Jyrki Iivonen

30.5.2022

YLLÄTTÄVIÄ MUTKIA SUOMEN TIELLÄ NATOON

Eduskunta osoitti poikkeuksellista yksituumaisuutta päättäessään äskettäin siitä, että Suomi anoo samanaikaisesti Ruotsin kanssa Naton jäsenyyttä. Peräti 188 kansanedustajaa äänesti anomuksen lähettämisen puolesta ja vain 8 oli sitä vastaan. Myös kansalaisten suuri enemmistö on useiden eri kyselyjen perusteella ollut selvästi jäsenyyden puolella. Kovin harva on ollut enää sitä mieltä, että asiasta olisi kuulunut järjestää kansanäänestys. Kansanedustajat on valittu tekemään vaikeitakin poliittisia ratkaisuja, joten ei ollut mitään syytä avata ulkopuolisille mahdollisuuksia harjoittaa maatamme kohtaan mitään kybervaikuttamista.

Arviot jäsenyyden etenemisaikataulusta olivat aluksi varsin optimistisia. Parhaimmillaan uskottiin, että koko prosessi saataisiin valmiiksi vielä alkamassa olevan kesän aikana. Laajan diplomaattisen vuorovaikutuksen perusteella oletettiin kaikkien 30 Nato-maan antavan ilman muuta tukensa Suomen jäsenyydelle. Yksikään maa ei ensimmäisissä kontakteissa ilmoittanut vastustavansa Suomen (ja Ruotsin jäsenyyttä). Viime aikoina tämä vahva usko on ollut kuitenkin koetuksella. Erityisen hankalaksi on osoittautunut Turkin itsevaltaisen presidentin Recep Tayyip Erdoganin äkillinen päätös kyseenalaistaa em. maiden jäsenyyshakemukset. Muut jäsenmaat eivät ole esittäneet vastaavanlaisia varaumia.

Presidentti Erdoganin asettuminen vastahankaan ei johdu kuitenkaan siitä, että hänellä olisi erityinen halu vastustaa Suomen ja Ruotsin jäsenyyttä. Sen sijaan kyse on siitä, että hän on nähnyt Naton päätöksentekoa koskevassa yksimielisyysvaatimuksessa mahdollisuuden edistää Turkin (ja erityisesti presidentin itsensä) poliittisia tavoitteita. Turkki on juuri nyt valmistautumassa valtiollisiin vaaleihin tilanteessa jossa presidentin ja hänen puolueensa kannatus on joutunut syöksykierteeseen nopeasti heikentyneen taloudellisen tilanteen takia. Presidentti Erdogan on todellisessa vaarassa menettää vaaleissa pitkään jatkuneen valta-asemansa. Kurdikysymyksen nostaminen keskeiseksi osaksi hänen poliittista agendaansa on tästä näkökulmasta puhtaasti taktinen toimenpide. Hänen todellinen vaikutuskohteensa on Turkin väestö sekä ennen muuta Yhdysvallat, jolla on ratkaiseva asema hänen esittämiensä vaatimusten kannalta.

Suomen (ja Ruotsin) kannalta on tietenkin olennaisen tärkeää neuvotella syntyneestä tilanteesta Turkin johdon kanssa. On kuitenkin ymmärrettävä, että lopullinen ratkaisu ei synny Ankarassa käytävissä keskusteluissa vaan Washingtonissa, minne todelliset vaatimukset on suunnattu. Erityisesti kyse on Turkin vaatimuksesta jatkaa sen asevoimien kehittämistä yhteistyössä Yhdysvaltain kanssa. Lisäksi halutaan kaventaa Turkin sisäisen opposition ja kansallisten vähemmistöjen (erityisesti kurdien) liikkumatilaa. Erdogan saattaa vaatia esimerkiksi suostumusta siihen, että Turkki voi laajentaa sotilaallisia operaatioitaan Pohjois-Syyrian alueelle.

