Jyrki Iivonen

ITÄRINTAMALTA EI MITÄÄN UUTTA?

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on jatkunut kohta kahden ja puolen vuoden ajan. Venäjä on epäonnistunut täydellisesti aloittamassaan kansainvälisen oikeuden periaatteiden vastaisessa operaatiossaan, joka on ristiriidassa myös sen solmimien kansainvälisten sopimusten kanssa. Hyökkäys on jo pari vuotta sitten muuttunut kumpaakin osapuolta rasittavaksi asemasodaksi. Venäjän johdon kannalta sota on ollut katastrofi. Se ei ole saavuttanut tavoitteitaan ja siihen on päinvastoin kohdistettu erilaisia sotilaallisia ja taloudellisia pakotteita. Venäjän talous on siirtynyt sotatilaan, jossa varsinkin huonommassa asemassa olevien kansalaisten elämä on muuttunut vaikeammaksi. Koska huomattava osa kansasta on sotaa vastaan, on siihen kohdistuva kuri ja rangaistukset koventuneet merkittävästi.

Venäjälle myötämielisen hallinnon pystyttäminen Kiovaan on epäonnistunut. Venäjä on pystynyt pitämään hallussaan jo vuonna 2014 valtaamansa alueet – Krimin niemimaan sekä osittain myös Luhanskin ja Donetskin alueet. Venäjän sisällä sotaväsymyksen lisäksi Putinin hallintoa vastaan kohdistuneet terrori-iskut ovat lisääntyneet niin Kaukasuksella kuin Moskovassa. Ukrainan kyky puolustautua on vastaavasti parantunut, kiitos laajamittaisen kansainvälisen tuen, jossa kymmenet maat ovat mukana. Ukrainassa myös sisäinen rintama on säilynyt vahvana Venäjän käyttämästä väkivallasta huolimatta.

Venäjä on tässä tilanteessa ajautumassa useamman rintaman sotaan, tilanteeseen jossa sota Ukrainassa on vain yksi ratkaistavista ongelmista. Kremlin edustajien rehvakkaat lausunnot ja uhkaukset herättävät lähinnä vain sääliä, niin kaukana todellisuudesta ne nimittäin ovat. Poliittinen oppositio on yritetty vaientaa, milloin salamurhilla (Navalnyi), milloin pitkillä vankilatuomioilla ja milloin laajamittaisilla karkotuksilla. Myös Venäjän talous on huteralla pohjalla kun kasvava osuus kansantuotteesta joudutaan käyttämään sotaponnistelujen rahoittamiseen. Lukuisten sotilaallisten ja poliittisten epäonnistumisten vuoksi pelko Kremlissä on näin kasvanut koko ajan.

Venäjän suhteet länsimaihin ovat tällä hetkellä käytännössä poikki. Vähäinen yhteistyö Unkarin ja Slovakian kaltaisten maiden johtajien kanssa on Venäjälle siksi laiha lohtu. Pyrkiessään vuoropuheluun ja kauppaan Venäjän kanssa myös nuo maat ovat ajamassa itsensä entistä pahemmin paitsioon. Unkarin omapäinen toiminta EU-puheenjohtajana on päinvastoin vienyt sen entistä pahempaan poliittiseen paitsioon. Kiina taas on alistamassa Venäjän taloudelliseksi vasallikseen tarjoamatta sille todella merkittävää sotilaallista tukea. Se on toisin sanoen pysytellyt Ukrainan sodan suhteen mahdollisimman neutraalina hyödyntäen Venäjän heikkoutta taloudellisten etujen saamiseksi. Kiina pyrkii siksi koko ajan tasapainoilemaan sille tärkeiden länsisuhteiden kanssa, joita se ei ole valmis uhraamaan.

Entä sitten Venäjän suhteet Yhdysvaltoihin? Venäjän johdolla on ollut Yhdysvaltain kehityksen suhteet yksi kohtalokas harhaluulo. Se on toivonut, että Yhdysvalloissa vaihtuisi presidentti ja kongressi ensi marraskuun vaaleissa. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää vahvasti siltä, että presidentti Joe Bidenin kieltäydyttyä asettumasta ehdolle toiselle kaudelle korkean ikänsä vuoksi ovat Donald Trumpin mahdollisuudet palata presidentiksi heikentyneet merkittävästi. Uusimpien mielipidetiedustelujen mukaan demokraattien ilmeinen ehdokas Kamala Harris on saamassa kasvavan etumatkan Trumpiin. Lisäksi on muistettava, että vuosina 2017-2021 presidenttinä ollessaan Trump omaksui loppujen lopuksi varsin tiukan suhtautumisen Venäjään eikä mikään viittaa siihen, että hän nyt olisi valmis toimimaan jotenkin toisenlaisella tavalla.

