Jyrki Iivonen

VENÄJÄN TULEVAISUUS NÄYTTÄÄ ÄÄRIMMÄISEN SYNKÄLTÄ

Venäjän aloittama äärimmäisen brutaali sota Ukrainassa on jatkunut jo yli kaksi ja puoli vuotta. Nopean hyökkäyksen ja maan valtauksen sijasta se on juuttunut asemasotaan eikä luvattua nopeaa voittoa ole saavutettu. Maa on lisäksi ajautunut eristyksiin ja se on saanut tukea vain muutamalta suunnilleen samassa asemassa olevalta valtiolta (Valko-Venäjä, Pohjois-Korea, Iran, Nicaragua, Venezuela, Mali…). Jopa Kiina on pyrkinyt ottamaan etäisyyttä Venäjän tavoitteisiin tyytyen lähinnä vain hyödyntämään sen ahdinkoa erilaisten taloudellisten etujen saamiseksi.

Kansainvälinen yhteisö on ollut varsin yksimielinen siitä, että Venäjä on monin eri tavoin rikkonut kansainvälistä oikeutta ja sen periaatteita sekä aikaisemmin solmimiaan kansainvälisiä sopimuksia. On kuitenkin myönnettävä, että vaikka lähes kaikki maat ovat periaatteellisella tasolla valmiita tuomitsemaan Venäjän toiminnan, on osa niistä edelleen haluton etenemään Ukrainan tukemisessa kovinkaan pitkälle, vedoten tässä esimerkiksi mahdollisiin taloudellisiin menetyksiin. Näitä maita löytyy erityisesti etelän ilmansuunnasta, minne Venäjä onkin suunnannut erilaisia yhteistyöhankkeita ja missä se tukee autoritaarisia hallintoja myös sotilaallisesti.

Venäjän tulevaisuus näyttää siksi varsin synkältä. Sen kehitysmahdollisuuksia ja vaihtoehtoja on pohdittu enemmän tai vähemmän säännöllisesti jo yli 30 vuoden ajan myös meillä Suomessa. Vedin 1990-luvun alussa Ulkopoliittisessa instituutissa työskennellessäni laajaa hanketta, jossa eri aloja edustavat Venäjän asiantuntijat pohtivat sen eri kehitysvaihtoehtoja. Vastaavanlaisia skenaarioanalyyseja tehtiin tuossa vaiheessa monissa muissakin maissa sekä erilaisissa kansainvälisissä järjestöissä. Lähes kaikkia tällaisia hankkeita leimasi aluksi suhteellisen vahva usko siihen, että Venäjä voisi, Neuvostoliiton hajoamista seuranneesta kaaoksesta huolimatta, kehittyä asteittain kohti rakentavaa, yhteistyöperusteista tulevaisuutta. Aluksi sen tilanne vaikuttikin varsin lupaavalta.

Erilaisten skenaarioiden hahmottaminen on jatkunut myös vuoden 2000 jälkeen. Perinteinen skenaarioanalyysi lähtee useimmissa tapauksessa neljän eri vaihtoehdon mallista: että kaikki jatkuu kuten ennenkin, että kehitys lähtee kulkemaan parempaan suuntaan, että myönteiset muutokset ovat lyhytaikaisia ja edessä on siirtyminen joko auktoritaariseen hallintoon tai neljäntenä vaihtoehtona täysimittaiseen kaaokseen. Näin on tapahtunut myös Venäjän tulevaisuutta koskevissa arvioissa. Ensiksi siis määritellään eri mahdollisuudet ja sen jälkeen arvioidaan niiden todennäköisyyksiä.

Realisteina itseään pitävät arvioijat ovat yleensä lähteneet siitä, että kehitys Venäjällä tulee lähitulevaisuudessa jatkumaan epämääräisenä ilman että arviointihetkellä tapahtuvaa kehitykseen tuskin tulisi suurempia muutoksia. Koska Venäjältä puuttuvat erilaiset läntiseen kansalaisyhteiskuntaan kuuluvat demokraattiset prosessit, sikäläinen yhteiskunta ei ole ainakaan vielä riittävän kypsä ottamaan olennaista vastuuta omasta kohtalostaan. Heidän mukaansa Venäjällä tarvitaan edelleen vahvaa keskusvaltaa joka kykenee sen yhteiskunnan rakentavaan mutta kuitenkin autoritaariseen johtamiseen.

