Jyrki Iivonen

2.3.2022

VENÄJÄ ON SYYLLISTYNYT OIKEUDETTOMAAN SOTAAN UKRAINAA VASTAAN – JA SE ON SUOMEN RAJANAAPURI

Venäjän provosoimaton ja raakalaismainen laajamittainen hyökkäys itsenäiseen Ukrainaan on muuttanut yhdessä hetkessä maailmassa vallinneen näennäisen vakauden. Euroopassa on tällä hetkellä käynnissä laajin aseellinen konflikti sitten toisen maailmansodan päättymisen. Venäjän toiminnalle ei löydy minkäänlaista oikeutusta vaan kysymys on alastomasta voimapolitiikasta, jollainen on mahdollista vain maalle jossa vallitsee epädemokraattinen yksinvalta ja jossa poliittiselta johdolta puuttuvat kaikki perustuslailliselle järjestelmälle ominaiset pidäkkeet.

Venäjän johtajan päätös hyökätä Ukrainaan perustui kolmeen olettamukseen: lännen epäyhtenäisyyteen ja kyvyttömyyteen ryhtyä vastustamaan hyökkäystä, ukrainalaisten haluttomuuteen ja kyvyttömyyteen ryhtyä vastarintaan sekä Venäjän talouden ja koko poliittisen järjestelmän kykyyn kestää voimakkaitakin taloudellisia iskuja. Kaikki nämä olettamukset ovat osoittautuneet vääriksi heti hyökkäyksen ensimmäisestä päivästä lähtien.

Liberaalinen länsimainen demokratia on kohdannut viime vuosina ja vuosikymmeninä suuria haasteita. Kylmän sodan rakenteiden sortuminen 1980-luvun lopussa toi mukanaan vain noin kymmenen vuotta kestäneen helpotuksen ennen kuin kansainvälisen järjestelmän segmentoituminen alkoi uudelleen. Uusi demokraattisempi Venäjä näytti aluksi sopeutuvan suhteellisen hyvin uuteen aikaisempaa turvallisempaan maailmaan, mutta entiset suurvaltojen väliset ristiriidat alkoivat korvautua uusilla ongelmilla. Terrorismi nosti päätään entistä haasteellisempana 1990-luvulta lähtien ja ympäristökysymykset alkoivat nousta yleiseen tietoisuuteen pian vuosisadan vaihtumisen jälkeen. Yhdysvaltain ja lännen näennäinen johtoasema osoittautui pian harhaksi: Kiina alkoi vahvistua taloudellisesti ja poliittisesti eikä Venäjäkään kehittynyt vuodesta 2000 eteenpäin enää demokraattisempaan ja avoimempaan suuntaan.

Venäjä ei missään vaiheessa suhtautunut myönteisesti entisten neuvostotasavaltojen haluun saada itselleen aikaisempaa enemmän liikkumatilaa. Erityistä ärtymystä Moskovassa herätti Baltian maiden nopea irtautuminen Neuvostoliiton varjosta ja niiden integroituminen läntisiin rakennelmiin, Euroopan Unioniin ja Natoon. Se oli epätoivottu kehitys jonka leviäminen alueen muihin valtioihin haluttiin estää. Kaukasuksella Venäjän intressejä palveli vuosisatoja jatkunut Armenian ja Azerbaidzhanin välinen vihanpito. Georgia pyrki kuitenkin koko ajan kohti länttä ja uhkasi Venäjän asemia Pohjois-Kaukasuksella, mikä osaltaan selitti kahta Venäjän käymää veristä sotaa Tshetsheniassa.

Erityinen ongelma Venäjän valta-aseman kannalta syntyi kuitenkin Ukrainan, Valko-Venäjän ja Moldovan tulevasta asemasta. Valko-Venäjä liitettiin Moskovan valvontaan nostamalla valtaan Lukashenka, joka oman sisäisen asemansa heikkouden vuoksi ei ollut pystynyt (eikä halunnut) haastaa Venäjän ylivaltaa alueellaan. Moldovassa taas ratkaisuksi tuli jäätyneen konfliktin luominen maan itäosaan Transnistriaan, josta tuli Moskovan vallan alueellinen etäispääte Ukrainan lounaispuolelle.

Ukrainasta tuli Moskovan vallanpitäjille varsinainen päänsärky. He pyrkivät alusta alkaen luomaan historiallista myyttiä, jonka mukaan venäläiset ja ukrainalaiset ovat yksi ja sama kansa, joiden tulisi jo sillä perusteella kuulua yhteen ja samaan valtioon eli Venäjään. Ukrainan kansallisia erillispiirteitä – kaksi eri uskontokuntaa, kansallisen identiteetin epäyhtenäisyys maan sisällä sekä poikkeuksellisen rankat historialliset kokemukset – ei haluttu ottaa huomioon, koska ne olivat ristiriidassa tuon suuren venäläisen kertomuksen kanssa. Moskovassa ei myöskään uskottu, että ukrainalaiset olisivat halunneet aidosti säilyttää valtiollisen itsenäisyytensä ja riippumattomuutensa. Sen sijaan katsottiin, että pieni vähemmistö oli alistanut asukkaiden enemmistön tahtoonsa, vihaamaan venäläisiä ja etsimään tukea lännestä.

