Jyrki Iivonen

MILLÄ EDELLYTYKSILLÄ UKRAINAN SOTAAN ON MAHDOLLISTA SAADA RAUHA?

Sota Ukrainassa on jatkunut nyt jo yli kahden vuoden ajan. Tilanne rintamalla on tuona aikana muuttunut vain vähän. Sen jälkeen, kun Ukraina oli keväällä 2022 torjunut Venäjän joukkojen maahantunkeutumisyrityksen Kiovan pohjoispuolella, ovat rintamalinjat vakiintuneet varsin muuttumattomiksi. Venäjä ei ole onnistunut valtaamaan uusia alueita eikä Ukraina ole onnistunut käynnistämään tehokasta vastahyökkäystä. Ukrainassa voidaan siksi puhua jo ns. jäätyneestä konfliktista.

Keskeiset läntiset instituutiot – Nato ja Euroopan unioni – ovat pitäneet kiinni Ukrainan jatkuvasta sotilaallisesta tukemisesta sekä Venäjään kohdistetuista taloudellisista ja muista sanktioista. Huoli tuen jatkumisesta on viime aikoina alkanut kuitenkin kasvaa. Ukrainan kasvavaa materiaalista tarvetta ei ole täysin pystytty tyydyttämään. EU:n ja Naton sisällä Unkarin ja Turkin pyrkimykset herättävät huolta. Erityisen suuri epävarmuutta aiheuttava seikka liittyy Yhdysvaltain ensi syksyn vaaleihin ja erityisesti Donald Trumpin mahdolliseen palaamiseen valtaan.

Demokraattisen maailman sisältä on lisäksi esitetty joitakin huolestuttavia puheenvuoroja ja rajauksia. Ukrainan tarpeeseen saada uutta aseistusta on aina välillä suhtauduttu nihkeästi, mistä syystä sen kyky iskeä sotilaallisiin kohteisiin Venäjän rajojen sisäpuolella on pysynyt rajallisena. Kuitenkin on selvää, että juuri iskeminen Venäjän sotilaskohteisiin voi vaikuttaa eniten kansalaisten mielipiteisiin sodassa. Ukrainan kannalta ongelmana on myös se, että Venäjä on onnistunut kasvattamaan merkittävästi omaa sotateollisuuttaan. Lisäksi se on saanut merkittävää materiaaliapua Iranilta ja Pohjois-Korealta.

Harmilliseksi on osoittautunut myös paavi Franciscuksen 9.3. julkaistu lausunto, jossa hän sanoi, että ”Ukrainan sodassa tulisi nostaa valkoinen lippu”. Vaikka Vatikaanista yritettiin sittemmin lieventää tätä lausuntoa ja väitettiin, että siinä oli kyse sodan molemmista osapuolista, on yleinen tulkinta ollut se, että paavi oli vaatinut nimenomaan Ukrainaa, sodan syytöntä osapuolta, olemaan tuo valkoisen lipun nostaja. Ei siis ihme, että paavin kannanotto on herättänyt Venäjällä innostusta ja muualla maailmassa taas tyrmistystä.

Toisaalta mikään sota ei ole ikuinen, eli kuten vanha sanonta kuuluu: ”ei mitään niin pitkää yötä, etteikö päivä koittaisi”. Siksi onkin paikallaan miettiä tarkemmin sitä, millä edellytyksillä sota Ukrainassa saataisiin päättymään ja miten voidaan estää vastaavan toistuminen tulevaisuudessa. Lähtökohtana on yksiselitteinen näkemys siitä, että Venäjä on yksin ja ainoastaan vastuussa sodan syttymisestä. Kansainvälinen oikeus ja kansainväliset sopimukset antavat tällaiseen pohdintaan varsin yksiselitteisen lähtökohdan: sodan puhkeamisesta vastanneelle osapuolelle kuuluu päävastuu sodan lopettamisesta ja sen jälkeen tehtävistä kahdenvälisistä ja monenkeskisistä ratkaisuista.

Lähtekäämme liikkeelle kaikkein selvimmästä johtopäätöksestä. Koska Venäjä on aloittanut sodan ilman todellista syytä ja vastoin kansainvälisen oikeuden periaatteita ja rikkoen samalla useita solmimiaan kahdenvälisiä ja monenkeskisiä sopimuksia, sen tulee välittömästi ja ilman ennakkoehtoja vetäytyä valtaamiltaan alueilta. Venäläisten joukkojen tulee toisin sanoen poistua välittömästi Ukrainaan kuuluvilta Luhanskin ja Donetskin alueilta sekä Krimin niemimaalta. Ukrainan ja Venäjän välisestä rajasta on viimeksi sovittu 1990-luvun alussa Neuvostoliiton hajoamisen ja Ukrainan itsenäistymisen yhteydessä sekä silloin, kun Ukraina yksipuolisesti sitoutui luopumaan hallussaan tuossa vaiheessa olleista joukkotuhoaseista.

Toiseksi, koska Venäjä tässä tapauksessa käynnisti oikeudettoman sodan rauhanomaista naapuriaan vastaan, sen tulee korvata lyhentämättömänä sodan aikana aiheuttamansa vahingot Ukrainan yhteiskunnan rakenteille sekä yksittäisille ukrainalaisille. Ukraina on toisin sanoen oikeutettu täysimittaisiin sotakorvauksiin, jotka Venäjän tulee suorittaa mahdollisimman lyhyessä ajassa. Ukrainan jälleenrakentaminen tulee olemaan pitkä prosessi, jossa myös koko kansainvälinen yhteisö on mukana, mutta erityisesti taloudellinen vastuu jälleenrakentamisesta lankeaa Venäjälle.