Niin meillä Suomessa kuin koko läntisessä maailmassakin uskottiin vielä 1990-luvulla ja uuden vuosisadan alussa, että laajamittaisella taloudellisella ja poliittisella yhteistyöllä Venäjä voidaan ”taluttaa” asteittain sopimuspohjaisen ja yhteistyöhakuisen kansainvälisen järjestelmän osaksi. Vielä perestroikan isän Mihail Gorbatshovin ollessa Neuvostoliiton johdossa mm. puhuttiin ”yhteisestä eurooppalaisesta kodista” jossa myös Neuvostoliitolla/Venäjällä oli oma vakaa paikkansa. Jälkeenpäin on kuitenkin pakko myöntää, että tällainen skenaario oli poliittista unelmointia, johon Venäjällä ei uskottu kuin erilaisissa juhlapuheissa. Venäjä on käytännön toimissa osoittanut, että se yhteistyöhaluinen vain jos siitä on sille itselleen välitöntä hyötyä.

Venäjä on kautta historiansa ollut autoritaarinen valtio, jossa yksilön poliittinen ja sosiaalinen liikkumavara on varsin rajallinen. Siksi tämä on näistä neljästä eri skenaarioista se joka nyt on toteutunut siellä varsin selkeästi. Boris Jeltsinin erottua maan johdosta nousi valtaan siinä vaiheessa suhteellisen tuntematon KGB-veteraani Vladimir Putin, jolla kuitenkin oli alusta lähtien hyvin selkeä hahmotelma siitä, millaiseksi maaksi Venäjän tulisi kehittyä. Putin osoittautuikin toiminnassaan hyvin johdonmukaiseksi ja taitavaksi. Hän rakensi kärsivällisesti ja laaja-alaisesti yhteiskuntaa, jossa poliittisella johdolla on valta täysin käsissään ja jossa kansalaiset on indoktrinoitu uuden poliittisen järjestyksen uskollisiksi kannattajiksi.

Venäjän ajautuminen täydelliseen kaaokseen on koko ajan ollut se vaihtoehto jota kukaan ei oikeastaan ole halunnut. Se on selkeästi ollut jopa autoritaarista Venäjää pahempi vaihtoehto. Kaoottiselle Venäjälle ominaiseksi piirteeksi katsottiin eri voimaryhmien väkivaltainenkin taistelu vallasta, keskushallinnon aseman asteittainen heikkeneminen sekä eri yhteiskuntaryhmien pahimmillaan väkivaltainen kilpailu vallasta ja taloudellisista resursseista. Kansalliset konfliktit pyritään tässä vaihtoehdossa patoamaan alistamalla vähemmistökansallisuudet venäläisten valtaan. Erityisen hankalaksi tämä skenaario on koettu ja koetaan Venäjän naapurimaiden vakauden ja turvallisuuden kannalta. Suomessa esimerkiksi pidettiin pahimmillaan mahdollisena jopa satojentuhansien pakolaisten hallitsematonta virtaamista maittemme välisen rajan yli. Samoin pelättiin, että kaaokseen ajautuva Venäjä muodostaisi hyvän kasvualustan kansainväliselle terrorismille. Myös ydinaseiden vuotamista vääriin käsiin on pelätty.

Tänään Neuvostoliiton hajoamisesta on kulunut jo yli 30 vuotta ja Putinin nousu valtaan tapahtui sekin jo kohta 25 vuotta sitten. Venäjästä on tänään tullut kansainvälisen järjestelmän hylkiö, joka on ajautunut sotatalouteen ja joka ei ole onnistunut tavoittamaan itselleen asettamia tavoitteita sen enempää sotilaallisesti kuin taloudellisestikaan. Miltä tällaisen Venäjän tulevaisuus näin ollen vaikuttaa? On ilmeistä, että vastausta tähän kysymykseen ei enää tarvitse tai kannata hakea kaikkien edellä kuvattujen neljän eri skenaarion kautta. Venäjä näyttää ajautuneen pysyvästi tilanteeseen, jossa sen kansainvälinen tuki vähenee edelleen, jossa sen omaa väestöä kuritetaan entistä kovemmalla kädellä ja jossa se muodostaa koko ajan kasvavan uhkan sääntöpohjaiselle kansainväliselle järjestykselle. Ja jos sen mahdollista muutosta mietitään, sen ei välttämättä uskota suinkaan tapahtuvan parempaan suuntaan.

Venäjä on toisin sanoen ajautumassa pahenevaan poliittiseen, sotilaalliseen, taloudelliseen ja sosiaaliseen kriisiin, josta nousemiseen ei sen nykyhallinnolla ole toimivia välineitä. Venäjän nykyinen johto säilyttänee toki asemansa vainoamalla maassa vielä olevan poliittisen opposition viimeisiäkin rippeitä. Jotkut sen edustajat ovat tavalla tai toisella onnistuneet pääsemään maan rajojen ulkopuolelle, osa on suljettu maan vankiloihin ja loput ovat oman turvallisuutensa vuoksi joutuneet sulkemaan suunsa. Kaikesta tästä vainosta huolimatta Putinin hallinto on pysynyt vallassa vain toimimalla ääntenlaskijoina maassa järjestetyissä lumevaaleissa. Maan johdon asema on silti kaikkea muuta kuin varma. On päinvastoin vahvoja viitteitä myös siitä, että hallinnon sisäiset kiistat ovat kasvamaan päin.

