Jyrki Iivonen

NIKOS KAZANTZAKIS – KREIKAN KANSAINVÄLISESTI MERKITTÄVIN NYKYKIRJAILIJA

Maailmankirjallisuuden historiassa kreikkalaisilla on ollut hyvin merkittävä asema. Antiikin Kreikan kirjallisuuden vaikutus ulottuu monin tavoin nykypäiviin saakka. Ainakin vanhempi sukupolvi tutustui jo kouluaikanaan lähes 3000 vuotta sitten eläneen Homeroksen kirjoittamaksi katsottuun eepokseen Ilias ja Odysseia, kertomukseen Troijan sodasta sekä sieltä palaavan sotapäällikkö Odysseuksen pitkästä ja haasteellisesta matkasta takaisin kotiin. Myös sellaiset nimet kuin Aishkylos, Aristofanes, Euripides ja Sofokles lienevät monille tuttuja. Rooman valtakunnan kukistuttua kohta 1700 vuotta sitten kului vuosisatoja ennen kuin kirjallisuuden uusi kukoistus alkoi. Renessanssin pääpaikka ei kuitenkaan ollut enää Kreikassa vaan pohjoisempana Keski-Euroopan alueella.

Antiikin kulttuurin rappeutuminen johdatti myös Kreikan uuteen asemaan. Islamilaisen kulttuurin leviämisen myötä 600-luvulta eteenpäin sen asema muuttui aikaisempaa huonommaksi. Erityisen kohtalokasta oli Itä-Rooman eli Bysantin kukistuminen vuonna 1453. Kreikasta tuli tätä kautta Turkin hallitsema alue, josta se alkoi vapautua vasta 1800-luvulla, jolloin se nousi useaan otteeseen aseelliseen vastarintaan tuota ulkomaista miehitysvaltaa vastaan. Suomen ja Kreikan kehityksessä oli itse asiassa monia yhteneviä piirteitä Samalla tavoin kuin suomalainen ja suomenkielinen kirjallisuus alkoi kehittyä Venäjän vallan alaisuudessa, myös kreikkalainen kirjallisuus ja kulttuuri alkoi asteittain nousta Turkin alaisuudessa saaden voimaa kansallisesta heräämisestä. Rakkaudesta isänmaahan ja oman uskonnon puolustamisesta tuli ajattelun kulmakiviä, jotka heijastuivat myös kirjallisuuteen. Kun kreikkalaisilla oli Ilias ja Odysseia, suomalaiset saivat Kalevalan. Olennaista oli molemmissa maissa oikeus omaan kansalliseen identiteettiin ja valtiolliseen olemassaoloon.

Kreetalla Iraklionin (Heraklion) kaupungissa vuonna 1883 syntynyt, omana aikanaan kiistanalainen Nikos Kazantzakis on perustelluista syistä arvostettu nykykreikkalaisen kirjallisuuden merkittävimmäksi edustajaksi. Kreetalla, Kreikan suurimmalla saarella ja minolaisen kulttuurin kehdolla on keskeinen rooli hänen tuotannossaan, jota on vaikea ymmärtää ilman lyhyttä katsausta saaren ja koko Kreikan historiaan. Kreeta oli keskiajan loppupuolella yli neljän vuosisadan ajan osa Venetsian kauppavaltiota. Sen alaisuudessa saarella kehittyi vahva omaleimainen kulttuuri, josta yhtenä hyvänä esimerkkinä voidaan mainita 1500-luvulla vaikuttanut kuuluisa taidemaalari El Greco, jonka maalaustyyli oikeuttaa pitämään häntä yhtenä merkittävimmistä impressionismin edelläkävijöistä. Hän syntyi Kreetalla mutta asui ja työskenteli sittemmin pääasiassa Toledon kaupungissa Espanjassa. Kreetan saarella käytiin jo 1500-luvulla kiivaita uskonnollisia kiistoja, kun paavin kirkko yritti kitkeä sieltä ortodoksisen uskonnon, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Venetsia oli pitkään Euroopan johtavia talouksia maailmankaupassa saamansa aseman ansiosta. Sen aseman heikentyessä Turkki valtasi Kreetan vuonna 1669, mikä merkitsi radikaalia muutosta saaren asemaan. Muutoksista huolimatta kreetalainen kansankulttuuri säilyi hengissä luoden edellytyksiä kansallisuusaatteen vahvistumiselle. Kreikan vallankumous vuonna 1821 johti maan itsenäistymiseen mutta jätti Kreetan edelleen Turkin alaisuuteen. Kreetan veriset kansannousut vuosina 1866 ja 1896 voimistivat entisestään paikallisen väestön kansallistunnetta. Kreikan ja Turkin väliset jännitteet eivät ole lientyneet edes 2000-luvulla, joskin sotilaallisilta yhteenotoilta on suurelta osin vältytty. Kreetalaisten sitkeyden ja rohkeuden saivat toisessa maailmansodassa kokea myös saksalaiset joukot, jotka joutuivat maksamaan kovan hinnan saaren miehittämisestä. Saksalaiset ovat joutuneet kohtaamaan kreetalaisten epäluuloja aina tähän päivään saakka.

