Jyrki Iivonen

MENNEISYYDENHALLINNAN PROBLEMATIIKKAA: MITEN KANSALLINEN KESKUSTELU MENNEISYYDESTÄ ON OLENNAINEN OSA POLITIIKKAA

Yli 70 vuotta sitten ilmestyi yksi toisen maailmansodan jälkeisen ajan merkittävimmistä eurooppalaisista romaaneista, brittikirjailija George Orwellin teos Vuonna 1984. Se oli jatkoa hänen neljä vuotta aikaisemmin ilmestyneelle kirjalle Eläinten vallankumous. Molemmissa kirjoissa kuvaillaan hyvin kriittisesti Stalinin kauden Neuvostoliittoa ja erityisesti sen tapaa alistaa ja sortaa tavallisia ihmisiä. Orwell itse oli vasemmistoradikaali, lähellä trotskilaisia, ja oli osallistunut 1930-luvun loppupuolella Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolella. Siellä hän oli päässyt tutustumaan myös stalinismin pimeään puoleen.

Vuonna 1984 kuvaa sosialistiseen totalitarismiin vajonnutta tulevaisuuden Britanniaa, missä ajatuspoliisi valvoo kaikkia ihmisiä. Valtio kirjoittaa siellä historiaa uudelleen vallanpitäjien tarkoitusperien mukaisesti. Tästä kirjasta on peräisin kuuluisa sitaatti: ”Joka hallitsee nykyhetken, hallitsee menneisyyden.” Totalitaristisessa järjestelmässä vallanpitäjät määrittelevät sen, mitä menneisyydessä on todellisuudessa tapahtunut. Siksi myös ihmisten kyky muistaa on tuhottava. Mutta ei tällainen menneisyydenhallinta ole pelkästään kuvitteellisten totalitarististen yhteiskuntien ominaispiirre. Kaikissa yhteiskunnissa esiintyy menneisyyden hallintaa – tuon hallinnan muodot vain ovat eri järjestelmissä erilaiset.

Seuraavassa tarkastellaan menneisyydenhallinnan problematiikkaa muutaman esimerkkimaan valossa. Kysymys kuuluu: millaista menneisyydenhallinta on eri aikoina ollut neljässä maassa, Yhdysvalloissa, Saksassa, Venäjällä ja Suomessa?

Yhdysvalloissa menneisyydenhallinta on ollut tärkeä yhteiskunnallinen kysymys jo puolentoista vuosisadan ajan. Kyse on ollut ennen kaikkea Yhdysvaltain itsenäistymisestä sekä vuosien 1861-65 sisällissodan selittämisestä, tuon sodan syistä ja seurauksista. Yhdysvaltain kansallinen identiteetti on muutenkin rakentunut vahvaan historialliseen tulkintaan, tarinaan siitä miten valtameren takaisesta siirtomaasta kasvoi maailman johtava valtio, joka tarjosi demokraattisen esikuvan kaikille muille. Tuon myytin osatarinat ovat käsitelleet Yhdysvaltoja mahdollisuuksien maana jossa vallitsee ihmisten mahdollisuuksien tasa-arvo, Yhdysvaltoja Euroopan ja muun maailman sorrettujen turvapaikkana missä vallitsi turvallisuus sekä ajattelun ja uskonnon vapaus ja Yhdysvaltoja maana joka suojeli ja suojelee demokratiaa ja ihmisoikeuksia niin kotimaassa kuin kaikkialla maailmassa.

Kuten tänä päivänä hyvin tiedetään, tuo idealisoitu kuva ei tänä päivänä ole enää kaikilta osin uskottava. Vaikka Yhdysvaltain sisällissota johtikin orjuuden lakkauttamiseen, eivät orjien jälkeläiset koe vieläkään olevansa yhteiskunnan tasavertaisia jäseniä. Varsinkin Donald Trumpin presidenttikaudella maan sisäiset ristiriidat ovat alkaneet kärjistyä ja lisänneet näin ihmisten vastakkainasettelua jopa dramaattisella tavalla. Kehitys on viime vuosina johtanut siihen että eri ihmisryhmien välinen dialogi on käynyt entistä vaikeammaksi. Suuri tarinan maan menneisyydestä ei enää tyydytä monia yhdysvaltalaisia eikä se enää toimi toivotulla tavalla maan tulevaisuuden rakennusaineeksi. Yhdysvallat on tänään tullut tienhaaraan: millainen kuva menneisyydestä tarvitaan jotta se ei vajoa entistä suurempaan epävarmuuden ja kiistelyn tilaan? Presidentti Joe Biden tuskin pystyy tätä kuilua kuromaan umpeen; siihen tarvitaan huomattavasti pidempi aika kuin yksi tai kaksi presidenttikautta.

