Jyrki Iivonen

12.4.2022

UKRAINAN SODAN UUSIN VAIHE: VENÄJÄ ON JÄÄMÄSSÄ ENTISTÄ ENEMMÄN YKSIN

Venäjän oikeudeton ja raakalaismainen hyökkäys Ukrainaan on jatkunut jo yli puolentoista kuukauden ajan. Se on aiheuttanut ennennäkemätöntä tuhoa Ukrainan siviiliväestön keskuudessa ja tuhonnut maan infrastruktuuria lähes korvaamattomasti. Sodan lopputulosta on edelleen mahdotonta ennakoida. Mutta vaikka Ukraina voi lopulta joutua suostumaan ankariinkin ehtoihin saadakseen rauhan, on se jo nyt sodan kiistaton moraalinen voittaja. Lisäksi se voi laskea sen varaan, että kansainvälinen yhteisö ja varsinkin eurooppalaiset valtiot tulevat tukemaan sitä jälleenrakentamisessa samalla kun Venäjä jää entistä eristetympään asemaan, jossa sitä tukee vain muutama häirikkövaltio.

Mutta kansainvälinen järjestelmä ja sen turvallisuusrakenteet eivät palaa enää ennalleen. Venäjä joutuu pitkään jatkuvaan syöksyyn alaspäin, jolloin taloudellista rapistumista tulee seuraamaan myös pitkään jatkuva henkinen kriisi. On toki mahdollista, että vielä tässä vaiheessa Putinin kansansuosio säilyy korkeana, mutta kun sodan vaikutukset alkavat tuntua konkreettisesti venäläisten päivittäisessä elämässä, heikkenee myös hänen oma asemansa.

On mielenkiintoista, että Venäjän raakalaismaisista otteista huolimatta on sekä suomalaisessa keskustelussa että kansainvälisellä agendalla monia, jotka varoittavat Venäjän eristämisen vaaroista. Näin on tehnyt mm. presidentti Tarja Halonen. Tällaiset varoitukset ovat kuitenkin poikkeuksellisen naiiveja. Kysehän ei ole siitä, että muut maat olisivat pakotteiden kautta eristämässä Venäjää vaan siitä, että Venäjä on naapurimaahansa hyökkäämällä eristänyt itse itsensä. Ja kuten isossa kirjassa sanotaan, ”joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”. Myös kansainvälisessä politiikassa valtioiden teoilla on yleensä omat seurauksensa. Venäjän yksipuolisiin tekoihin ei voi enää suhtautua pelkällä olankohautuksella.

Kohta seitsemän viikkoa jatkunut sota on tuonut esiin yhden Venäjän harjoittaman politiikan erityispiirteen, sen että se voi antaa omasta toiminnastaan selityksen jolla ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa sellaisena kuin me sen ymmärrämme. Raa’at siviiliväestön teloitukset vastoin kansainvälisiä sopimuksia selitetään ukrainalaisten provokaatioksi tai läntisen maailman synnyttämäksi propagandakampanjaksi. Esimerkiksi ulkoministeri Lavrovin puheet kansainvälisillä foorumeilla ovat olleet hyvä esimerkki tästä.

Mutta mistä tässä venäläisten harjoittamassa tosiasioiden kieltämisessä sitten on kyse? Tiedetään hyvin, että myös Neuvostoliiton aikaan turvauduttiin samanlaiseen toimintaan. Esimerkiksi vuonna 1939 Suomi hyökkäsi neuvostopropagandan mukaan Neuvostoliiton puolelle rajaa. Vuonna 1968 Tshekkoslovakiassa oli valmisteilla vaarallinen vastavallankumous joka tähtäsi sosialistisen järjestelmän kaatamiseen ja vaati siksi Varsovan Liiton joukkojen sotilaallista väliintuloa. Ja vuonna 2014 Venäjä lähti pyyteettömästi auttamaan Krimillä asuvia venäläisiä, jotka olivat joutumassa säälimättömän ukrainalaistamispolitiikan kohteeksi. Venäjällä ei myöskään ollut mitään tekemistä malesialaisen siviilikoneen ampumisessa alas – sekin oli eräiden väitteiden mukaan ukrainalaisten provokaatio. Venäjä on yrittänyt selvitä tekemistään rikoksista esiintymällä uhrina, siinä kuitenkin onnistumatta.