Nikos Kazantzakis syntyi Kreetan kahden verisen kansannousun välisenä aikana rauhattomaan ja turvattomaan maailmaan. Myös hän joutui lapsuudessaan kokemaan Turkin miehitysvallan ankaruuden. Lapsena kohdatut julmuudet, isänmaallisuus sekä henkilökohtainen uskonnollinen kilvoittelu ovatkin yksi läpikulkeva teema Kazantzakisin koko tuotannossa. Se lienee vaikuttanut myös siihen että hän on ollut erittäin suosittu kirjailija myös meillä Suomessa. Olisi siksi toivottavaa, että eläessämme nyt uutta epävarmaa maailmanaikaa Kazantzakisin teokset löydettäisiin uudelleen; niillä on näet oma sanomansa myös tämän päivän ihmisille.

Ennen Kazantzakisin tuotannon läpikäyntiä on paikallaan tarkastella lyhyesti hänen elämänvaiheitaan. Vietettyään varhaislapsuutensa Kreetalla hän joutui 1890-luvun kansannousun myötä pakenemaan perheineen Manner-Kreikan kautta Naksoksen saarelle. Hänen kotiolonsa eivät olleet parhaat mahdolliset; hänellä oli ristiriitainen suhde väkivaltaiseen isäänsä, kiivaaseen vapaustaistelijaan, joka korosti rohkeutta ja kansallista uskollisuutta yli kaiken. Hän yhtäältä pelkäsi ja toisaalta ihaili tätä. Ongelmallista isäsuhdetta tasapainotti hänen lempeä ja ymmärtäväinen äitinsä. Kazantzakis oli hyvä koulussa. Uskonto ja filosofiset pohdinnat olivat hänelle tärkeitä jo tuossa vaiheessa. Hänen uskonnollisen ajattelunsa pääpiirteet, hengellinen etsintä ja kristinuskon perusteiden kriittinen pohdinta sekä Jeesuksen alkuperäisten opetusten ja ortodoksisen kirkon välisten suhteiden kriittinen tarkastelu alkoivat kehittyä jo hänen nuoruusvuosinaan. Hän suhtautui erityisen kiihkeästi kirkon harjoittamaan maallisen vallan käyttöön.