Suomen kannalta tilanne on joka tapauksessa vaikea, harmillinen pikemminkin kuin vaarallinen. Venäjän johdon Suomea koskevista lausunnoista on käynyt ilmi, että jäsenanomuksemme ei ole tullut sille kovinkaan suurena yllätyksenä. Venäjän strategisessa ajattelussa Suomen on jo pitkään katsottu olevan pysyvä osa läntistä liittokuntaa vaikka meillä ei sen varsinaista jäsenyyttä ole ollutkaan. Silti on selvää, että Turkin odottamaton vastahanka palvelee myös Venäjän strategisia etuja – vaikka mistään suunnitelmallisesta yhteistyöstä maiden välillä ei olisikaan kyse. Siksi on tärkeää, että Suomi jatkaa jäsenyysprosessiaan mutta neuvottelee samaan aikaan syntyneistä ongelmista myös suoraan Turkin kanssa.

Suomella ja Turkilla on historiallisesti pitkä ja mielenkiintoinen keskinäisten suhteiden historia. Turkissa on perinteisesti suhtauduttu Suomeen myönteisesti. Siihen ei ole vaikuttanut kielteisesti edes se, että Suomi taisteli 1800-luvun loppupuolella Balkanin vuorilla Turkkia vastaan osana Venäjän sotavoimia. (”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää, Balkanin vuorilla taistellessa.”) Varsinkin modernin Turkin isä Kemal Atatürk suhtautui Suomeen jopa ihailevasti nostaen kansamme esikuvaksi myös turkkilaisille. Ansio tästä kuuluu venäläissyntyiselle papille Grigori Petroville, joka julkaisi 1920-luvulla teoksen Valkoliljojen maa – Suomi. Kyseessä on Suomea ja sen kansaa snellmanilaisuuden hengessä ylistävä teos, jossa kuvataan yksityiskohtaisesti, kuinka pientä ja alikehittynyttä kansakuntaa voidaan kehittää sekä aineellisesti että henkisesti.

Kemal Atatürk innostui Petrovin teoksesta siinä määrin, että hän määräsi sen 1930-luvulla pakolliseksi luettavaksi kaikissa Turkin sotilasopetuslaitoksissa. Useampi turkkilaissukupolvi onkin luonut Suomi-kuvansa tämän teoksen perusteella. Turkista teoksen käännös levisi myös useisiin arabimaihin. Valkoliljojen maa tunnetaan siksi Turkissa vielä tänäkin päivänä. Teoksen viimeisin turkinkielinen laitos on ilmestynyt niinkin hiljattain kuin vuonna 2000 – samoihin aikoihin kun se ilmestyi viimein myös venäjäksi. Onkin enemmän kuin todennäköistä, että myös Erdogan on tutustunut jossain vaiheessa kyseiseen teokseen. Se ei kuitenkaan ole ollut esteenä asettumiselle vastustamaan tuon ”valkoliljojen maan” jäsenyyttä Natossa, mutta ei periaatteellisista vaan taktisista syistä.

Vaikka tilanne Suomen kannalta vaikuttaa hieman hankalalta, ei meillä ole mitään syytä vaipua epätoivoon. Turkki haluaa johtavilta länsimailta tiettyjä asioita: vapaita käsiä hoitaa kurdi-kysymys, lännen osallistumista sen asevoimien modernisointiin sekä eräiden läntisten hallitusten liiallisen myöntyväisyyden lopettamista suhteessa terrorismiin, joita se ei usko saavansa ilman pientä painostusta. Venäjällekin sopii hyvin, että Naton laajentumiseen liittyvä epätietoisuus jatkuu. Selvää kuitenkin on, että Naton imago ei kestä tilanteen jatkumista kovin pitkään. Jossain vaiheessa Turkki on toisin sanoen saamassa ratkaisun, jossa ainakin joihinkin sen huolista otetaan lopulta myönteinen kanta.

Tässä vaiheessa on näin ollen vedettävissä se johtopäätös, että vaikka tilanne Suomen (ja Ruotsin) kannalta on hankala, ei Turkilla ole mitään todellista syytä asettua poikkiteloin maamme Nato-jäsenyyden tielle. Meidän on toisaalta hyvä ymmärtää, että Turkin pyrkimyksillä on oma merkityksensä myös koko Naton kannalta, joten siltäkin suunnalta on kasvavaa painetta löytää syntyneeseen kiistaan kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Siihen menee kuitenkin oma aikansa – kuten itämaiseen kaupantekoon muutenkin. Ja todelliset osapuolet tuossa poliittisesti latautuneessa kaupanteossa ovat Turkki ja Yhdysvallat eivätkä suinkaan Suomi (ja Ruotsi) ja Turkki.