Venäläisessä politiikassa totuus on ollut aina hyvin joustava käsite. Venäjän kielessä totuudelle on olemassa kaksi eri sanaa, pravda ja istina. Suomessa sen sijaan totuus tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, miten asiat ovat tapahtuneet. Venäjässä pravda ja istina käsitetään kuitenkin hieman toisistaan poikkeavalla tavalla. Istina tarkoittaa suunnilleen samaa kuin objektiivinen totuus, kun taas pravda on ns. subjektiivinen totuus eli sillä tarkoitetaan oikeaa tapaa tulkita tai selittää erilaiset tapahtumat. Siksi esimerkiksi bolshevikkien pää-äänenkannattajan nimeksi 1910-luvulla ei tullut Istina vaan Pravda. Tässä mielessä ulkoministeri Lavrovin ja Venäjän hallinnon muiden edustajien käyttämät puheenvuorot ovat pravdaa eli oikea tapa selittää tapahtunut.

Me suomalaiset, samoin kuin koko läntinen maailma, lähtee taas liikkeelle istinasta, siitä miten asiat ovat oikeasti tapahtuneet. Näin siitäkin huolimatta, että meilläkin on asian peittämiseksi kehitetty erilaisia kiertoilmauksia; eduskunnassa esimerkiksi puhutaan muunnellusta totuudesta, koska valhe on sanana tabu eikä sitä siksi saa käyttää. Mutta Venäjällä tämä muunnellun totuuden traditio ei pitempi ja laajempi. Siksi emme voi mitenkään hyväksyä sitä selitysmallia, jonka Venäjän valtiollinen johto antaa päivästä toiseen asevoimiensa toiminnasta Ukrainassa. Ukrainassa ei ole käynnissä sota vaan erikoisoperaatio, Ukrainan itsenäisyyttä puolustavat maan johtajat ovat natseja ja muun maailman Ukrainalle antama tuki on sodanlietsontaa ja Venäjän oikeutettujen pyrkimysten estämistä ja sen turvallisuuden heikentämistä.

Länsimainen demokraattinen ajattelu taas lähtee liikkeelle jokaisen valtion oikeudesta puolustaa itseään sekä puuttumattomuudesta toisten maiden sisäisiin asioihin. Näistä periaatteista meidän tulee pitää kiinni myös jatkossa. Yhdistyneiden Kansakuntien perustamisasiakirjoihin kirjatuista kansainvälisen oikeuden periaatteista sekä solmituista sopimuksista ei voi ja saa poiketa vaikka näkisikin sen jonkun yksittäisen maan kansallisten etujen mukaiseksi. Meidän ei pidä koskaan alistua edellä kuvatun venäläisen pravdan käyttäjiksi.

Suomen suuri testi seuraavien kuukausien aikana tulee olemaan se, miten tulemme vastaamaan Venäjän painostukseen, kun se pyrkii vaikuttamaan edessä oleviin sotilaallista liittoutumista koskeviin ratkaisuihimme. Tästä olemme ehtineet saada esimakua jo useammalla eri tavalla. Kun Ukrainan presidentti Zelinskij puhui joitakin päiviä sitten videoyhteyden kautta Suomen eduskunnalle, tehtiin ulkoasiainministeriön ja puolustusministeriön verkkosivuja vastaan palvelunestohyökkäykset. Samaan aikaan venäläinen ilma-alus loukkasi Suomen ilmatilaa Porvoon eteläpuolella. On selvää, että Venäjä ei tule suhtautumaan suopeasti Suomen liittymiseen Natoon. Siksi on äärimmäisen tärkeää toimia johdonmukaisesti ja ripeästi, koska kysymys on kansallisesta turvallisuudestamme ja itsenäisyydestämme. On myös hyvä muistuttaa, että Venäjän johtajatkin ovat toistaneet menneiden vuosien aikana lukuisia kertoja, että sotilaallinen liittoutuminen on Suomen oma itsenäinen ratkaisu.