Vuonna 1902 Kazantzakis aloitti lakitieteen opinnot Ateenan yliopistossa. Hän oli erityisen kiinnostunut saksalaisen filosofin Friedrich Nietzschen ajattelusta. Valmistuessaan neljä vuotta myöhemmin hänen kandidaatintutkielmansa otsikkona olikin Friedrich Nietzsche lain filosofiasta ja valtiosta. Vuonna 1906 hän siirtyi opiskelemaan filosofiaan Sorbonnen yliopistoon Pariisiin kuuluisan filosofin Henri Bergsonin johdolla. Kazantzakis väitteli vuonna 1909. Hänen väitöskirjansa oli laajennettu ja täydennetty versio hänen Ateenassa laatimastaan väitöskirjasta. Nietzschen lisäksi hän kiinnostui Sigmund Freudin tuotannosta sekä buddhalaisuudesta ja hindulaisuudesta. 1910-luvun Kazantzakis vietti pääosin Kreikassa pohtien erityisesti askeesia erilaisten pyhimyselämänkertojen kautta. Hän teki tuossa vaiheessa yhteistyötä ikätoverinsa, runoilija Angelos Sikelianoksen kanssa matkustellen tämän kanssa kahden vuoden ajan ortodoksisen kirkon keskeisissä paikoissa eri puolilla Kreikkaa.

1920-luvulla Kazantzakis vietti varsin kansainvälistä elämää. Vuonna 1922 hän palasi takaisin Keski-Eurooppaan ja vietti suurimman osan ajastaan Pariisissa ja Berliinissä. Tämän lisäksi hän matkusteli useissa muissakin maissa, mm. Italiassa, Neuvostoliitossa, Tshekkoslovakiassa, Espanjassa, Kyproksella, Egyptissä, Kiinassa ja Japanissa. Kazantzakisin suhde bolshevikkivallankumoukseen oli ristiriitainen. Hän ymmärsi yhtäältä siihen johtaneen yhteiskunnallisen kehityksen mutta ei uusien vallanpitäjien itsevaltaisuutta. Hän arvosti erityisesti Leniniä mutta toisaalta vieroksui Stalinia ja tämän ideologista puhdasoppisuutta. Hänestä ei näin tullut koskaan tullut aktiivista kommunistia. Kazantzakis ajautui tämän myötä tilanteeseen, jossa häntä oikealla pidettiin bolshevikkien agenttina ja vasemmalla taas kirkon ja porvariston tukijana.

Kazantzakis aktivoitui tuossa vaiheessa myös kirjailijana. Vuonna 1924 hän alkoi kirjoittaa runomittaista fiktiivistä jatko-osaa Homeroksen Odysseiaan nimeltään Odysseia: nykyaikainen jatko-osa. Sitä ei ole koskaan käännetty suomeksi eikä monelle muullekaan kielelle.. Häneltä kului sen valmistumiseen peräti 14 vuotta. Teos alkaa siitä kun Odysseus on palannut takaisin kotiin Ithakan saarelle ja päättää lähteä lähimpien miestensä kanssa viimeiselle matkalleen. Teos jakautuu 24 eri osaan ja siinä on kaikkiaan 33333 riviä. Itse hän on pitänyt tätä suurimpana kirjallisena saavutuksenaan. Sen lisäksi hän kirjoitti myös muista antiikin kirjallisuuden keskeisistä hahmoista, esimerkiksi Prometheuksesta. Näiden teosten kautta hän toi esiin antiikin kulttuurin merkitystä nykyajalle. Kielitaitoisena Kazantzakis kunnostautui myös eräiden eurooppalaisten klassikkojen kääntämisessä kreikaksi uudistaen näin merkittävästi kreikan kieltä. Näitä teoksia olivat erityisesti Danten Jumalainen näytelmä sekä Goethen Faust.

Toisen maailmansodan aikana Kazantzakis asui ja jatkoi käännöstöitään. Sodan päätyttyä hän oli mukana myös poliittisessa toiminnassa mutta ilman varsinaisia puoluesidonnaisuuksia. Kreikan hallitus perusti vuonna 1945 komission dokumentoimaan Saksan miehityksen aikaisia sotarikoksia. Sen puheenjohtajaksi kutsuttiin Kazantzakis. Komissio tutki erityisesti tapahtumia Kreetalla usean viikon ajan. Komission loppuraportin uskottiin kadonneen Kreikan sisällissodan melskeissä. Se löytyi kuitenkin 40 vuotta myöhemmin Iraklionin historiallisen museon arkistosta.