Kolmanneksi, Venäjän poliittinen järjestelmä tulee sodan päätyttyä uudistaa niin, että vastaavat hyökkäykset eivät ole mahdollisia enää tulevaisuudessa. Se tarkoittaa ehdotonta demokraattisen hallinnon ja oikeusvaltion periaatteiden tuomista Venäjälle ja myös niiden välitöntä täytäntöönpanoa. Erityisen tärkeää on huolehtia siitä, että sotilaallista ja poliisivaltaa käyttävät yhteiskunnalliset instituutiot, erityisesti asevoimat ja poliisi, saatetaan ainakin aluksi kansainväliseen valvontaan.

Neljänneksi, pelkkä Venäjän poliittisen järjestelmän uudistaminen ei sellaisenaan riitä. Yhtä olennaista on, että ihmisoikeuksien ja kansainvälisen oikeuden rikkomuksista vastanneet Venäjän poliittisen johdon jäsenet joutuvat rikosoikeudelliseen vastuuseen toiminnastaan. Parhaiten se tapahtuu Haagin sotarikostuomioistuimessa, jossa on käsitelty aikaisemmin mm. Jugoslavian sodan aikana tapahtuneita rikoksia. Tuomiovalta tulee ulottaa myös rintamilla tapahtuneisiin sotarikoksiin, erityisesti siviileihin ja sotavankeihin kohdistuneisiin laittomuuksiin. Pelkkä poliittisen johdon vaihtaminen ja tuomitseminen eivät siis riitä.

Viidenneksi, myös tavalliset venäläiset tulee saattaa osaltaan vastuuseen sodasta Ukrainassa. On väitetty, että tavalliset venäläiset eivät olisi vastuussa sodasta ja siellä tehdyistä rikoksista. Venäjällä on kuitenkin vallinnut sodan aikana varsin vahva isänmaallinen paatos sekä maan poliittisen ja sotilasjohdon toiminnan ylistäminen. Samalla tavoin kuin saksalaiset toisen maailmansodan jälkeen joutuivat maksamaan natsihallinnon tekemistä rikoksista, samalla tavoin venäläisetkin ovat osaltaan vastuussa siitä, millaisia rikoksia heidän nimissään on tehty. Yksi osa tavallisten kansalaisten vastuullistamisesta on kertoa heille esimerkiksi joukkotiedotuksen avulla totuus siitä, mitä heidän nimissään on tehty.

Kuudenneksi, erilaisista sodan vuoksi Venäjään kohdistetuista talouspakotteista ja muista sanktioista on mahdollista luopua vasta siitä vaiheessa kun edellä kuvatut viisi ehtoa on täytetty. Pelkkä Venäjän lupaus muuttaa toimintatapojaan ei toisin sanoen riitä. Varsinkin Venäjän sotateollisuuden alasajoa tulee seurata erittäin tarkoin. Venäjän toiminnan muuttumisen on oltava todellista ja läpinäkyvää.

Seitsemänneksi, Ukrainan kansainvälistä asemaa tulee tukea ja vahvistaa hyväksymällä se nopeutetussa aikataulussa niin Naton kuin EU:n jäseneksi. Nämä prosessit ovat toki käynnistyneet jo nyt, mutta on selvää, että sotilaallinen liittoutuminen toimii turvallisuutta lisäävänä tekijänä ja taloudellinen integraatio taas edesauttaa maan nopeaa jälleenrakentamista ja liittymistä kansainväliseen kauppajärjestelmään.

Kahdeksanneksi, kansainvälisiä instituutioita ja käytäntöjä tulee uudistaa sodasta saatujen opetusten pohjalta. Tähän sisältyy useampi asia. Venäjää sodassa tukeneet valtiot tulee osaltaan osallistaa Ukrainan jälleenrakentamiseen. Tämä koskee erityisesti Irania ja Pohjois-Koreaa, jotka ovat osallistuneet aktiivisesti Venäjän asevoimien sotatoimiin myymällä sille mm. drooneja, ohjuksia ja ammuksia. Venäjän suoran tai epäsuoran poliittisen tukemisen ei sen sijaan voi katsoa johtavan vastuuseen sen sotarikoksista. Vastaavien tapahtumien estäminen edellyttää kuitenkin muutakin kuin Venäjän aseman muuttamista. Tapahtunut edellyttää siksi myös täydellistä remonttia Yhdistyneiden Kansakuntien (YK:n) rakenteissa. Yksi mahdollinen ratkaisu siellä voisi olla Venäjän määräaikainen sulkeminen pois YK:n toiminnasta tai ainakin sen turvaneuvostosta, joka nyt on täysin hampaaton kansainvälisten kriisien ratkaisemisessa.

Edellä kuvattu kahdeksankohtainen ohjelma saattaa äkkituntumalta tuntua utopistiselta, onhan koko kansainvälinen järjestelmä lamaantunut Venäjän toiminnan edessä. Meidän kannattaa kuitenkin muistaa, että vastaavat muutokset tapahtuivat varsin nopeassa aikataulussa myös toisen maailmansodan jälkeen. Natsi-Saksa lyötiin sotilaallisesti, sen sotilaallinen ja poliittinen johto tuomittiin Nürnbergin oikeudenkäynneissä, länsi reagoi nopeasti Neuvostoliiton laajentumispyrkimyksiin, Länsi-Euroopan taloudellista integraatiota alettiin kehittää vauhdilla ja vuonna 1949 perustettiin lännen kollektiivisesta turvallisuudesta huolehtiva Nato. Miksi edellä kuvattu kahdeksankohtainen ohjelma ei voisi siis olla mahdollista myös meidän aikanamme?

Jyrki Iivonen