Jyrki Iivonen

21.8.2021

MOSKOVA 1991: KOLME PÄIVÄÄ JOTKA JÄRISYTTIVÄT MAAILMAA

Neuvostoliiton hajoamisesta tulee tänä syksynä kuluneeksi tasan kolmekymmentä vuotta. Omana aikanaan loppuvuoden 1991 tapahtumat olivat ainutkertaisia, odottamattomia ja jälkikäteen ajatellen sittenkin ymmärrettäviä. Täysin logiikan vastaista Neuvostoliiton hajoaminen ei siis loppujen lopuksi ollut. Odottamatonta kuitenkin oli tuon tapahtumasarjan nopeus ja se, että se sittenkin tapahtui ilman kaaosta ja pahempia väkivaltaisia yhteenottoja.

Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin on helppo sanoa, että Neuvostoliitto hajosi yksinkertaisesti siksi että se valtiollisena järjestelmänä oli osoittautunut toimimattomaksi ja koska se oli jo aikaisemmin saavuttanut olemassaolonsa rajat niin poliittisessa kuin taloudellisessakin mielessä. Tuon ajan kokeneille noissa tapahtumissa oli kuitenkin paljon sellaista joka herätti silloin sekä huolta että suoranaista pelkoa. Suomessa esimerkiksi pelättiin tänne mahdollisesti suuntautuvaa hallitsematonta pakolaisten virtaa. Onneksemme nuo pelot osoittautuivat kuitenkin perusteettomiksi.

Miksi Neuvostoliitto sitten hajosi ja miksi sen hajoaminen tapahtui niin kuin se tapahtui? On liian yksinkertaista sanoa vain, että Neuvostoliitto hajosi koska se ei järjestelmänä enää toiminut, olkoonkin että perimmältään kyse oli juuri tästä.

Siksi kannattaakin lähteä liikkeelle tavallisten neuvostokansalaisten tasolta, ihmisten päivittäisestä elämästä ja sen kautta saaduista kokemuksista.

Venäjän kielessä on, mielenkiintoista kyllä, kaksi eri sanaa suomenkielen sanalle totuus. Objektiivinen totuus, se miten asiat ovat ja miten ne ovat tapahtuneet, on venäjäksi istina. Totuus taas siinä mielessä miten asioiden pitäisi olla ja miten ne tulee selittää, siitä käytetään sanaa pravda. Neuvostojärjestelmän ongelma oli se, että 1980-lukuun mennessä nämä kaksi totuuden merkitystä olivat etääntyneet liian kauas toisistaan. Valtiollisen viestinnän esittämä pravda ei enää vastannut sitä istinaa, jonka neuvostokansalaiset näkivät ja kokivat päivittäisessä elämässään.

Maan poliittinen järjestelmä ei toiminut enää valtiollisen ideologian uskottelemalla tavalla. Vallan ehdoton keskittyminen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP:n) eliitille synnytti kansalaisissa yhä suurempaa ärtymystä ja tyytymättömyyttä, varsinkin kun valtiojohdon esittämä kuva maan poliittisesta ja taloudellisesta tilasta kuvasi yhä huonommin maassa todellisuudessa vallinnutta tilannetta. Tyytymättömyys näkyi erityisesti suhtautumisessa kansantalouteen sekä kansalaisten sosiaaliseen asemaan. Neuvostokansalaisille oli käynyt koko ajan selvemmäksi se, että maan elintaso jäi koko ajan kauemmas länsimaista; tuota kasvavaa kuilua ei pystytty enää kätkemään epäuskottavaksi muuttuneen valtiollisen propagandan taakse.

Mutta syitä epäuskolle oli muitakin. Neuvostoliitto oli valtiomuodoltaan monien eri kansallisuuksien yhteenliittymä, jossa valtaa kuitenkin käyttivät ennen muuta venäläiset. Kansakuntien itsemääräämisoikeus oli vähemmistöille pelkkä fraasi, joka ei pystynyt kätkemään kansallista sortoa ja taloudellisten resurssien epätasaista jakautumista. Tyytymättömyyttä lisäsi myös se, että erilaiset ympäristöongelmat kärjistyivät kautta maan mutta erityisesti niillä alueilla, joissa paikallisilla kansallisuuksilla oli määrällinen enemmistö. Hyvänä esimerkkinä tästä oli Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus Ukrainassa huhtikuussa 1986.

Lopuksi on mainittava vielä se, että Neuvostoliitto oli menettänyt asemansa kansainvälisessä järjestelmässä. Sen ulkopolitiikka oli epäonnistunut, ja tämä oli käynyt erityisen selväksi sen jälkeen kun Yhdysvaltain presidenttinä aloitti vuonna 1981 Ronald Reagan, joka haastoi Neuvostoliiton ennennäkemättömällä tavalla. Sosialistinen maailmanjärjestelmä oli hajonnut käytännössä jo vuonna 1989, kun Itä-Euroopan kansandemokratiat irtautuivat Neuvostoliiton ohjauksesta ja ryhtyivät rakentamaan tiiviimpää yhteistyötä lännen kanssa. Neuvostoliitolle jäi tuossa vaiheessa vain sellaisia liittolaisia, jotka olivat siitä täysin riippuvaisia.