Kazantzakis toimi heti sodan jälkeen vuoden ajan myös Kreikan hallituksen salkuttomana ministerinä ja sen jälkeen UNESCO:n käännöstoimiston päällikkönä Pariisissa. Kyseisen toimiston tarkoituksena oli edistää merkittävien kirjallisten töiden kääntämistä eri kielille. Tästä toimesta hän erosi vuonna 1947 koska halusi keskittyä omiin kirjallisiin töihinsä. Hänen tuotannossaan käynnistyi 1940-luvun lopussa kaikkein aktiivisin vaihe. Kaikki hänen merkittävät romaaninsa ilmestyivät seuraavien kymmenen vuoden kuluessa.

Monipuolisuudestaan ja kansainvälisestä maineestaan huolimatta Kazantzakis pysyi maanmiestensä silmissä kiistanalaisena hahmona. Kreikan ortodoksinen kirkko suhtautui häneen hyvin kielteisesti (ja hän vähintään yhtä kielteisesti ortodoksiseen kirkkoon ja sen edustajiin) vaatien useaan otteeseen jopa joidenkin hänen teostensa kieltämistä. Kreikan vasemmisto taas vieroksui hänen uskonnollisuuttaan sekä kriittistä suhtautumista kommunistiseen puolueeseen, joka toisen maailmansodan jälkeen ajoi maan veriseen sisällissotaan – toki Neuvostoliiton määräyksestä. Virallinen Kreikka jäi hänelle näin loppujen lopuksi vieraaksi ja jopa vihamieliseksi maaksi. Kazantzakis oli myös yhdeksän kertaa ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi mutta jäi hakuprosessissa ilman oman maansa antamaa tukea. Lähimpänä hänen palkitsemisensa lienee ollut vuonna 1957, jolloin kunnia kuitenkin meni ranskalaiselle Albert Camus'lle. Tämä on myöhemmin sanonut, että Kazantzakis olisi ansainnut tuon palkinnon satakertaisesti paremmin kuin hän itse. Vuotta aikaisemmin hän taas oli hävinnyt niukasti palkinnon espanjalaiselle runoilijalle Juan Ramon Jimenezille.

Kazantzakis viettikin suurimman osan ajastaan ulkomailla. Lokakuussa 1957 hän oli jo sairastunut leukemiaan, mutta lähti siitä huolimatta vierailulle Kiinaan ja Japaniin. Matkansa aikana hän sairastui vakavasti ja Kiinan hallitus lähetti hänet Kööpenhaminan kautta sairaalaan Freiburgiin Saksaan. Hän oli tuossa vaiheessa ehtinyt sairastua myös joka puolella maailmaa tuolloin riehuneeseen aasialaiseen influenssaan, joka koituikin hänen kohtalokseen. Kazantzakis kuoli Freiburgissa lokakuun 26. päivänä 74 vuoden iässä. Hänen hautamuistomerkkinsä on Iraklionin venetsialaisen linnoituksen muurissa. Siihen on kaiverrettu hänen elämäänsä kuvaava seuraava teksti: ”En toivo mitään. En pelkää mitään. Olen vapaa.”

Seuraavassa käydään läpi Kazantzakisin kaikki suomennetut romaanit niiden alkukielisessä ilmestymisjärjestyksessä. Näitä teoksia, jotka kaikki ovat valmistuneet hänen viimeisten noin kymmenen elinvuoden aikana, on yhteensä seitsemän. Ne kaikki ovat tarkemman tutustumisen arvoisia ja auttavat meitä ymmärtämään niin kreikkalaista sielua kuin ihmisen olemisen perimmäisiä kysymyksiä. Ja ennen kaikkea ne kertovat suuresta taiteilijasta ja ihmisestä.

Kerro minulle, Zorbas (1946). Suomentanut Vappu Roos, Tammi 1954, 308 s.

Kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin osittain perustuva teos Kerro minulle, Zorbas on eittämättä Kazantzakisin kansainvälisesti tunnetuin ja arvostetuin teos. Sen päähenkilö Alexis Zorbas kertoo lukijoille sen, miten ihminen voi myös nautintojen ja ilon kautta löytää elämälleen tarkoituksen. Zorbaksen vastakohtana on nuori maailmaa teoreettisesti tarkasteleva filosofi ja kirjailija, joka on matkustamassa Kreetalle hoitamaan siellä perimäänsä hiilikaivosta. Kyseinen hahmo on pitkälle Kazantzakis itse, joka hakee elämälleen samaan tarkoitusta kuin Zorbas, mutta filosofisen pohdiskelun, itsensä kieltämisen ja kirjoista saatujen oppien kautta. Ei liene epäselvää kirjan lukijalle, kumpi näistä kahdesta jää voiton puolelle tässä kahden erilaisen elämänasenteen välisessä kilpailussa.

Zorbaksen maailmanlaajuinen maine on vahvistunut entisestään siitä, että sen pohjalta on tehty vuonna 1964 Mihalis Kakogiannisin ohjaama yhdysvaltalais-kreikkalainen elokuva, joka sai kolme Oscar-palkintoa ja johon sävelletty Mikis Theodorakisin musiikki ja siinä esitetty Zorbaksen tanssiminen on varmasti tullut tutuksi kaikille niille jotka ovat jossain vaiheessa Kreikkaan matkustaneet.

Ikuinen vaellus (1948). Suomentanut Juho Tervonen, WSOY 1952, 515 s.

Kazantzakisin vuonna 1948 ilmestynyt romaani Ikuinen vaellus kuvaa 1800-luvun lopun Kreetaa ja sen asukkaiden taistelua niin turkkilaisia vallanpitäjiä kuin oman kansansa taantumuksellisia voimia vastaan. Tapahtumapaikkana on pieni Likovrisin kylä lähellä Iraklionin kaupunkia. Myös tässä kirjassa esiintyy päähenkilönä eräänlainen Kristuksen inkarnaatio, köyhä paimen Manolios, joka yrittää pelastaa kylänsä uhraamalla oman henkensä. Hän tulee lopulta silti harhaan johdettujen kyläläisten raa’asti surmaamaksi. Turkkilaiset vallanpitäjät jäävät tässä teoksessa välinpitämättömiksi sivustakatsojiksi ja valokiila kohdistuu paikallisiin kreetalaisiin vallanpitäjiin: ortodoksisen kirkon pappeihin, virkamiehiin, opettajiin ja varakkaisiin maanomistajiin, jotka kaikki asettavat omat etunsa paikallisten heimoveljiensä etujen yläpuolelle. Manolioksen lisäksi keskeinen rooli kirjassa on omasta kylästään karkotettuja kreetalaisia köyhiä loputtomalla vaelluksella johtava pappi Fotis.

Vapaus tai kuolema (1950). Suomentanut Elvi Sinervo, Tammi 1955, 339 s.

Vapaus tai kuolema jatkaa Kazantzakisin tuotannossa Ikuisessa vaelluksessa esiin nostettua Kreetan 1800-luvun lopun vapaustaistelun teemaa. Myös tällä teoksella on vahva perusta kirjailijan omissa nuoruuden kokemuksissa. Yksi sen keskeisistä hahmoista on kirjailijan omaa isää nimensäkin perusteella muistuttava kapteeni Mikalis, päättäväinen kreetalainen joka on valmis suuriinkin uhrauksiin oman kansansa vapauden puolesta. Teoksessa on kaksi rinnakkain kulkevaa ristiriitojen tasoa; toinen niistä vallitsee kreetalaisten ja turkkilaisten välillä ja toinen kreetalaisten keskuudessa. Kapteeni Mikalisin sukupolvi on keskittynyt elämään Kreetalla ja taistelemaan saaren miehittäjiä vastaan, tarvittaessa myös aseellisin keinoin. Toinen ristiriitataso löytyy kreetalaisten keskuudesta, vanhemman taisteluihin tottuneen ja niiden ainoana vaihtoehtona näkevien miesten sekä maailmaa enemmän nähneen ja maailmalla opiskelleen nuoremman sukupolven välillä. Kazantzakis tuo vahvasti esiin sen, että vaikka nuo sukupolvet ovat näennäisesti erilaiset, niiden kohtalot ovat loppujen lopuksi samanlaiset. Tuo ristiriita katoaa vasta taistelukentällä ja johtaa molempien, sekä kapteeni Mikalisin että tämän Ranskassa opiskelleen veljenpojan Kosmasin, kuolemaan. Kirjan otsikon vaihtoehdoista toteutuu näin jälkimmäinen, kuolema.