Suunnitellessaan nyt käynnistynyttä sotaretkeään Venäjän johto ei ymmärtänyt, että ukrainalaisia yhdistää aito kansallinen yhteenkuuluvuus ja demokraattinen tahto. Se oli päinvastoin varma, että samaan tapaan kuin Suomessa joulukuun alussa 1939 Putinin lähettämät joukot otettaisiin riemuiten vastaan ja vapauduttaisiin näin vääristä vallanpitäjistä. Mutta kuinkas sitten kävikään? Kiittämättömät ukrainalaiset ottivat venäläiset vapauttajat vastaan asein ja ammuksin ja pitivät tiukasti kiinni omasta itsemääräämisoikeudestaan.

Mistä tuo ukrainalaisten vapaudenkaiho ja yksituumaisuus sitten johtuvat? Taustalla ovat heidän poikkeuksellisen rankat historialliset kokemuksensa. Tuskin mikään muu Euroopan kansa juutalaisia lukuun ottamatta ei ole viimeisen runsaan sadan vuoden aikana tullut kohdelluksi yhtä kaltoin kuin he. Neuvostovallan rakentaminen aiheutti poikkeuksellisen kovan hinnan juuri Ukrainassa. Alue on vuosisatoja tunnettu Venäjän (tai pikemminkin koko Itä-Euroopan) vilja-aittana, jolle on ollut ominaista vapaa ja vauras talonpoikaisto. Stalinin 1920-luvun lopussa ajama maatalouden kollektivisointi johtikin itsenäisten tilojen lakkauttamiseen, kulakeiksi kutsuttujen vapaiden ja vauraiden talonpoikien karkottamiseen sekä vuosia jatkuneeseen nälänhätään. Miljoonat ukrainalaiset menettivät tämän politiikan seurauksena henkensä.

Uusi isku ukrainalaisia vastaan oli Saksan ja Neuvostoliiton välinen sota vuosina 1941-1945. Sen aikana rintamalinjat kulkivat edestakaisin halki alueen ja tuhosivat sen infrastruktuurin lähes kokonaan. Myös sodanjälkeisessä Neuvostoliitossa suhtauduttiin ukrainalaisiin karsaasti, erityisesti suhteessa venäläisiin. Ei siis ihme, että ukrainalaiset tilaisuuden tullen 1990-luvulla irtautuivat nopeasti Venäjän yhteydestä ja alkoivat rakentaa yhteiskuntaansa omista lähtökohdistaan. Syvälle historian epäoikeudenmukaisuuksiin juurtuneet ennakkoluulot eivät antaneet – ymmärrettävistä syistä – tilaa suhteiden normalisoinnille Venäjän kanssa. Krimin niemimaan oikeudeton liittäminen Venäjään vuonna 2014 vastoin solmittuja sopimuksia sekä jäätyneen konfliktin synnyttäminen Itä-Ukrainaan syvensi maiden välistä kuilua entisestään. Ukrainaa ei syntyneestä tilanteesta voinut syyttää.

Venäjän johdossa ei kaikkea tätä ollut koskaan ymmärretty. Kaikki ongelmat selitettiin johtuviksi ulkovaltojen sekaantumisesta Ukrainan sisäisiin asioihin. Pääkonnina nähtiin Yhdysvallat, Nato ja EU. Turhautuneisuutta Moskovassa lisäsi myös se, että Venäjän mittavat kansainväliset operaatiot olivat kylmän sodan jälkeen epäonnistuneet yksi toisensa jälkeen. Venäjällä ei ollut samaa asemaa kuin Neuvostoliitossa kylmän sodan kaksinapaisessa järjestelmässä. Entisen Jugoslavian alueen kansanmurhat ehkäistiin Naton johdolla vastoin Venäjän tahtoa, Baltian maat liittyivät heti tilaisuuden tullen kaikkiin läntisiin yhteistyöjärjestöihin ja taloudellinen kehitys läntisen ja itäisen maailman kesken ei jakautunut tasaisesti. Ukrainan halu hakeutua EU:n ja Naton jäseneksi oli viimeinen takaisku johon Venäjä ei halunnut enää suostua. Se ei hyväksynyt sitä, että ukrainalaisilla oli itsenäisenä valtiona toisenlaiset pyrkimykset, ennen muuta vankkumaton halu integroitua demokraattisena valtiona länteen.

