Jyrki Iivonen

10.11. 2023

MIHIN SUUNTAAN SUOMEN POLIITTINEN JÄRJESTELMÄ JA DEMOKRATIA OVAT KEHITTYMÄSSÄ?

Maaliskuussa vuonna 2000 voimaan tulleessa Suomen perustuslain 2. pykälässä säädetään seuraavasti: ”Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.” Perustuslaki toisin sanoen korostaa Suomen poliittisen järjestelmän parlamentaarisia piirteitä ja eduskunnan asemaa maamme ylimpänä valtiollisena elimenä. Perustuslaki on kaiken lainsäädännön ja yhteiskunnallisen toimijan perustana eikä siitä ole mahdollista poiketa. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että perustuslakimme on ajautumassa vaaraan.

Eduskunnan jäsenet valitaan joka neljäs vuosi järjestettävillä vapailla vaaleilla, joissa kaikilla täysi-ikäisillä Suomen kansalaisilla on yhtäläinen äänioikeus. Parlamentarismin periaatteiden mukaisesti eduskunta valitsee vaalien perusteella valtioneuvoston (hallituksen), jonka tulee nauttia sen luottamusta. Viime vuosikymmeninä Suomessa on vakiintunut käytäntö, jossa valittu valtioneuvosto on saanut eduskunnan enemmistön tuen ja on siksi toiminut yleensä koko nelivuotisen vaalikauden ajan.

Myös viime keväänä järjestetyissä eduskuntavaaleissa saatiin tulos, joka mahdollisti neljän puolueen enemmistöhallituksen muodostamisen. Sen saama enemmistö ei ole suuri, mutta kuitenkin riittävä. Hallituksen asettamista edelsi ajanjakso, jonka aikana sovittiin yhteisesti kaikkia mukana olijoita tyydyttävästä hallitusohjelmasta. Ja vaikka uuden hallituksen ulkopuolelle jääneet edellisellä vaalikaudella vallassa olleet puolueet eivät uutta hallitusohjelmaa hyväksyneetkään, päästiin normaalikäytännön mukaisesti aloittamaan maan johtaminen uusien ministerien johdolla.

Poliittiseen demokratiaan kuuluva normaali käytäntö on, että oppositiopuolueilla on mahdollisuus ja oikeus kyseenalaistaa hallituksen ajama ohjelma. Niin tapahtui myös tällä kertaa. Alusta alkaen oli kuitenkin selvää, että oppositiolle ei riittänyt enää perinteinen parlamentaarinen vastustus. Se näkyi useammalla eri tavalla. Toisin kuin aikaisemmin, oppositio kyseenalaisti ensimmäisestä päivästä lähtien eräiden yksittäisten ministerien nimittämisen. Seurauksena oli pitkä poliittinen kiistely, jonka seurauksena yksi ministereistä joutui jättämään paikkansa ja toinen säilytti asemansa vasta luottamuslauseäänestyksen jälkeen.

Uudentyyppinen oppositiopolitiikka ei ole kuitenkaan jäänyt vain tähän. Kun uuden hallituksen toimintaa ei pystytty kahlitsemaan parlamentaarisin keinoin, ryhdyttiin sen toimintaa kahlitsemaan lähinnä ammattiyhdistysliikkeen kautta. On ehti todettava, että Suomen kansalaisilla on myös yhdistymisvapaus eli oikeus muodostaa erilaisia järjestöjä omien etujen ajamiseen. Suomalaiselle politiikalle on jo vuosikymmenten ajan ollut ominaista se, että työmarkkinajärjestöt – sekä työntekijät että työnantajat – ovat yhdessä osallistuneet yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisemiseen ja saaneet siihen eduskunnan siunauksen. Tämä onkin ollut yksi suomalaisen demokratian vahvuus – mutta kuten nyt on käymässä ilmi, myös sen ilmeinen heikkous.

