Jyrki Iivonen

20.6.2022

SITÄ NIITTÄÄ MITÄ KYLVÄÄ – NELJÄ KUUKAUTTA VENÄJÄN ALOITTAMAA SOTAA UKRAINASSA

Venäjän sota Ukrainassa on ollut näihin aikoihin käynnissä jo neljä kuukautta eli pidempään kuin oma talvisotamme yli 80 vuotta sitten. Kuten olen jo aikaisemmin useaan kertaan tällä palstalla sanonut, sota ei ole sujunut lainkaan Venäjän odottamalla tavalla. Maailma on varsin yksituumaisesti tuominnut sodan ja asettanut Venäjää vastaan monia pakotteita, jotka vaikuttavat Venäjän kansainväliseen asemaan ja taloudelliseen kehitykseen, jälkimmäiseen tosin jonkinlaisella viiveellä. Venäjän varsinaisiksi tukijoiksi on jäänyt vain muutama kansainvälisesti merkityksetön valtio, joiden oma maine on kaikkea muuta kuin nuhteeton.

Ukraina on vastaavasti saanut monilta mailta sekä taloudellista että sotilaallista tukea, jonka avulla se pystyi mm. estämään venäläisten joukkojen etenemisen Kiovaan sekä hidastamaan Venäjän hyökkäykselle asettamia tavoitteita Itä- ja Etelä-Ukrainassa. EU:n päätös antaa Ukrainalle jäsenehdokkuusstatus on tässä mielessä merkittävä ratkaisu, joka tiivistää sen länsisuhteita ja muuttaa sen tulevaisuudennäkymiä positiivisemmiksi. Toimintakyvyttömäksi asiassa osoittautuneen YK:n sijasta EU ja Nato ovat osoittautuneet Ukrainan tärkeimmiksi tukijoiksi.

Myös siitä on puhuttu jo aikaisemmin, että hyökkäyksellä on ollut suora vaikutus Suomen ja Ruotsin päätökseen hakeutua mahdollisimman pikaisesti Naton jäseniksi. Ja vaikka tuo prosessi juuri nyt vaikuttaa hieman ohdakkeiselta Turkin vastaan haromisen takia, on selvää että kahden liittoutumattoman Pohjoismaan jäsenyys tulee toteutumaan ja tiivistää entisestään Euroopan maiden ja muiden läntisten demokratioiden halua löytää vastapaino Venäjän laajentumispyrkimyksille.

Venäjän perustelut sodalle on koko kuluneen neljän kuukauden ajan paljastaneet sille tyypillisen tavan muokata mieleisekseen historiallisia totuuksia. Tuolla tavalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä objektiivisen historiallisen totuuden kanssa, vaan siinä on ollut kyse epätoivoisesta yrityksestä saada venäläiset tukemaan tätä oikeudetonta sotaa ja hyväksyä sen seuraukset. Tarkastelen tätä Venäjän johdon tulkintaa maan historiasta kolmesta eri näkökulmasta.

Lähdetään liikkeelle siitä, että Venäjän presidentti Vladimir Putin on nostanut esikuvakseen Venäjää 1700-luvun alussa hallinneen tsaarin Pietari Suuren, jota yleisesti pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä venäläisistä valtiomiehistä. Putin on esitellyt Pietarin koko Venäjän suuruuden luojana, venäläisyyden historiallisena isänä. Hän on kuitenkin unohtanut kokonaan, että Pietari oli itse asiassa yksi Venäjän (ja Neuvostoliiton) historian tärkeimmistä länsimaalaistajista. Valtakautensa ensimmäisinä vuosina hän oleskeli pitkään Länsi-Euroopassa ja etsi sieltä mallia Venäjän kehittämiselle eurooppalaiseksi suurvallaksi. Pietari oli toki myös Venäjän geopoliittisen laajentamisen isä; ennen häntä Venäjä oli pikemminkin puoliaasialainen paimentolaiskansa, jonka kontaktit länteen olivat varsin vähäiset. Pietarin noustessa valtaan Venäjän alue oli lännessä merkittävästi nykyistä pienempi, joten hän ei missään tapauksessa, toisin kuin Putin on väittänyt, palauttanut Venäjän suuruutta, koska sitä ei ollut aikaisemmin ollutkaan.

