Jyrki Iivonen
GIUSEPPE VERDIN KUULUISA OOPPERA TARJOAA MIELENKIINTOISEN NÄKÖKULMAN LÄHI-IDÄN KRIISIIN
Italialaista Giuseppe Verdiä (1813-1901) voidaan perustellusti pitää yhtenä maailman merkittävimmistä oopperamusiikin säveltäjistä. Hänen läpimurto-oopperansa on Milanon La Scalassa maaliskuussa 1842 ensiesityksensä saanut nelinäytöksinen Nabucco, joka kertoo juutalaisten vapautumisesta Babylonian orjuudesta noin 2800 vuotta sitten. Sillä on aivan erityinen merkitys toisen maailmansodan joukkotuhosta selviytyneelle Israelin kansalle. Tämä Verdin ooppera tarjoaa näin mielenkiintoisen näkökulman koko Lähi-idän tämänhetkiseen tilanteeseen. Erityisen kiitoksen ansaitsee Finnkino, joka on jo useiden vuosien ajan esittänyt New Yorkissa toimivan Metropolitan-oopperan esityksiä – todellinen kulttuuriteko meidän tamperelaisten kannalta. Voin lämpimästä suositella niitä kaikille suomalaisen klubin jäsenille.
Aloitetaan kolumni lyhyellä kertauksella Verdin Nabuccon juonesta. Ooppera alkaa siitä kun Babylonian hallitsija Nebukadnessar II valloittaa vuonna 586 e.a.a. Jerusalemin ja tuhoaa siellä juutalaisille pyhän Salomonin temppelin. Heprealaiset viedään valloituksen jälkeen orjuuteen Babyloniaan. Moninaisten vaiheiden jälkeen Babylonian kuningas alkaa katua tekojaan ja lopulta vapauttaa heprealaiset orjuudesta sallien heidän palata takaisin Jerusalemiin. Ooppera ei ole historiallisesti tarkka kuvaus lähes 3000 vuoden takaisista tapahtumista, mutta se tuo hyvin esiin sen, miten kauas menneisyyteen juutalaisten kokemat vääryydet ja sorto ovat ulottuneet.
Yksi Nabuccon koskettavimmista hetkistä tulee sekä sisällöllisesti että musiikillisesti kolmannen osan toisen näytöksen alussa, kun heprealaiset orjat laulavat lohduttomasta kaipuustaan kadottamaansa kotimaahan ja unelmoivat jossain vaiheessa tapahtuvasta paluusta sinne. Kun kuuntelee tuota aariaa, nousee mieliin myös samankaltaisia suomalaisuutta koskevia ajatuksia, jotka esiintyvät mm. sellaisessa laulussa kuin Karjalan kunnailla, missä lehtii puu ja on kevät ja jonne vie laulajan lohduton kaipuu. Nabucossa on kaiken kaikkiaan kyse yhdestä oopperahistorian kaikkien aikojen hienoimmista kuoroaarioista (tässä sekä esityskielellä että hyvin vapaasti suomennettuna):
Va, pensiero, sull’ali dorate; Lennä, aatos, kultaisin siivin,
Va,-ti posa sui clivi, sui colli, Asetu rinteille ja kukkuloille,
Ove olezzano tepide e molli Sinne missä lempeänä ja suloisena
L’aure dolci del suolo natal! Kotimaamme ilma tuoksuu raikkaana!
Del Giordano le rive saluta, Tervehdi Jordanin rantoja
Di Sionne le torri atterrate. Ja Sionin huojuvia torneja.
Oh, mia patria si bella e perduta! Ah, isänmaani niin kaunis ja kadotettu!
Oh, membranza si cara e fatal! Ah, muistot niin rakkaat ja menetetyt!
Arpa d’or dei fatidici vati, Profeettojen kultainen harppu,
Perche muta dal salice pendi? Miksi riiput mykkänä puussa?
Le memorie nel petto raccendi, Sytytä rintaamme muistot,
Ci favella del tempo che fu! Ja puhu menneestä ajasta!
O simile di Solima ai afti, Muista Jerusalemin kohtalo,
Traggi un suono di crudo lamento, Anna meidän valittaa surussa,
O t’ispiri il Signore un concento Tai anna Herran innoittaa meitä
Che ne infonda al patire virtu! Voimalla kestää kärsimyksemme!
Heprealaisten orjien kuorosta on mahdollista siirtyä Israelin ja yleisemmin myös juutalaisten kärsimystäytteisen, jo 4000 vuotta jatkuneen historian tarkasteluun. Nabucco kuvaa vain yhtä kaukaista vaihdetta tuossa historiassa. Uudempi juutalaisten historia alkaa varsinaisesti kohta 2000 vuotta sitten, kun roomalaiset kukistivat verisesti heidän kapinansa. Sen seurauksena alkoi viime vuosisadalle saakka jatkunut juutalaisten diaspora, heidän hajautumisensa omiin yhteisöihin eri puolille maailmaa. Nuo yhteisöt joutuivat kohtaamaan jatkuvasti sortoa ja ennakkoluuloja. Juutalaisten kannalta erityisen kohtalokasta oli heidän karkottamisensa nykyisen Espanja ja Portugalin alueelta. Se näet johti siihen, että maailman juutalaisväestö alkoi keskiajan loppupuolella keskittyä erityisesti Itä-Eurooppaan ja Venäjälle, missä heidän elämälleen ei asetettu yhtä suuria rajoituksia kuin muualla.