Viimeinen kiusaus (1952). Suomentanut Elvi Sinervo, Tammi 1957, 433 s.

Viimeinen kiusaus on teologisessa mielessä toinen Kazantzakisin kristinuskoa käsittelevistä pääteoksista. Se kertoo Jeesuksen viimeisistä päivistä tavalla, joka sai Kreikan ortodoksisen kirkon vaatimaan sen kieltämistä ja johti mm. siihen, että Kazantzakisia ei hänen kuolemansa jälkeen saatu haudata siunattuun maahan. Romaani kertoo, kuten sen nimikin antaa ymmärtää, Jeesuksen kuolemasta ristillä sekä hänen ajatuksistaan ennen ristiinnaulitsemista, siitä millaisia vaihtoehtoja hänellä olisi ollut. Kiivasta polemiikkia on aiheuttanut erityisesti se, että Juudas Iskariot kuvataan romaanissa Jeesuksen kaikkein läheisimmäksi opetuslapseksi, joka tämän pettäessään itse asiassa toimi tämän antamien määräysten mukaisesti. Ilman Juudasta Jeesusta ei olisi koskaan ristiinnaulittu eikä hän olisi noussut kolmantena päivänä kuolleista ja luonut näin pohjaa kristinuskolle. Näin kerrotaan myös 1970-luvulla Egyptistä löytyneessä koptinkielisessä Juudaksen evankeliumissa, joka ilmeisesti on valmistunut 200- tai 300-luvulla ja joka ei koskaan ole kuulunut virallisesti hyväksyttyihin ns. kanonisiin evankeliumeihin. Sama teema on ollut esillä myös venäläisiin klassikoihin kuuluvan Leonid Andrejevin romaanissa Juudas Iskariott (Karisto, 1980) sekä israelilaisen kirjailijan Amos Ozin viimeiseksi jääneessä romaanissa Juudas (Tammi, 2014). Kazantzakisin romaania koskevat kiistat jatkuivat tavallaan vielä 1980-luvulla, kun Martin Scorsesen sen pohjalta ohjaama elokuva kiellettiin uskonnollisista syistä monissa eri maissa.

Pyhä köyhyys. Romaani Fransiskus Assisilaisen elämästä (1956). Suomentanut Aarno Peromies. Tammi 1961, 322 s.

Pyhä köyhyys on historiallisesti tarkka kertomus vuosina 1181-1226 Italian Assisissa eläneen rikkaan kauppiaan pojan ja oman luostarikunnan (fransiskaanit) perustaneen Fransiskus Assisilaisen uskonnollisesta heräämisestä ja toiminnasta. Romaanissa näkyy Kazantzakisin elinikäinen kiinnostus kristinuskon askeettisia perinteitä kohtaan, veihän Fransiskus nuo piirteet pidemmälle kuin kukaan muu kirkkoisistä. Lisäksi hän on tehnyt sen piittaamatta elinaikanaan kohtaamasta pilkasta ja halveksunnasta. Fransiskuksen uskonnolliset opetukset olivat niin radikaaleja ja ehdottomia perustuen täydelliseen köyhyyteen ja toisten puolesta uhrautumiseen, että hän katolisen kirkon lisäksi vieraannutti myös monet tukijansa ja oppilaansa. Hän haki vapautusta askeesin ja täydellisen köyhyyden kautta. Näin hän uhrasi myös ihmissuhteensa oikeaksi kokemansa asian puolesta. Eläimet kuitenkin rakastivat häntä, ja näin hänestä tuli erityisesti kaikkien eläiden tärkein suojeluspyhimys. Kuvaamalla Fransiskuksen kokemat kärsimykset Kazantzakis pyrki osoittamaan, että katolinen kirkko oli hylännyt Jeesuksen alkuperäisen opetuksen köyhien auttamisesta ja henkilökohtaisen vaurauden kasaamisen haitallisuudesta.

