Jyrki Iivonen

14.2.2021

SAMPO TERHON JÄÄHYVÄISET POLITIIKALLE

Yksi kuluneen talven mielenkiintoisista kirjallisista tapahtumista täällä Suomessa on mielestäni ollut Sampo Terhon esikoisromaanin ilmestyminen tammikuun lopussa. Terho on nuoresta iästään huolimatta (tässä iässähän kaikki 43-vuotiaat vaikuttavat vielä kovin nuorilta) ehtinyt olla mukana monessa. Valmistuttuaan vuonna 2003 filosofian maisteriksi Tampereen yliopistosta pääaineenaan Suomen historia hän on toiminut muutamassa tehtävässä puolustushallinnossa, Suomalaisuuden liiton puheenjohtajana, europarlamentaarikkona, kansanedustajana, Sipilän hallituksen eurooppa-, tiede- ja kulttuuriministerinä, puolueensa eduskuntaryhmän puheenjohtajana, Helsingin kaupunginvaltuutettuna sekä uuden puolueensa (sininen tulevaisuus) puheenjohtajana. Hän on ollut myös ahkera artikkelien kirjoittaja eri sanomalehdissä, mm. Aamulehdessä.

Käänteet Terhon työuralla ovat olleet usein nopeita. Hänestä tuli europarlamentaarikko sen jälkeen kun Timo Soini palasi Brysselistä kansanedustajaksi ja ulkoasiainministeriksi. Tultuaan vuonna 2015 valituksi eduskuntaan Terho nousi ensiksi puolueensa eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi ja sitten vuonna 2017 hallituksen jäseneksi. Vuonna 2017 hän erosi useiden puolueensa kansanedustajan kanssa perussuomalaisista ja valittiin uuden puolueen sinisen tulevaisuuden puheenjohtajaksi. Runsaasta näkyvyydestä huolimatta hän ei vuoden 2019 eduskuntavaaleissa kuitenkaan tullut enää valituksi uudelleen eduskuntaan.

Sinisen tulevaisuuden kadottua eduskuntapuolueiden joukosta Terho teki selväksi, että hänen poliittinen uransa oli sekin samalla päättynyt. Lyhyen hiljaiselon jälkeen hän on lähtenyt mukaan Pohjalaisen entisen päätoimittajan Toni Viljanmaan kanssa perustamansa uuden tuotantoyhtiön toimintaan. Aika näyttää, miten heidän yrityksensä tulee menestymään tällä erittäin kilpaillulla toimialalla. Terho ei muutenkaan ole jäänyt tuleen makaamaan. Hän on useissa haastatteluissa kertonut kirjoittaneensa paljon kaunokirjallisuutta jo teinivuosinaan. Hän on myös säveltänyt useita teoksia (ei iskelmiä) ja saanut niitä jopa esitetyksi. Siksi on ollut kovin luonnollista, että hän on jatkanut näitä nuoruusvuosien harrastuksiaan nyt kun aikaa siihen on ollut aikaisempaa enemmän.

Tammikuun lopussa ilmestyi Terhon esikoisteos Olev Roosin kyyneleet (WSOY 2021, 367 s.). Sen tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan jälkeiseen Viroon ja siellä tarkemmin Saarenmaalle, jolla on erityinen merkitys myös meille suomalaisille. Kirjan päähenkilö Olev Roos on elämässään monin tavoin epäonnistunut mies. Hän ei äitinsä esittämien väärien poliittisten kannanottojen vuoksi päässyt lahjakkuudestaan huolimatta opiskelemaan lukioon ja joutui siksi jäämään kotikyläänsä sekatyömieheksi ja elämään hyvin ankeissa taloudellisissa oloissa. Vaikka olikin syrjässä kaikesta, hän seurasi kuitenkin tarkkaan ympäristönsä tapahtumia ja luki kirjoja ja lehtiä niin paljon kuin se ylipäänsä oli noissa oloissa mahdollista. Hän ymmärsi paljon mutta ei voinut ohjata omaa elämäänsä.

Olevin hahmon kautta Terho analysoi perinpohjaisesti ja viiltävästi Viron asemaa valtiollisen itsenäisyytensä menettäneenä neuvostotasavaltana. Hän ei löydä paljoakaan hyvää sanottavaa toisen maailmansodan jälkeen siellä vallassa olevasta järjestelmästä. Maan taloudellinen tilanne oli koko neuvostovallan ajan surkea ja kaikkien vapauksien puuttuminen teki elämästä vielä entistä ankeampaa. Neuvostovuodet jättivät siksi Oleviin pysyvät jälkensä niin että Viron itsenäisyyden palauttaminen vuonna 1991 ei muuttanut enää paljoakaan hänen ja hänen kaltaistensa ihmisten elämää. Kurjuus jatkui vaikka järjestelmä vaihtui paremmaksi. Vasta kuolema toi Oleville hänen kaipaamansa vapauden.