* * *

Pitää edelleen muistaa, että koko eurooppalaista turvallisuusjärjestelmää järkyttäneessä kriisissä on kyse yksinomaan Venäjän kohta 100 päivää sitten käynnistämä sotilaallinen hyökkäys sen kansainvälisesti tunnustettua itsenäistä naapurimaata Ukrainaa vastaan. Venäjä on hyökkääjävaltiona rikkonut karkeasti YK:n peruskirjaa, kansainvälisen oikeuden periaatteita sekä sen itsensä solmimia monia valtiosopimuksia vastaan. Kansainvälinen yhteisö on tämän johdosta asettunut suhteellisen yksituumaisesti tukemaan Ukrainan oikeutettua puolustussotaa niin poliittisesti, taloudellisesti kuin aseellisestikin.

Sodalla Ukrainassa on silti omat seurauksensa. Se on johtanut nyt siihen, että Venäjä on eristetty (ja sen on itsekin eristäytynyt) poikkeuksellisen kattavasti kansainvälisen yhteisön ulkopuolelle. Ja siellä se tulee uskoakseni pysymään vielä pitkään senkin jälkeenkin kun taistelun äänet Ukrainassa ovat vaienneet. Venäjä on jo nyt kokenut taisteluissa merkittäviä tappioita. Erityisen kohtalokkaaksi sille tulevat kuitenkin muodostumaan talouspakotteiden aiheuttamat vaikutukset, jotka alkavat vaikuttaa vasta tietyllä viipeellä. Tavallisten venäläisten päivittäinen elämä alkaa vääjäämättä vaikeutua, jolloin myös tyytymättömyys maan johtoon tulee kasvamaan. On mahdotonta ajatella, että tilanne ei alkaisi muuttua siinä vaiheessa kun venäläisille alkaa selvitä, mitä kaikkea rikollista heidän nimissään on tehty.

Ukrainan kannalta näkymät ovat päinvastaiset. Vielä nyt tilanne maassa on tavallisten kansalaisten kannalta hyvin vaikea, mutta maahan virtaava kaikkinainen apu on pysynyt koko ajan vakaana. Ukrainalaiset voivat luottaa myös siihen, että kunhan sota on ohi, heidän maastaan tulee kansainvälisen yhteisön laajamittaisen taloudellisen ja sosiaalisen tuen kohde vuosiksi eteenpäin. Ukrainalaisten usko tulevaisuuteen on muutenkin ollut ihailtavan luja. He ovat miljoonittain joutuneet lähtemään maanpakoon, mutta he ovat tehneet sen varmoina siitä, että he pääsevät palaamaan pian takaisin kotiin aloittamaan jälleenrakennuksen kansainvälisen yhteisön tuella.

Ukrainan sota tulee kuitenkin jättämään pitkän jäljen kansainväliseen politiikkaan. Kylmän sodan jälkeisen maailmanjärjestyksen kritiikki tulee kasvamaan kun huomataan, että konflikteja hillitsevät mekanismit ovat joko rappeutuneet tai kadonneet kokonaan. Varsinkin YK:n kyvyttömyys puuttua Venäjän toiminnan kaltaisiin tilanteisiin on vakava haaste, johon täytyy löytyä joku toimiva vastaus ennen kuin se on liian myöhäistä. YK:n turvallisuusneuvosto on rakenteellisista syistä johtuen kyvytön takaamaan rauhaa. Venäjällä ja Kiinalla on veto-oikeuksiensa vuoksi mahdollisuus lamaannuttaa maailmanjärjestön toiminta kokonaan. Siksi on entistä tärkeämpää, että meillä on myös Naton kaltainen järjestö, joka pystyy keskinäisen solidaarisuuden ja yhteistyön hengessä vastustamaan kansainvälisen järjestelmän vakautta uhkaavia voimia – tarvittaessa myös sotilaallisesti.

Jyrki Iivonen