Mutta palatkaamme vielä takaisin Ukrainan sotatapahtumiin. Venäjän hyökkäys pohjoisen kautta Kiovaan on epäonnistunut ja sen joukot ovat jo vetäytyneet alueelta pois. Se ei kuitenkaan näytä tarkoittavan sodan päättymistä vaan sen painopisteen siirtymistä Itä-Ukrainaan Luhanskin ja Donetskin alueille sekä Mustan Meren rannikkoalueelle kyseisten kapinallisalueiden ja Krimin välissä. Venäjä pyrkii mitä ilmeisimmin palauttamaan nämä entiset kaksi oblastia kokonaan omaan valvontaansa ja samalla aiheuttamaan mahdollisimman suurta tuhoa niille alueille jotka jäävät edelleen Ukrainan hallintaan. Tilanne onkin ironinen, sillä myös Ukrainan venäläiset ovat suurelta osin asettuneet tukemaan omaa hallintoaan Venäjän hyökkäystä vastaan. Heidän on yhtä vaikea ymmärtää, miksi he eivät saa rauhassa rakentaa omaa maataan.

Olisi tietenkin ollut ihanteellista, jos Venäjästä olisi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tullut kansainvälisen yhteisön rakentava ja rauhanomainen jäsen. Siihen olisivat tuolloin olleet kaikki edellytykset. Lienee kuitenkin niin, että Venäjän mukanaan kantamat historialliset rasitteet ovat olleet liian raskaat kantaa niin että näin olisi todellakin tapahtunut. Nyt Venäjä onkin jäänyt entistä enemmän yksin. Kiina on vielä lähettänyt sellaista viestiä, että se olisi valmis yhteistyöhön Venäjän kanssa ja olisi jossain määrin jopa valmis ymmärtämään sen toimintaa Ukrainassa. Todellisuudessa Kiinan lähtökohta on kuitenkin täysin opportunistinen; se haluaa saada itselleen suurimman mahdollisen taloudellisen ja poliittisen hyödyn siitä ahdingosta johon Venäjä on ajanut itsensä. Pitkällä tähtäimellä Venäjän ainoiksi liittolaiksi näyttävätkin jäävän sitä tähän saakka horjumatta tukeneet Valko-Venäjä, Syyria, Eritrea ja Pohjois-Korea. Mitä joku maa tekisi vihollisilla kun sillä on tällaisia ystäviä?

Suomella on tässä tilanteessa kaksi toimintasektoria, toinen kansallinen ja toinen kansainvälinen. Kansallisella sektorilla meidän tulee saattaa päätökseen nopeasti etenevä sotilaallinen liittoutuminen. Meistä olisi pitänyt toki tulla Naton jäseniä jo 25 vuotta sitten, heti kun sen laajeneminen alkoi, mutta parempi myöhään kuin vielä myöhemmin tai ei milloinkaan. Samalla meidän tulee – kuten näyttää tapahtuvankin – jatkaa voimakasta panostusta kansalliseen puolustukseemme, sillä liittoutuminen ei voi tarkoittaa sitä että voisimme luopua siitä. Suomi tarvitsee jatkossakin yleiseen asevelvollisuuteen perustuvat puolustusvoimat, joilla on riittävä laadullinen ja määrällinen kalusto puolustaa maatamme. Kansainvälisellä tasolla Suomen taas tulee osallistua aktiivisesti Ukrainan sotilaalliseen, taloudelliseen ja poliittiseen tukemiseen niin YK:n, EU:n kuin Naton kautta, onhan se sota johon se on joutunut, koko eurooppalaisen kansainyhteisön yhteinen ponnistus Euroopan rauhanomaisen ja demokraattisen kehityksen turvaamiseksi myös tulevina vuosina. Ukrainan asia on myös meidän asiamme!

Jyrki Iivonen