Saksa on menneisyydenhallinnasta puhuttaessa poikkeuksellisen mielenkiintoinen tarkastelun kohde. Sen merkityksellisyyttä korostaa sekin, että menneisyydenhallinnasta tavallisesti käytetty termi on saksankielinen: Vergangenheitsbewältigung. Saksa on tärkeä tarkastelun kohde myös siksi, että siellä on viimeisen puolentoista vuosisadan aikana ollut kolme vallitsevaa tulkintaa menneisyydestä, Saksan yhdistymistä 1800-luvulla seurannut kansallisen identiteetin etsiminen, Hitlerin hallinnon aikana luoma germaanis-rodullinen tulkinta maan menneisyydestä sekä toisen maailmansodan jälkeen sodan hävinneenä maana luotu uusi kriittinen tulkinta, jonka kautta Saksa on syvän sisäisen tutkiskelun kautta kohonnut yhdeksi Euroopan merkittävimmistä voimatekijöistä.

Saksa oli vuosisatojen ajan pienten saksankielisten ruhtinaskuntien muodostama tilkkutäkki, jossa niitä erottivat toisistaan erityisesti uskonnolliset ristiriidat. Pelkkä kielellinen yhteys ei pitkään riittänyt keskitettyyn valtiolliseen kehitykseen. Hajanaisena alueena saksalaiset jäivät ulkopuoliseksi esimerkiksi siirtomaakilpailussa, mutta alueen kulttuurillinen ja sivistyksellinen vaikutus oli sitäkin suurempi. Yhdistymisen yhteydessä pinnan alle jäi kuitenkin tietty autoritaarinen pohjavire, joka osaltaan loi suotuisaa pohjaa natsien valtaannousulle.

Versaillesin häpeälliseksi koetun rauhansopimuksen myötä natsit loivat 1920-luvulla systemaattisen myytin Saksan suurvaltahistoriallisesta menneisyydestä, myytin jonka varaan he rakensivat myös oman rotuoppinsa, joka oikeutti juutalaisten, slaavien ja muiden vähempiarvoisten kansallisten ryhmien sortamisen ja tuhoamisen. Natsien hirmuhallinnon myötä Saksa oli toisen maailmansodan jälkeen raunioiksi pommitettu ja halveksittu maa, johon muut Euroopan valtiot suhtautuivat epäluuloisesti. Yritys erottaa natsihallinto ja tavalliset saksalaiset toisistaan – että tavalliset saksalaiset eivät olleet vastuussa natsien hirmuteoista – ei ollut riittävä tapa tehdä tiliä menneisyyden kanssa. Vain kriittinen menneisyydenhallinta loi Saksalle edellytykset päästä osaksi eurooppalaisten valtioiden demokraattista perhettä. Oman lisävaikeutensa tälle projektille toi vielä se, että maa oli lähes puolen vuosisadan ajan jakautuneena kahtia. Läntinen Saksa onnistui omassa menneisyydenhallintaprojektissaan itäistä Saksaa paremmin.

Venäjällä menneisyys on ollut läsnä nykyisyydessä jo useamman vuosisadan ajan – välillä myönteisessä ja välillä kielteisessä merkityksessä. Venäjä oli koko viime vuosituhannen ensimmäisen puoliskon ajan eräänlainen takamaa, joka vain hitaasti pääsi mukaan maanosan taloudelliseen ja poliittiseen kehitykseen. Venäjälle tuotiin valtiollinen järjestys pitkälle ulkopuolisin voimin: Novgorodissa sitä rakensivat pohjoiset viikingit ja Moskovassa ja Ukrainassa Bysantti ja sen hallitsijat. Suurilla aroilla ja Siperian soilla ja metsissä valtaa pitivät taas tataarit ja muut aasialaiset paimentolaiskansat, jotka nekin toivat oman lisänsä venäläiseen traditioon. Osaksi eurooppalaista järjestelmää Venäjä alkoi tulla vasta Pietari Suuren kauden myötä 1700-luvun alusta lähtien.

Venäjällä käytiin lähes koko 1800-luvun ajan kiivasta aatteellista kädenvääntöä maan aasialaisia ja slaavilaisia juuria korostavien slavofiilien sekä eurooppalaisuuden puolesta peistä taittaneiden zapadnikien kesken. Lokakuun vallankumous vuonna 1917 oli mielenkiintoinen yhdistelmä näitä molempia ajattelutapoja. Sosialistinen vallankumous nähtiin yhtäältä tuloksena Venäjän erityisyydestä ja toisaalta projektina jossa takapajuisesta maasta luotiin lyhyessä ajassa nykyaikainen teollistunut yhteiskunta. Kummankin katsantokannan mukaan maan historiallisilla juurilla ja kokemuksilla oli kuitenkin keskeinen merkitys. Neuvostojärjestelmän äskettäisen hajoamisen myötä syntyi uudelleen tarve nostaa esiin erilaiset historialliset kehityskaaret, joilla haluttiin luoda oikeutus myös uusille vallanpitäjille. Se taas edellytti sitä, että Venäjä kuvataan niin että se on halki vuosisatojen ollut jatkuvien ulkoisten uhkien kohteena.