Terhon maalaama kuva Viron neuvostokauden historiasta on kriittisen tarkka. Runsaasti aikaa Saarenmaalla viettäneenä hän on pystynyt nostamaan ihmisten elämästä esiin sellaisia puolia joita siellä poikkeava kiireinen vierailija ei ehdi mitenkään havaita. Kirjasta näkyy hyvin myös Terhon saama historiantutkijan koulutus. Faktatiedot tapahtumista nivoutuvat hyvin yhteen fiktiivisen dialogin kanssa. Koska kyseessä on vasta Terhon ensimmäinen romaani, voi olla vielä ennenaikaista nostaa esiin hänen kirjallista velkaansa kahdelle merkittävälle virolaiselle kirjailijalle, Jaan Krossille ja maailmansotien välisen kauden suurelle kertojalle A. H. Tammsaarelle. Terhon seuraavaa romaania kannattaa siksi odottaa, riippumatta siitä mikä sen aihepiiri tulee olemaan; vasta siinä vaiheessa voidaan sanoa tarkemmin, millainen kirjallinen tulevaisuus hänellä on edessään. Hyvän alun uralle kirjailijana hän on kuitenkin saanut.

Terhon esikoisromaania ei tule arvioida vain kaunokirjallisesta ja kerronnallisesta näkökulmasta. Kirjan ilmestyminen ja Terhon omaa uraa koskevat ratkaisut voidaan nähdä myös yleisemmin siinä valossa, onko hänen kaltaisilleen ihmisille olemassa politiikan jälkeistä elämää. Monille politiikan kentillä patinoituneelle sellaista ei ole ollut, mutta Terho pyrkii omalla toiminnallaan vastaamaan tähän monella tapaa polttavaan kysymykseen uudella tavalla.

Suomalainen politiikka, erityisesti politiikan tyyli, on muuttunut viime vuosina merkittävästi – eikä välttämättä lainkaan parempaan suuntaan. Meillä on puhuttu paljon politiikan tyylin koventumisesta. Yhteisten asioiden hoitamiseen ryhtyvä saattaa nykyisin joutua kohtaamaan monia vaikeuksia. Politiikan kieli on muuttunut koko ajan aggressiivisemmaksi eikä siihen syyllistytä vain netin keskustelupalstoilla vaan kovaa kielenkäyttöä ja motiivien kyseenalaistamista voidaan kuulla eduskunnan istuntosalia myöten. Nyt on nähty myös se, että edes kansanedustajien ja politiikassa toimivien fyysinen turvallisuus ei ole enää taattu. Ei siis ihme, että entistä useampi aktiivinen politiikan toimija on alkanut miettiä siirtymistä syrjään. Tästä näyttää olleen kyse myös Terhon tekemässä ratkaisussa; hänen asemansa vain on siinä mielessä parempi, että hänellä on ollut aidosti erilaisia vaihtoehtoja joista valita.

Poliittisia toimijoita tulee toki saada ja heitä täytyykin voida arvioida tarvittaessa myös kriittisesti. Sen voi kuitenkin tehdä myös ilman viime aikoina yleistynyttä demonisointia. Saattaa olla niin, että erilaisten hallitsemattomien tunteenpurkausten tuominen julkisuuteen on käynyt teknisesti aivan liian helpoksi. Yhdysvaltain edellisen presidentin Donald Trumpin kehittämä toimintatapa on yleistynyt aivan liiaksi: jos ei pidä jostakin ihmisestä tai hänen sanomisistaan ja koska puhujan täytyy ehtiä ensimmäisenä julkisuuteen kantoineen, on tavaksi tullut kirjoittaa nopeasti ja vähällä harkitsemisella 240 merkin mittaisia tviittauksia joissa kukin sanoo sanottavansa mahdollisimman yksinkertaisesti ja terävästi. Harkinnalle ei silloin jää liiemmin aikaa. Tällainen on ollut se maailma, jonka Sampo Terho on nyt halunnut jättää taakseen. Ei voi kuin toivoa, että hänen tekemänsä sinänsä ymmärrettävä ja järkevä ratkaisu johtaa hänen toivomaansa lopputulokseen. Alku vaikuttaa tässä suhteessa joka tapauksessa lupaavalta. Jäämme siis odottamaan jatkoa.