Mutta toki Venäjän nykyjohto on Pietarilta jotakin omaksunut, nimittäin poikkeuksellisen julman tavan kohdella valloitettujen alueiden ei-venäläistä väestöä. Sen saivat kokea erityisesti baltit ja suomalaiset. Balttien Venäjä-suhteen ymmärtämiseksi kannattaa kaivaa esille virolaisen Jaan Krossin keskeiset historialliset romaanit – ne paljastavat selkeästi sen, miksi virolaiset ovat aina suhtautuneet venäläisiin vähemmän suopeasti. Ehkä tuo suhde on ollut traumaattinen, kuten on väitetty, mutta siihen ovat olleet varsin hyvät syyt.

Myös suomalaisilla oli aikoinaan omat katkerat kokemuksensa Venäjän tavasta kohdella valloittamiaan kansoja. Osana 1700-luvun alkupuolella käytyä Suurta Pohjan sotaa (tunnetaan paremmin nimellä Iso Viha) venäläiset joukot valloittivat koko Suomen, surmasivat huomattavan osan maan väestöä erityisesti Pohjanmaalla tai lähettivät heidät idän orjamarkkinoille. Menneinä idänpolitiikan kultaisina vuosina tuon ajan kokemuksia ei haluttu tutkia sen tarkemmin, mutta nyt aika on toinen. Esimerkiksi historioitsija Teemu Keskisarja on tehnyt merkittävää työtä tuon aikakauden tapahtumien selvittämiseksi. Kannattaa tässä yhteydessä palauttaa mieliin myös Sakari Topeliuksen tarina Koivu ja tähti, jossa kaksi lasta palaa tuon sodan jälkeen Venäjältä takaisin kotiinsa.

Toisin kuin Pietari, ei Neuvostoliiton luoja Vladimir Iljitsh Lenin ole kuulunut Putinin suosikkien joukkoon, olkoonkin että Putin jo yli 20 vuotta sitten määritteli Neuvostoliiton hajoamisen 1900-luvun suurimmaksi geopoliittiseksi tragediaksi. Ennen Lokakuun vallankumousta Lenin toisti monissa kirjoituksissaan ja puheissaam kansakuntien itsemääräämisoikeuden, ml. oman valtion perustamisen. Hän myös varoitti Venäjän vallankumousliikettä isovenäläisestä nationalismista. Hän nosti tämän teeman esiin erityisesti viimeisimmissä kirjoituksissaan 1920-luvulla, koska näki Josef Stalinin aggressiivisen toiminnan kansallisuusasiain kansankomissaarina vaarantavan koko neuvostovallan tulevaisuuden. En maltakaan olla viittaamatta Leninin Pravdassa kesäkuussa 1917 julkaisemaan artikkeliin Ukrainasta. Siinä hän korosti, että Ukrainan kansalla on halutessaan oikeus erota Venäjän valtioyhteydestä ja perustaa halutessaan oma valtio. Valtioliittojen on hänen mielestään aina perustuttava kummankin osapuolen suostumukseen eikä ystävyyttä ei voi tyrkyttää vaan se pitää hankkia.

Putinin Venäjän kansallisuuspoliittinen esikuva ei olekaan Lenin vaan Stalin, joka Leninin sairastumisen ja kuoleman jälkeen muokkasi neuvostohallituksen politiikan tässä kysymyksessä oman mielensä mukaiseksi. Siihen politiikkaan kuului sellaisia asioita kuin muiden kansallisuuksien alistaminen venäläisyydelle, kansallisten oppositioiden julma tukahduttaminen, kokonaisten kansakuntien siirtäminen uusille alueille mahdollisimman kauas (Keski-Aasiaan ja jopa Kaukoitään) sekä erilaisten hankkeiden läpivienti paikallisten kansallisuuksien tarpeista ja haluista piittaamatta. Ukrainassa toteutettiin Stalinin aloitteesta maatalouden pakkokollektivisointi. Sen seurauksena syntyivät miljoonia uhreja vaatinut nälänhätä ja talonpoikaisväestön pakkosiirrot uusille asuinalueille. Stalin tuntui muutenkin suhtautuvan Ukrainaan suorastaan vihamielisesti. Ei näin ollen mikään ihme, että ukrainalaisetkaan eivät ole luottaneet pitkään aikaan venäläisiin eivätkä halua kuulua heidän kanssaan samaan valtioon.