Uusi vaihe juutalaisuuden historiassa alkoi 1800-luvun lopussa, kun heidän sortonsa Venäjän keisarikunnassa käynnisti voimakkaan muuttoliikkeen, joka suuntautui ennen muuta Pohjois-Amerikkaan mutta jossain määrin myös Lähi-itään. Aivan 1800-luvun lopussa juutalaisten kasvava kansallinen tietoisuus johti myös sionismiksi kutsutun aatteen syntymiseen. Sen mukaan juutalaisten kaksi vuosituhatta jatkunut diaspora tuli saattaa päätökseen ja perustaa myös heille oma kansallisvaltio, jonka luonnollisin paikka oli siellä missä juutalaisuus oli alkujaan syntynyt. Ajatus sai kannatusta myös muiden kuin juutalaisten keskuudessa, mutta johti toisaalta Palestiinan alueella asuvien arabien vastustukseen.
Noin kuuden miljoonan juutalaisen systemaattinen surmaaminen toisessa maailmansodassa natsien toimesta on ollut yksi ihmiskunnan historian kammottavimmista luvuista. Sellaisen ei saa koskaan toistua uudelleen. Jotta näin ei tapahdu, meidän on tunnustettava, että epäluulot ja vihamielisyys juutalaisia kohtaan ei ole pelkästään saksalainen ilmiö, olkoonkin että siellä se vietiin pidemmälle kuin missään muualla. Siksi on hyvä, että kansainvälinen yhteisö on tarttunut vakavasti antisemitismin torjuntaan. On kuitenkin hyvä huomata, että vihamielisyys juutalaisia kohtaan nousee aina välillä pinnalle. Viimeksi se on tapahtunut viime syksystä lähtien Gazan kriisin yhteydessä.
Israelin valtio on koko olemassaolonsa ajan ollut siihen vihamielisesti suhtautuvien arabimaiden ympäröimä. Se on joutunut useampaan sotaan niitä vastaan, ensimmäisen kerran heti sen itsenäisyysjulistuksen jälkeen vuonna 1948. Seuraava sota, ns. Suezin sota, tapahtui syksyllä 1956 ja johti ensimmäiseen YK:n rauhanturvaoperaatioon, jossa Suomi oli mukana. Kolmas sota, ns. seitsemän päivän sota, käytiin kesäkuussa 1967 ja neljäs, ns. Jom Kippur –sota lokakuussa 1974. Israel selvisi kaikista näistä arabimaiden aloittamista koordinoiduista sodista voittajana onnistuen myös laajentamaan aluettaan. Pysyvää rauhaa ei alueelle kuitenkaan ole saatu, vaikka esimerkiksi maan suhteen Egyptiin ovat parantuneet.
Viimeisin, ns. Gazan sota, käynnistyi lokakuussa 2023, kun Gazan alueella valtaa jo pitkään pitänyt terroristijärjestö Hamas teki yllätyshyökkäyksen Israelin puolelle surmaten suuren määrän aseettomia siviilejä. Israel on vastannut siihen koko sotilaallisen kalustonsa voimalla ja aiheuttanut näin suurta tuhoa niin Hamasin joukoille kuin Gazan alueen siviili-infrastruktuurille ja asukkaille. Vaikka Hamas onkin kiistatta ollut sodan aloittanut osapuoli, on Israel joutunut sodassa syyllisen asemaan, siitäkin huolimatta että sillä esimerkiksi kansainvälisen oikeuden periaatteiden mukaisesti on ollut kiistaton oikeus puolustaa itseään.
Israelin hallitus on ilmoittanut jatkavansa sotatoimia siihen saakka että Hamas on tuhottu täydellisesti. Jopa Israelin periaatteessa pitkään tukeneet valtiot – Yhdysvallat ja monet Euroopan maat – ovat arvostelleet sen toimintaa. Ne ovat katsoneet, että Israel on ollut liian piittaamaton mm. siviiliväestön suojelemisesta. Israelin hallituksella on toisaalta ollut suuria sisäpoliittisia paineita (pääministeri Netanjahun asema on kaikkea muuta kuin vahva), mistä syystä menestys sotilaallisella rintamalla olisi sille äärimmäisen tärkeää. Sen riskinä on kuitenkin se, että sotilaallisten toimien ylimitoitus voi vieraannuttaa sen perinteiset liittolaiset.
Lähes kaikki länsivallat ovat varsin yksimielisiä siitä, että Lähi-idän kriisiä ei pystytä ratkaisemaan sotilaallisin keinoin. Yhtä selvää on, että myös islamilaisen maailman on tunnustettava Israelin olemassaolon oikeutus. Yhtä lailla tärkeää on, että Lähi-idän tilanteen horjuttamiseen tähtäävät toimijat (lähinnä Iran ja Venäjä sekä islamilaiset ääriliikkeet) eivät saa syventää nyt käynnissä olevaa kriisiä. Myös Suomi on aivan oikein korostanut, että ns. kahden valtion malli, jossa israelilaisilla ja palestiinalaisilla on omat valtionsa, on pitkällä tähtäimellä ainoa mahdollinen keino rauhoittaa ja vakiinnuttaa koko Lähi-idän tilanne.
Israelilaisten oppi toisen maailmansodan aikaisesta holokaustista ja lukuisista islamilaisten valtioiden hyökkäämisestä sen alueelle on, että he eivät koskaan enää voi ilman taistelua alistua heihin kohdistuviin vihamielisiin hyökkäyksiin. Oman valtion perustaminen on heille enemmän kuin kansallisen identiteetin kysymys. Se on myös henkivakuutus kaikkia siihen kohdistettavia vihamielisiä toimia vastaan. Myös Israelilla on oikeus suojella itseään silloin kun sitä vastaan hyökätään. Tämän tajuaminen on pitkällä tähtäimellä niin palestiinalaisten kuin alueen arabivaltioiden etu. Sillä tavoin voi olla mahdollista torjua myös Euroopassa aina silloin tällöin rehottava antisemitismi.
Jyrki Iivonen