Tänään venäläinen menneisyydenhallinta on aivan olennainen osa Vladimir Putinin jälkineuvostoliittolaista valtapolitiikkaa. Vaikka neuvostojärjestelmästä on sanouduttu eri tavoin irti, silloinkin tehdyt ratkaisut ovat olleet monessa mielessä oikeita. Samalla perestroikan aikana esille nostettu glasnostin eli avoimuuden käsite on taas hylätty. Erilaisten keskenään kilpailevien näkemysten tilalle on noussut jälleen keskitetty historiantulkinta, yksi ainoa hyväksyttävä totuus menneisyyden tapahtumista. Hetken aikaa auki olleet arkistot on suurelta osin suljettu jälleen, menneisyyden vääryyksiä selvittävät organisaatiot (esimerkiksi Stalinin kauden vainoja tutkinut Memorial –järjestö) on julistettu ulkomaisiksi agenteiksi ja niiden toiminnan kieltäminen oikeusteitse on valmisteilla, neuvostoarmeijan toisen maailmansodan aikaisten saavutusten kyseenalaistaminen on kriminalisoitu ja koulujen historianopetus on otettu tiukempaan valvontaan. Historiallisesta totuudesta päättämisestä on jälleen tullut vallanpitäjien oma projekti – Orwellin romaanin hengessä. Venäjän vallanpitäjien kehittämässä menneisyydenhallinnassa ei näin ole kyse vain oikean historiallisen tulkinnan varmistamisesta vaan myös nykyisyyden ja tulevaisuuden hallitsemisesta.

Entä mitä voisi sanoa Suomen omasta menneisyydenhallintapolitiikasta? Ennen muuta on syytä todeta, että myös meillä menneisyydenhallinnalla on ollut oma yhteiskunnallinen, poliittinen ja kulttuurillinen merkityksensä. Myös Suomelle luotiin oma kansallinen historia 1800-luvun puolivälin paikkeilla, kiitos sellaisten kulttuurillisten vaikuttajien kuin Elias Lönnrotin (Kalevala), Johan Ludvig Runebergin (Vänrikki Stoolin tarinat) ja Aleksis Kiven (Seitsemän veljestä) sekä Jean Sibeliuksen (Finlandia). Tsaarin hallinnon otteen kiristyessä oli tärkeää todistaa, että vaikka emme ollueetkaan valtiollisesti itsenäisiä, meillä oli oma kulttuurillinen ja kielellinen identiteetti. Venäjän valtakunnan hajoamisen myötä tuo identiteetti alkoi saada yhä enemmän myös valtiollisia piirteitä.

Maailmansotien välisenä aikana oli tärkeää luoda kuvaa Suomesta pitkäikäisenä kansakuntana, jonka valtiollinen itsenäisyys oli täysin aikakauden hengen mukaista. Neuvosto-Venäjä oli tuon katsantokannan mukaisesti se perivihollinen, jonka suhteen meidän tuli olla koko ajan varuillamme. Kansan muisti Venäjän historiallisesta roolista teki tuollaisen kuvan luomisen ja ylläpitämisen mahdolliseksi. Se mahdollisti osaltaan myös yksituumaisuuden siinä vaiheessa kun Suomi joutui Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi vuonna 1939 ja tuli sitä kautta vedetyksi mukaan toiseen maailmansotaan. Sodan jälkeen nuo kokemukset tallennettiin ihmisten kollektiiviseen muistiin – vastakohdaksi välttämättömyyden pakon sanelemalle neuvostoystävälliselle ulkopolitiikalle. Myös kulttuurin alueella käytiin pian sodan jälkeen kansalliseen menneisyydenhallintaan liittyvää dialogia, joka omalla tavallaan kulminoitui Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ja Väinö Linna Täällä Pohjantähden alla –romaanien erilaisiin tulkintoihin nykyajasta ja Suomen asemasta tapahtumien pyörteessä. Waltarin raamatullisiin mittakaavoihin kohonneen keskiluokkaisen pessimismin vastavoimaksi nousi tässä keskustelussa Linnan työväenluokkainen pyrkimys irrottautua luokkayhteiskunnan kahleista.

Suomelle menneisyydenhallinta ei ole koskaan ollut mikään suuri poliittinen haaste, olkoonkin että siihen on meillä aina liittynyt tietty tarve tehdä välttämättömyydestä hyve. Neuvostoliittoon ylläpidettiin hyviä suhteita sodan jälkeen, koska muutakaan vaihtoehtoa meillä ei ollut. Edes venäläisten 1700-luvun alussa toteuttamasta suomalaisten kansanmurhasta (Iso Viha) ei uskallettu käydä edes akateemista keskustelua. Vasta 1990-luvulla Suomi luopui neuvostoystävällisyyden institutionaalisista perusteista (YYA-sopimus) ja liittyi Euroopan Unioniin, koska se oli käynyt viimein poliittisesti mahdolliseksi. Nyt vastaavaa pohdintaa Suomen mahdollisuuksista käydään Nato-jäsenyyden suhteen. Mutta tapahtuipa tulevaisuudessa mitä tahansa, menneisyydenhallinta säilyy joka tapauksessa olennaisena osana suomalaista keskustelua. Eikä menneisyydenhallinta ole vain suomalainen ilmiö; samaa keskustelua käydään erilaisin sävyin lähes kaikissa maailman maissa niin nyt kuin tulevaisuudessakin.

Jyrki Iivonen