Elokuun 19. päivänä 1991 NKP:n vanhoillinen siipi yritti kaapata vallan itselleen ja syrjäyttää uudistuspolitiikkaa ajaneen puolueen pääsihteerin Mihail Gorbatshovin vallasta. Tuo yritys epäonnistui kuitenkin surkeasti, sillä kansalaiset nousivat barrikadeille vastustamaan vallankaappaajia. Maan hajoaminen sinetöityi kaappausyritystä seuranneiden kolmen päivän aikana, kun neuvostotasavallat yksi toisensa jälkeen, joukossa myös Venäjä, ilmoittivat irtautuvansa Neuvostoliitosta ja julistautuvat itsenäisiksi valtioiksi. Vallankaappaajat joutuivat oikeuden eteen ja tuomittiin, eikä vanhaan järjestelmään ollut enää paluuta. Kului vain neljä kuukautta, kun Neuvostoliitto lakkasi virallisesti olemasta.

Neuvostoliiton hajoamiseen liittyi paljon myönteisiä odotuksia. Varsin yleisesti ajateltiin, että länsimainen liberaali demokratia oli saavuttanut lopullisen voiton ja että uusi Venäjä liittyisi nyt tasaveroisena kumppanina länsimaiden johtamaan järjestelmään. Näin ei kuitenkaan lopulta käynyt. Venäjän oloja leimasi koko 1990-luvun ajan syvä taloudellinen ja yhteiskunnallinen kaaos eikä maata johtanut Boris Jeltsin saanut koskaan tilannetta täysin haltuunsa. Vaikka syynä siihen olikin vanhan järjestelmän kelvottomuus, monet venäläiset näkivät syypäänä uuden järjestelmän kaihoten paluuta vanhaan. Uusi Venäjä koettelikin kieltämättä erityisesti maan köyhempiä väestönosia kovalla kädellä. Länsimainen demokratia ei siksi juurtunutkaan Venäjälle, vaan vanhan eliitin tilalle on noussut uusi, joka pyrki ottamaan mahdollisimman suuren hyödyn maan sekalaisista oloista. Siinä eliitissä oli mukana yllättävän paljon tuon vanhan, kommunistisen eliitin jäseniä.

Venäjällä 1990-luvulla vallinnut sekasorron aikakausi (hieman samanlainen kuin 1600-luvun alussa vallinnut smutnoje vremja) kesti käytännössä lähes kymmenen vuotta. Yhteiskunnallinen tilanne alkoi vakiintua vasta, kun maan pääministeriksi nousi vuosisadan vaihtuessa Vladimir Putin, joka ei sen jälkeen olekaan irrottanut otettaan vallasta. Hänen johdollaan Venäjästä ei ole tullut liberaalia demokratiaa vaan varsin perinteinen autoritaarinen yhteiskunta, joka ei yritäkään hakea tasapainoista suhdetta muuhun kansainväliseen yhteisöön ja jossa kansalaisten poliittisia oikeuksia poljetaan samalla tavoin kuin neuvostovallan aikana.

Suomelle Neuvostoliiton hajoaminen merkitsi kuitenkin suuria muutoksia. Ulkopolitiikkaamme hallinneet idänsuhteet muuttivat muotoaan heti Neuvostoliiton hajottua. Muodollisia suhteita ylläpidetään edelleen, mutta aikaisempi pakonomainen luonne on niistä kadonnut. Suomi on integroitunut läntiseen yhteisöön monin uusin institutionaalisin sitein: vuoden 1995 alusta Suomesta tuli Euroopan Unionin jäsen, pian vuosisadan vaihtumisen jälkeen Suomi liittyi yhteisvaluuttaan, ja puolustuspolitiikassa olemme integroituneet erilaisiin läntisiin rakenteisiin, vaikka Natoon emme olekaan liittyneet.

Mitä me sitten voimme odottaa jatkossa Venäjän kehitykseltä, nyt kun siihen liittyneet suuret odotukset ovat osoittautuneet aivan liian optimistisiksi? Venäjä on viime vuosina eristäytynyt yhä enemmän, ja se on omaksunut monia sellaisia toimintatapoja, joita kansainvälinen yhteisö ei voi hyväksyä, tapoja joiden uskottiin jo kadonneen Neuvostoliiton katoamisen myötä. Venäjä on Putinin johtamana ajautunut tilanteeseen, josta ulospääsy on erittäin vaikeaa, jollei peräti mahdotonta. Sekaantuminen hybridisodankäyntiin, Venäjältä paenneisiin kohdistuvat väkivaltaiset hyökkäykset ja jopa murhat sekä sisäinen opposition vaientaminen ovat tekoja, jotka ajavat sen vain entistä pahempaan eristykseen.

On kuitenkin muistettava, että Venäjä on yhä maailman toiseksi merkittävin ydinasevalta ja Suomen rajanaapuri, joten sen kehitys ei ole kannaltamme mitenkään toisarvoista. Olemme kuitenkin entistä tiiviimmin osa läntistä kulttuurillista, poliittista, taloudellista ja myös sotilaallista yhteisöä. Tämä on se lähtökohta, josta joudumme myös tulevina vuosina hoitamaan suhteitamme Venäjään. Siihen politiikkaan ei esimerkiksi kuulu silmien sulkeminen toistuvalta ja systemaattiselta yhteisten pelisääntöjen rikkomiselta, mihin Venäjä on viime aikoina valitettavan usein syyllistynyt.

Jyrki Iivonen