Veljesviha (1963). Suomentanut Kyllikki Villa, Tammi 1967, 303 s.

Veljesviha sijoittuu Kazantzakisin romaaneista kaikkein lähimmäksi nykyhetkeä, Kreikan veriseen sisällissotaan vuosina 1945-1948, jolloin eri poliittiset ryhmittymät taistelivat verisesti maan tulevaisuuden suunnasta. Tässä teoksessa Kazantzakisin suhtautuminen ortodoksiseen kirkkoon ja sen papistoon on kenties kaikkein myönteisin. Sen päähenkilö, köyhän kylän pappi isä Jannaros, etsii sovintoa ja yksituumaisuutta kommunistien ja kansallismielisten välille. Hän joutuu huomaamaan, että hänen yrityksensä löytää ratkaisu sodan jälkeisen Kreikan ongelmiin on toivoton. Kazantzakis pyrkii osoittamaan, että väkivalta on väärä keino löytää sopu eri kansanryhmien välille. Sillä ei ratkaista maan poliittisia ja sosiaalisia ongelmia; väkivalta päinvastoin vain syventää ristiriitoja ja raaistaa ihmisiä entisestään. Jos Kazantzakis aikaisemmin oli suhtautunut jossain määrin myötätuntoisesti vasemmiston poliittisin tavoitteisiin, on hänen myötätuntonsa nyt kirjassa esiintyvien rauhaa ajavien toimijoiden puolella. Tässäkin kirjassa on kuitenkin pessimistinen ja toivoton loppu, sillä uhraamalla itsensä isä Jannaroksen jalot pyrkimykset ovat lopulta turhia. Tässäkin kirjassa kaikki päättyy lopulta kuolemaan.

Tilinteko El Grecolle (1961). Suomentanut Aarno Peromies, Tammi 1966, 351 s.

Tilinteko on Kazantzakisin kuoleman jälkeen ilmestynyt omaelämäkerrallinen teos, jossa hän kuvaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä tuohon aikaan tapahtunutta uskonnollista ja poliittista etsintäänsä. Tilinteko on henkilökohtainen analyysi nuoren kreikkalaisen kasvusta eurooppalaiseksi ja universaaliksi vaikuttajaksi. Se nostaa esille kolme Kazantzakisin persoonaan vaikuttanutta tekijää – kodin, uskonnon ja isänmaan. Hänen kotinsa on Kreeta, Kreikan suurin saari josta aikoinaan lähti kehittymään koko antiikin sivistys. Keskeiset hahmot hänen kodissaan olivat isä ja äiti sekä muut kyläyhteisön jäsenet. Uskonto on tietenkin ortodoksinen kirkko mutta ei kirkko yhteiskunnallisena instituutiona vaan tavallisten köyhien ihmisten ankkurina, joka johdatti heitä heidän elämäntaipaleellaan. Isänmaa oli Kazantzakisille Kreikan maa ja kansa, jotka ovat historiansa aikana käyneet läpi monet tuskalliset vaiheet, jotka elävät kansan historiallisessa muistissa myös tänä päivänä.

Näiden kolmen tekijän rinnalle nousee jo varhaisessa vaiheessa eurooppalainen ja koko maailman kattava sivistys, joihin Kazantzakis pääsi tutustumaan monipuolisesti. Italia ja Ranska olivat hänelle kulttuurillisia majakoita, Saksa ja Itävalta taas tieteen ja filosofian edelläkävijöitä. Niiden rinnalla vaikutti myös poliittinen maailma, johon hän haki yhteyttä matkustelemalla laajasti. Ennen muuta Kazantzakis oli kuitenkin suuri kreikkalainen.

Jyrki Iivonen