Venäjän virallisessa propagandassa on esimerkiksi kielletty ukrainalaisten olemassaolo erillisenä kansakuntana. He ovat kansallisuudeltaan vain ns. ”vähävenäläisiä” ja heidän kielensä on pelkkä venäjänkielen murre. Siksi heillä ei myöskään ole oikeutta omaan valtioon. Todellisuudessa Ukrainalla on ollut varsin keskeinen asema koko slaavilaisen maailman kehittymisessä. Ensimmäinen alueen selkeästi tunnistettavissa oleva valtio oli noin 1000 vuotta sitten syntynyt Kiovan Venäjä (Rus), jonka välityksellä esimerkiksi ortodoksinen uskonto tuli alueelle. Ukrainalla on ollut merkittävä vaikutus myös venäläisen kulttuurin kehittymiselle. Ukrainan merkittävin kirjailija, 1800-luvun alkupuolella elänyt Mykola Hohol (paremmin tunnettu venäjänkielisellä nimellään Nikolai Gogol) on Venäjällä pyritty määrittelemään Venäjän kirjallisuuden edustajaksi.

* * * *

Suomen näkökulmasta on ollut erityisen mielenkiintoista seurata, miten Venäjän johdon suhtautuminen maamme turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin on kehittynyt. Olen jo aikaisemmin tuonut esiin sen, että viimeisten 20 vuoden aikana Venäjän edustajat ovat virallisissa yhteyksissä poikkeuksetta korostaneet, että Suomi (ja tietenkin myös Ruotsi) saa päättää itsenäisenä valtiona itse omista turvallisuuspoliittisista ratkaisuistaan. Samalla on kuitenkin annettu ymmärtää, millaiseen ratkaisuun Suomen on syytä päätyä. Jäsenyyshakemuksemme jättämisen jälkeen vähemmän merkittävät Venäjän hallinnon edustajat ovatkin sanoneet suoraan, että Venäjä joutuu reagoimaan siihen myös sotilaallisin keinoin, määrittelemättä kuitenkin tarkemmin, millaisia nuo keinot voisivat olla.

Venäjän ylin johto on sen sijaan ollut kannanotoissaan yllättävänkin maltillinen. Vaikka ratkaisumme on ärsyttänyt esimerkiksi presidentti Putinia (onhan se paljastanut hänen virhelaskelmansa), ei hän ole ainakaan julkisesti suostunut arvostelemaan Suomea. Myös yhtenä Putinin hallinnon äänitorvena toimiva ulkoministeri Sergei Lavrov (on muuten puoliksi armenialainen) on ollut kovin varovainen, myös vain muutama päivä sitten BBC:lle antamassaan haastattelussa. Nato-jäsenyyden hakemisessa oli kyse Suomen ja Ruotsin legitiimistä oikeudesta toimia parhaaksi katsomallaan tavalla. Sitten hän tosin lisäsi, että näiden maiden johtajat ”eivät oikeastaan ottaneet huomioon kansalaistensa mielipidettä”. Muunkinlaista hybridivaikuttamista on toki jo esiintynyt, ja Turkin toiminnassa on haluttu nähdä merkkejä Venäjän vaikutusyrityksistä, mutta siitä ei ole olemassa ainakaan vielä mitään suoraa näyttöä.

On kaiken kaikkiaan ilmeistä, että Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ei ole päättymässä kovin pikaisesti. Voimasuhteet taistelukentillä ovat – kiitos lännen kasvavan materiaalisen tuen sekä Venäjän talouden asteittaisen heikkenemisen – kaikesta huolimatta siinä määrin tasaiset, että mitään nopeaa ratkaisua ei ole odotettavissa. Venäjälle asetetut pakotteet ovat vaikeuttaneet myös asettajien taloudellista kehitystä, mutta olisi hyvä muistaa, että kyse ei ole vain niistä. Kasvava taloudellisen kriisin uhka aiheutuu kuitenkin lähtökohtaisesti siitä, että Venäjä hyökkäsi viime helmikuussa vastoin solmimiaan kansainvälisiä sopimuksia ja kansainvälisen oikeuden periaatteita Ukrainan kimppuun. Tällaisilla teoilla on aina omat seurauksensa.

* * *

Olen seurannut koko alkuvuoden ajan tiiviisti Venäjän synnyttämän kansainvälisen kriisin kehittymistä. Nyt on kuitenkin tullut aika pitää tässä suhteessa tauko pieni ja päästää kaikki lukijat ansaitulle kesälomalle. On kuitenkin selvää, että sota Ukrainassa jatkuu edelleen. Siksi saattaa olla – ja varmasti onkin – tarpeellista palata näiden kysymysten pariin jälleen lomien jälkeen ensi elokuussa ja todennäköisesti myös sen jälkeen. Näistä ikävistä ajoista huolimatta kiitän kaikkia lukijoita kuluneesta keväästä ja toivotan teille rentouttavaa ja rauhallista kesää sekä turvallisempaa tulevaisuutta.

Jyrki Iivonen