On kiistaton tosiasia, että Suomen kansantalous on viimeisten vuosien aikana ajautunut syvään kriisiin, kun menojen ja tulojen välisen tasapainon sortuminen on johtanut meidät nopeasti syventymiseen eli nopeaan velkaantumiseen. Maailmantalouden äkillinen kriisiytyminen yhdistettynä eräisiin ei-taloudellisiin ongelmiin (koronapandemia, sota Ukrainassa ja nyt myös nopeasti kärjistynyt Lähi-idän kriisi) on heijastunut haitallisella tavalla myös Suomen kansantalouteen. Syömme tänä päivänä enemmän kuin tienaamme. Ja koska myös velkojen korot ovat nousseet ja koska veroasteemme on yksi Euroopan korkeimmista, emme yksinkertaisesti voi jatkaa samaan tapaan kuin tähän saakka.

Nykyiset hallituspuolueet tekivät jo vaalikampanjan aikana selväksi, millä tavoin he valtaan päästessään haluaisivat tervehdyttää kansantaloutemme. Ja koska he saivat vaaleissa enemmistön eduskuntapaikoista, ei hallitusohjelman olisi pitänyt olla kenellekään mikään yllätys. Yllätys sen sijaan on ollut se, millä tavoin nykyiset oppositiopuolueet ovat suhtautuneet syntyneeseen kriisitilanteeseen. Koska hallituksen ajamaa linjaa ei ole ollut mahdollista muuttaa eduskunnassa, on sen vastustamisessa siirrytty ulkoparlamentaarisiin keinoihin. Samalla oppositio on – ilmeisesti tahtomattaan – antanut ymmärtää, että se ei itse asiassa kunnioita vaaleissa ilmennyttä kansan mielipidettä. Tämä on erityisen surullista siksi, että kaikki puolueet ovat oletettavasti tietoisia siitä, että vanhaan tapaan ei ole mahdollista jatkaa. Kun rahamme eivät riitä kaikkeen, joistakin asioista on yksinkertaisesti pakko tinkiä.

Suomessa onkin nyt käynnistynyt poliittisten lakkojen sarja, jonka tarkoituksena on kumota vaaleissa ilmennyt kansan mielipide. Siksi kyseiset lakot ovat – paitsi tavoitteiltaan mahdottomia – häikäilemätön yritys estää demokratian toteutuminen. Samalla ne tarkoittavat sitä, että yhteistyöhön ja vuoropuheluun perustuva politiikan malli on Suomessa kärsimässä vakavan takaiskun. Suunnitellut lakot eivät ratkaise suomalaisen yhteiskunnan nykyisiä ongelmia vaan päinvastoin synnyttävät koko joukon uusia. Samalla vuosikymmenten saatossa syntynyt politiikan tekemisen malli on joutumassa roskakoriin. Erityisen surullista on se, että kaikki tämä tapahtuu tilanteessa jossa globaali kehitys on synnyttänyt maallemme poikkeuksellisen vakavan tilanteen.

Mikään ei viittaa siihen että maassamme nyt syntynyt vastakkainasettelu olisi nopeasti katoamassa. On kuitenkin yksi asia joka on tuonut valoa risukasaan. Suomessa on näihin aikoihin käynnistynyt kampanjointi koskien ensi tammikuussa järjestettäviä presidentinvaaleja. Tässä yhteydessä on ollut lohdullista havaita, että ehdokkaiden välinen keskustelu on ollut silmiinpistävän rakentavaa, yhteistyöhakuista ja muita kunnioittavaa. Ehkä me emme sittenkään ole menettäneet vielä kaikkea toivoa siitä että suomalaisen yhteiskunnan nykyisiä vakavia ongelmia ryhdyttäisiin sittenkin ratkomaan rakentavassa hengessä. Se edellyttää kuitenkin juuttuneiden asenteiden nopeaa muuttamista. Isänmaan edut on nostettava nyt ensisijaisiksi.

Jyrki Iivonen