Mutta ennen muuta Venäjän johto arvioi täysin väärin omat edellytyksensä ja resurssinsa selvitä yksipuolisesta väkivaltaisesta sekaantumisesta Ukrainan sisäisiin asioihin. Aikaisemmat sille asetetut taloudelliset pakotteet olivat osoittautuneet tehottomiksi, joten miksi tilanne nyt olisi ollut mitenkään toisenlainen? Muun maailman nopea reagointi Venäjän kansainvälisen oikeuden periaatteiden vastaiseen hyökkäykseen tuli sille ikävänä yllätyksenä. Aikaisemmin epäyhtenäiseltä ja heikolta vaikuttanut läntinen yhteisö sopi äärimmäisen nopeasti erilaisista talouspakotteista ja sai Venäjän talouden syöksyyn parissa päivässä. Nyt vajaa viikko hyökkäyksen alkamisen jälkeen ruplan arvo on romahtanut ja Venäjä on suljettu maailmantalouden kaikkien rakenteiden ulkopuolelle. Siitä on myös poliittisesti tullut kaikkien vastustama paaria-valtio.

Venäjän johto on omassa harhaisessa maailmassaan luottanut siihen, että sen perinteiset liittolaiset, erityisesti Kiina, suojelisivat sen selustaa. Kiina ei YK:n turvallisuusneuvostossa äänestänyt Venäjän toimet tuominneen päätöslauselman puolesta, mutta ei myöskään sitä vastaan. Pidemmällä tähtäimellä Ukrainan kriisin jatkuminen on kuitenkin omiaan syömään myös Kiinan etuja, koska koko maailmantalouden uskoisi kärsivän Venäjän toimista. Valko-Venäjän antama tuki (osallistuminen operaatioon Ukrainassa) saattaa taas johtaa jopa siihen, että läntinen maailma tulee vedetyksi mukaan tapahtumiin aikaisempaa konkreettisemmin.

Mitä tämä kaikki sitten voi merkitä Suomen kannalta? On ensinnäkin selvää, että tapahtumat Ukrainassa vaikuttavat monin tavoin myös Suomen asemaan. Yleiseen mielipiteeseen se on vaikuttanut välittömästi, sillä Nato-jäsenyyden kannatus tuplaantui välittömästi ja vastustus taas puolittui. On selvää, että Venäjän toiminta, vaikka se nyt kohdistuu pelkästään Ukrainaan, on osoitus sen johdon häikäilemättömyydestä ja haluttomuudesta pitää kiinni solmituista sopimuksista ja sitoumuksista. Mikä nyt on tapahtunut Ukrainassa, voi huomenna tapahtui jossain muualla. Siksi on perusteetonta toistaa mantran tavoin, että Suomeen ei kohdistu tällä hetkellä minkäänlaista sotilaallista uhkaa. Kyllä tuo uhka on nyt muuttunut varsin konkreettiseksi, kun naapurinamme on vastuuttomasti ja pidikkeettömästi toimiva ydinaseita omistava sitoumuksistaan irtisanoutuva suurvalta. Siksi on täysin perusteltua sanoa, että Ukrainan asia on myös meidän asiamme.

Mahdollisuus hakea Naton jäsenyyttä olisi siksi otettava vakavaan harkintaan. Ei riitä, että korostetaan jonkun option olemassaoloa ja pohditaan vain jäsenyyden hakemiseen liittyviä riskejä. On pohdittava tarkoin myös sitä, millaisia turvallisuusriskejä jäsenyyden ulkopuolelle jäämiseen voi tulevaisuudessa liittyä. On hyvä, että Suomi on mahdollisimman aktiivisesti mukana pyrkimyksissä pysäyttää Venäjän interventio Ukrainaan ja on antanut sille jopa aseellista materiaaliapua. Mutta jos ja kun Venäjän nykyinen johto ei ole halukas muuttamaan toimintatapaansa, tulisi myös kriisin eskaloitumisen mahdollisuuteen varautua huolellisesti. Joka tapauksessa on täysin selvää, että Venäjä on sulkenut itsensä ulos kansainvälisestä yhteisöstä pidemmäksi aikaa. Viimeiset vuosikymmenet harjoitetulta idänpolitiikaltamme on pudonnut pohja. Suomen ja Venäjän välinen raja on siksi entistä selkeämmin kahden erilaisen maailman, demokratian ja harvainvallan, taloudellisen kehityksen ja taantuman välinen raja. Meille ei voi siksi olla kohtuuttoman vaikeaa päättää, kummalla puolella tuota rajaa me haluamme tulevaisuudessa olla.

* * * *

Olen erittäin ylpeä siitä, että Tampereen Suomalainen Klubi on omalta osaltaan ryhtynyt auttamaan sodasta kärsivää Ukrainaa. Haastan omasta puolestani kaikki Klubin jäsenet osallistumaan Ukrainan tukemiseen myös henkilökohtaisesti parhaaksi katsomallaan tavalla. On näet selvää, että Ukrainan asia on todella myös meidän asiamme. Lisäksi on muistettava, että Ukrainan pääkaupunki Kiova on pitkäaikainen Tampereen ystävyyskaupunki jota meidän tulee tukea tällä vaikealla hetkellä.

Jyrki Iivonen