Myös se on syytä huomata, että suuri osa niistä maista jotka ovat yrittäneet suhtautua puolueettomasti sotaan Ukrainassa, eivät ole Venäjän liittolaisia eikä niistä sellaisia todennäköisesti myöskään missään vaiheessa tule. Kiinan ja Intian ohella Turkki ovat maita jotka ovat systemaattisesti hyödyntäneet Venäjän heikkoutta taloudellisesti. Venäjä ei myöskään ole pystynyt saamaan aikaisempaa vahvempaa asemaa etelän kehittyvien maiden joukossa. Näin sen tukijoiksi ovat jääneet vain Valko-Venäjän, Pohjois-Korean, Iranin, Venezuelan ja Malin kaltaiset itsevaltaiset hallinnot. Sellaisten maiden varaan ei todellakaan ole mahdollista rakentaa minkäänlaista uskottavaa liittoutumaa.

Suomen ja Venäjän välillä ei ole tällä hetkellä minkäänlaisia poliittisia suhteita. Jäljelle on jäänyt vain välttämätön viranomaistason kanssakäyminen rajavalvonnan kaltaisissa asioissa. Venäjä ansaitsee kuitenkin kiitoksen siitä, että se on omalla toiminnallaan mahdollistanut Suomen liittymisen Naton täysivaltaiseksi jäseneksi suomalaisten lähes yksimielisellä tuella. Sen Suomeen kohdistamat ”ilkeydet” (mistä presidentti Sauli Niinistö meitä aikoinaan jo varoitti), ovat meidän näkökulmasta lähinnä surkuhupaisia. Sellainen on esimerkiksi Petroskoissa taannoin järjestetty näytösoikeudenkäynti, jossa Suomea syytettiin kansanmurhasta Itä-Karjalassa miehittämillään alueilla toisen maailmansodan aikana. Samanlaista ”ilkeilyä” edustaa myös suomalaisten hautamuistomerkkien hävittäminen luovutetuilla alueella – siitä huolimatta että niiden suojelusta ja hoidosta on jo vuosikymmenten ajan ollut olemassa virallinen valtiosopimus, josta suomalainen osapuoli on pitänyt tunnontarkasti huolta.

Suomen ja Venäjän väliset suhteet ovat näin vajonneet aallonpohjaan, josta ei ole helppoa nousta ylös edes siinä tapauksessa että tilanne jossain vaiheessa normalisoituisi. Paluu normaaleihin suhteisiin edellyttää sitä, että Venäjällä tunnustetaan tietyt historialliset tosiasiat – kuten se teki jo Neuvostoliiton hajoamista seuranneiden ensimmäisten vuosien aikana. Mitä nämä tosiasiat sitten ovat? Neuvostoliitto syyllistyi 1930-luvulla suomalaisten kansanmurhaan Itä-Karjalassa 1930-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Tuolloin surmattujen joukossa oli monia poliittisista syistä Neuvostoliittoon paenneita aateveljiä, jotka silti tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin ilman todellisia perusteita. Ja ne jotka eivät menettäneet henkeään, karkotettiin Siperiaan ja muihin kaukaisiin paikkoihin.

Elokuussa 1939 Neuvostoliitto solmi Hitlerin Saksan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin Suomen kuulumisesta Neuvostoliiton etupiiriin. Tuon sopimuksen perusteella Neuvostoliitto ryhtyi painostamaan Suomea merkittäviin alueluovutuksiin ja aloitti marraskuun 1939 lopussa talvisodan tavoitteenaan itsenäisen Suomen tuhoaminen. Syy sodan puhkeamisesta langetettiin luonnollisesti Suomelle.

Toisen maailmansodan jälkeen talvisodan alueluovutukset luonnollisesti vahvistettiin. Lisäksi Suomi joutui maksamaan huomattavat sotakorvaukset ja joutui ottamaan myös poliittisen vastuun niin talvi- kuin jatkosodastakin. Seuraavien lähes 50 vuoden ajan Suomi joutui hyväksymään Neuvostoliiton jatkuvan puuttumisen sisäisiin asioihinsa sekä pidättäytymään läntisten yhteistyöjärjestöjen jäsenyydestä ilman Neuvostoliiton lupaa. Vielä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkin Suomella kesti oman aikansa irtautua edellisten vuosikymmenten aikaisesta alistumisen mentaliteetista.

Nyt Venäjällä on selkeästi käynnistynyt orwellilainen projekti historian kirjoittamiseksi uudelleen. Suomen syyllistäminen maiden välisten suhteiden vajoamisesta aallonpohjaan on yksi osa tätä projektia. Kremlissä ei ole hyväksytty Suomen liittymistä Natoon, vaikka se oli seurausta sen omasta toiminnasta ja vaikka suomalaiset hyväksyivät sen lähes yksimielisesti. Meidän kannaltamme on silti helpotus, että olemme päässeet aidosti jäseneksi siihen demokraattisen maailman yhteisöön johon luonnollisella tavalla kuulumme. Paluuta kylmän sodan aikaiseen synkkään maailmaan ei enää ole.

Jyrki Iivonen