittyneistä maista ei alkujaankaan ollut hallussaan miinoja tai niiden sotilaallinen merkitys oli ollut sellainen, että miina-ase on ollut niille täysin hyödytön.

Miinasopimuksen ulkopuolille jääneiden valtioiden luettelo onkin varsin paljastava. Siinä eivät ole mukana esimerkiksi suurvallat Yhdysvallat ja Kiina, Itä-Aasian konfliktiherkän alueen keskeiset toimijat Pohjois- ja Etelä-Korea, Etelä-Aasian suuret sotilasvallat Intia ja Pakistan sekä Bangladesh samoin kuin Lähi-idän konfliktin keskeiset toimijat Israel, Syyria, Libanon, Egypti, Saudi-Arabia ja Iran. Ja ennen kaikkea sopimukseen ei ole liittynyt mukaan Venäjä, ainoa maa joka on sittemmin systemaattisesti käyttänyt miina-asetta omien sotilaallisten tavoitteidensa saavuttamiseen. Sanomattakin selvää on, että toisaalta esimerkiksi Ukraina ja Baltian maat ovat sopimukseen liittyneet ja että ensiksi mainittu luopui 1990-luvun alussa myös sen alueella olleista neuvostoaikaisista ydinaseista.

Suomen jalkaväkimiinasopimukseen liittymistä edelsi vuosia jatkunut poliittinen kiistely sen kannattajien ja vastustajien kesken. Vastalauseista huolimatta eduskunta päätti marraskuussa 2011 Suomen liittymisestä. Sitä kannatti 110 ja sitä vastusti 47 kansanedustajaa (kaikki perussuomalaiset sekä yksitoista keskustalaista). Poissaolijoita äänestyksestä oli kaikkiaan 42. Suomen silloinen ulkopoliittinen johto (presidentti Tarja Halonen ja ulkoministeri Erkki Tuomioja) ajoi liittymistä voimakkaasti saaden Jyrki Kataisen monipuoluehallituksen lopulta esittämään siihen liittymistä.

Puolustusvoimien suhtautuminen jalkaväkimiinasopimukseen oli sen sijaan pitkään kriittinen. Liittymistä siihen pidettiin Suomen kannalta huonona ratkaisuna. Puolustusvoimien asiasta antamassa lausunnossa todettiin aikoinaan, että ”miina-ase on Suomelle erittäin kustannustehokas sodankäyntiväline, koska sillä voidaan merkittävästi vaikeuttaa teknologisesti kehittyneidenkin asevoimien operatiivista liikkuvuutta”. Suomalaiseen järjestelmään ei kuitenkaan kuulunut (eikä kuulu edelleenkään) se, että puolustusvoimat asettuisivat julkisesta vastustamaan tai edes arvostelemaan poliittisen johdon tekemiä päätöksiä. Niinpä se otti tehtäväkseen etsiä korvaavat suomalaiseen järjestelmään sopivat vaihtoehdot perinteisille jalkaväkimiinoille.

Näin Suomi liittyi kansainväliseen miinasopimukseen, joka kielsi ”jalkaväkimiinojen valmistamisen, hankkimisen, hallussapidon ja luovuttamisen”. Jo vuoteen 2015 mennessä Suomi oli hävittänyt räjäyttämällä yli miljoona varastoissa olevaa miinaa. Jäljelle jätettiin vain koulutustarkoituksiin pieni määrä miinoja. Korvaavia asejärjestelmiä hankittiin puolustusvoimille noin 300 miljoonalla eurolla. Sen käyttöön jäi edelleen myös panssarintorjunta- ja merimiinoja.

Kuluneen vuosikymmenen alussa kansainvälinen järjestelmä on kehittynyt suuntaan, joka on kuitenkin kyseenalaistanut miinapäätöksemme järkevyyden. Vuosisatamme ensimmäisen vuosikymmenen usko sopimuksen hyödyllisyyteen nojautui vakaaseen uskoon siitä, että Venäjä oli kehittymässä myönteiseen suuntaan ja että sitä kautta tarve kylmän sodan aikaisille puolustusratkaisuille oli asteittain vanhentumassa. Varoitusmerkkejä Venäjän politiikan muuttumisesta ei nähty tai ei haluttu nähdä. Venäjä oli jo 2000-luvun alussa käynyt erittäin väkivaltaisen ”rauhoituskampanjan” Kaukasuksella sijaitsevassa Tshetsheniassa. Elokuussa 2008 se hyökkäsi Georgiaan ja miehitti Abhasian ja Etelä-Ossetian alueet liittäen ne käytännössä itseensä. Se käytti sotilaallista voimaansa myös Moldovaan kuuluneessa Transdnistriassa synnyttäen sinne jäätyneen konfliktin joka on edelleen ratkaisematta.