Venäjällä vallitsee myös laajamittainen sotilaallinen kriisi. Se ei näennäisestä ylivoimastaan huolimatta kyennyt helmikuussa 2022 valloittamaan Ukrainaa ja syrjäyttämään sen hallintoa. On käynyt täsmälleen päinvastoin. Ukraina on ajoittaisista vaikeuksista huolimatta pystynyt torjumaan pääosan Venäjän hyökkäyksistä ja saanut sodan alusta alkaen aseellista ja poliittista tukea ja apua läntiseltä yhteisöltä. Ukrainaa koskevien sotilaallista apua koskevien päätösten teko sujuu toki usein tuskastuttavan hitaasti, mutta poliittinen sitoutuminen sen auttamiseen on ollut ehdotonta tähän saakka ja tullee olemaan sitä myös jatkossa. Venäjäkin toki on saanut tukea mm. Iranilta ja Pohjois-Korealta, mutta mitään ratkaisevaa vaikutusta ei niiden tuella ole ollut. Puhtaasti sotilaallisten ongelmien lisäksi Venäjän koko sotilaspoliittinen johto näyttää olevan keskellä ristiriitoja ja valtataistelua.

Venäjän taloudellinen tilanne on sekin kehittymässä yhä huonompaan suuntaan. Sota Ukrainassa on käynyt sille koko ajan kalliimmaksi. Tulevaisuudennäkymät ovat nekin tässä suhteessa erittäin huonot. Vaikka Venäjään kohdistettujen taloudellisten pakotteiden väitetään usein vuotavan, on niillä kuitenkin ollut huomattava vaikutus. Asevoimien modernisointi ei ole siksi edistynyt toivotulla tavalla mm. asejärjestelmien erilaisten teknisten komponenttien puuttumisen vuoksi. Asevoimien palvelukseen joudutaan lisäksi rekrytoimaan ihmisiä kovalla rahalla, pyrkimys jota koetut suuret miestappiot eivät ainakaan helpota.

Sota Ukrainassa estää Venäjän johtoa ratkaisemaan maan kasvavia sosiaalisia ongelmia. Yksi konkreettinen seuraus sodasta on ollut se, että Venäjän väkiluku on kääntynyt hyvin voimakkaaseen laskuun. Ulkomaille muuttaneiden määrä on nykyisin huomattavan korkea ja lähteneet edustavat usein korkeinta tieteellistä ja taloudellista osaamista, josta nytkin jo on suuri pula. Kielteinen vaikutus on ollut myös sillä, että sotilasjohto on joutunut rekrytoimaan sotaan erityisesti kansallisten vähemmistöjen edustajia. Se on ollut omiaan lisäämään tyytymättömyyttä ja kansallisten ryhmien välisiä jännitteitä. Miespulaa on siksi yritetty hillitä esimerkiksi houkuttelemalla rangaistuksiaan suorittavia vankeja rintamalle.

On kuitenkin pakko myöntää, että vaikka Venäjän kielteisellä kehityksellä on ollut Suomelle hankalaa, on sillä ollut myös myönteisiä vaikutuksia. Maamme vuosikymmenten ajan kokema sotilaallinen pelko on poistunut, kun se reagoi Ukrainan sotaan liittyneeseen turvallisuusvajeeseen hakeutumalla yhtä jalkaa Ruotsin kanssa Naton jäseneksi. Tänään Suomen sotilaallinen asema on vahvempi kuin koskaan ennen. Idänkaupan loppuminen puolestaan toki aiheutti väliaikaisesti huolta, mutta nyt kauppamme mm. Yhdysvaltain kanssa on kasvanut nopeasti. Varsinkin suomalainen puolustusteollisuus on saanut maailmalta uusia markkinoita. Siksi voidaankin perustellusti sanoa, että vasta nyt Suomi voi aidosti tuntea olevansa kansainvälisen yhteisön täysivaltainen jäsen. Voimme tänä päivänä toki surra yksittäisten venäläisten ankeaa asemaa ja tulevaisuudennäkymiä, mutta mitään taakka meidän ei siitä tarvitse ottaa, varsinkin kun niin monet venäläiset näyttävät hyväksyvänsä maan johdon toiminnan.

Jyrki Iivonen