Erityinen punainen vaate Venäjälle ja presidentti Vladimir Putinille oli kuitenkin Ukrainan vapaisiin vaaleihin perustunut halu lähentyä läntisiä instituutioita. Vuonna 2014 Venäjä aloitti aggressionsa sitä vastaan rikkoen monin tavoin 1990-luvulla solmimiaan kansainvälisiä sopimuksia. Se miehitti tuolloin Krimin niemimaan ja yritti valloittaa myös Donetskin, Luhanskin ja Odessan alueet syyllistyen tässä yhteydessä lukuisiin sotarikoksiin. Se jopa järjesti ao. alueilla muodolliset kansanäänestykset legitimoidakseen valtansa siellä. Koska Ukraina ei suostunut alistumaan Venäjän määräysvaltaan, aloitti se helmikuussa 2022 täysimittaisen sodan sitä vastaan. Ukraina oli jo paljon aikaisemmin liittynyt miinasopimukseen, mitä Venäjä myös käytti häikäilemättä hyväkseen.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan herätti muun maailman. Ukrainan tueksi käynnistettiin laajamittainen kansainvälinen tukiohjelma, jonka turvin se on pystynyt vastustamaan vihollistaan melko hyvin. Venäjän hyökkäys toimi herätyssignaalina myös Suomelle. Me arvioimme erittäin nopeasti uuden asemamme ja päätimme anoa Naton jäsenyyttä varsin pikaisella aikataululla. Sen ansiosta olemme nyt Naton 5. artiklan suojaamia ja siten valmiita kohtaamaan myös Venäjän kasvavan uhkan, joka ainakin toistaiseksi on jäänyt hieman epämääräisen kiusaamisen (tai presidentti Sauli Niinistöä lainataksemme ”ilkeilyn”) asteelle. Suomi on Nato-jäsenyyden lisäksi vahvistanut merkittävästi kansallista puolustustaan varsin vaikuttavan kansallisen yksituumaisuuden hengessä. Suomen ratkaisut ovat toisin sanoen saaneet sekä kansalaisten että poliittisten päätöksentekijöiden varsin yksiselitteisen tuen.

Myös keskustelu jalkaväkimiinoista ja kuulumisestamme Ottawan sopimukseen on virinnyt uudelleen. Nyt myönnetään varsin yleisesti, että sopimukseen liittyminen oli virhe joka perustui vanhentuneeksi osoittautuneeseen kuvaan kansainvälisen järjestelmän ja erityisesti Venäjän kehityssuunnasta. Puolustusvoimain komentaja kenraali Janne Jaakkola suosittelikin vain pari viikkoa sitten uutta keskustelua jalkaväkimiinoihin viitaten muuttuneeseen kansainväliseen tilanteeseen. Myös kansanedustajien enemmistö näyttää olevan tällä kannalla, onhan sota Ukrainassa osoittanut miinojen olevan edelleen tehokas ase Venäjän käyttämää maavoimapainotteista sotilaallista aggressiota vastaan. Eduskunnan käsittelyyn on lisäksi tulossa kaksi kansalaisaloitetta Ottawan sopimuksesta irrottautumisesta.

Keskustelu jalkaväkimiinoista ja maamme kuulumisesta Ottawan sopimukseen tulee näin ollen varmuudella kasvamaan. Sitä käytäessä on kuitenkin muistettava kaksi asiaa. Ensinnäkin on muistettava, että se miina-ase, joka Suomella oli ennen miinasopimukseen liittymistä, olisi tässä vaiheessa jo vanhentunut ja se täytyisi nyt joka tapauksessa korvata uusilla asejärjestelmillä. Toiseksi on muistettava, että miinat ovat sopiva ase vain tietyn tyyppisiä operaatioita vastaan. Sodan luonne on toisin sanoen muuttunut merkittävästi aivan viimeisten vuosien aikana. Nyt me joudumme vastaamaan myös kyberhyökkäyksiin, kriittistä infrastruktuuria vastaan kohdistuviin iskuihin sekä informaatiosodankäyntiin. Olemme jo nyt saaneet uusia kokemuksia niistä, joten meidän on oltava valmiina myös tilanteen pahenemiseen entisestään. Hyvä puoli tilanteessa on kuitenkin siinä, että emme joudu kohtaamaan näitä uusi uhkia yksin vaan olemme osa laajaa ja vahvaa kansainvälistä yhteisöä, joka on valmis puolustamaan kaikkia jäseniään.

* * * *

Hyvät Tampereen Suomalaisen Klubin jäsenet! Tämä on vuoden 2024 viimeinen blogi. Vaikka monet kuluneen vuoden tapahtumat ovat olleet surullisia, on meidän hyvä muistaa, että muuttuneen kansainvälisen asemamme myötä voimme edelleen kokea olevamme hyvin turvassa. Emme kuitenkaan voi tuudittautua siihen, että olemme nyt tehneet kaiken voitavamme turvallisuutemme eteen. Meidän täytyy myös tulevaisuudessa olla valppaina ja pyrkiä omalla toiminnallamme vahvistaa demokraattisen maailman yhteistyötä ja yhtenäisyyttä.

Toivotan teille kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulua sekä erinomaista uutta vuotta 2025.

Jyrki Iivonen