Jyrki Iivonen
THE HONEYMOON IS OVER – DONALD TRUMPIN TOISEN PRESIDENTTIKAUDEN ENSIMMÄISET 100 PÄIVÄÄ
On varsin yleinen käsitys, että Yhdysvaltain uuden presidentin kauden ensimmäiset sata päivää ovat ratkaisevat myös tulevaisuuden kannalta. On myös katsottu, että uuden presidentin liikkumavara on tuona aikana suhteellisen suuri ilman, että se vaikuttaa haitallisesti hänen kannatukseensa. Kun Donald Trump aloitti ensimmäisen kerran presidenttinä vuonna 2017, edellä kuvattu piti suhteellisen hyvin paikkansa. Mutta miten on asian laita nyt kahdeksan vuotta myöhemmin hänen nyt aloittaessaan toisen kautensa? Ainakin Yhdysvalloissa hänen kansansuosionsa on alkanut rapautua epätavallisen nopeasti.
Donald Trump on nyt ollut presidenttinä kolme kuukautta. Hän on tuona aikana ehtinyt tehdä jo monia ratkaisuja jotka ovat olleet täysin ainutkertaisia. Lisäksi hänen retoriikkansa on ollut sellaista että sellaista ei ole aikaisemmin kuultu yhdeltäkään Yhdysvaltain istuvalta presidentiltä. Hän on tehnyt myös poikkeuksellisen suoraviivaisia henkilöratkaisuja rakentaessaan omaa, hänen itsensä näköistä kabinettiaan. Hän on lisäksi muokannut täysin uuteen uskoon Yhdysvaltain suhteita niin aikaisempiin liittolaisiin kuin sen perinteisiin haastajiin ja vastustajiin. Ja aivan viime päivinä myös Yhdysvaltain ulkomaankauppaa ja tullipolitiikkaa koskevat ratkaisut ovat olleet sellaisia, että kukaan ei pysty arvioimaan niiden globaaleja vaikutuksia.
Lähdetään liikkeelle Trumpin retoriikasta, johon vertailukohtia voisi hyvin etsiä esimerkiksi siinä tavassa jolla Vladimir Putin on johtanut Venäjää jo yli 25 vuoden ajan. Trump on erityisesti venyttänyt länsimaista totuuden käsitettä määritellessään oman politiikkansa prioriteetteja. Hän on siinä jakanut maailman Yhdysvaltain näkökulmasta hyviksiin ja pahiksiin ja muokannut poliittisia ratkaisujaan tästä näkökulmasta. Trumpin päävastustajana ei enää ole kylmän sodan hengessä Venäjä (ja aikaisemmin Neuvostoliitto) vaan Kiina, joka toki on esittänyt oman, ennen muuta taloudellisen mutta jossain määrin myös poliittisen haasteensa Yhdysvalloille. Kiinan vastustaminen on Trumpin politiikassa mennyt kuitenkin niin kiivaaksi että se on jättänyt jalkoihinsa myös Yhdysvaltain 1940-luvulta lähtien luodut liittolaissuhteet.
Trump teki jo viimeisimmän vaalikampanjansa aikana selväksi, että hän aikoo valituksi tullessaan haastaa esimerkiksi perinteisen transatlantisen yhteistyön. Yhdysvaltain eurooppalaiset liittolaiset pitivät hänen tuolloisia puheitaan kuitenkin lähinnä vain retorisina heittoina, mistä syystä niitä ei otettu riittävän vakavasti. Yhdysvaltain hallinnossa oli toki jo useiden presidenttien (myös demokraattien) aikana ilmaistu huoli siitä, että esimerkiksi sen sotilaalliset liittolaiset Natossa eivät olleet panostaneet riittävästi omaan sotilaalliseen puolustukseensa vaan luottivat siihen, että Yhdysvallat tulisi kyllä tarvittaessa niiden avuksi Naton peruskirjan V artiklan hengessä. Yhdysvallat on pyrkinyt jo kauan siihen, että kukin Naton jäsenmaa nostaisi puolustuksen BKT-osuuden kahteen prosenttiin, mutta monille niistä sekin on ollut liian korkea. Kun Trump sitten kampanjansa aikana alkoi puhua uudesta kolmen prosentin tasosta, sitä pidettiin lähinnä vain taktisena vetona. Tänä päivänä me kuitenkin tiedämme, että näin ei ollut - nyt hänen vaatimustasonsa onkin noussut jo viiteen prosenttiin.
Trumpin valinnan myötä hänen suhtautumisensa myös Yhdysvaltain ikiaikaisiin vastustajiin on muuttunut toisenlaiseksi. Hänen edeltäjistään Ronald Reagan voitti 1980-luvulla Yhdysvalloille kylmän sodan vaikuttamalla ratkaisevasti Neuvostoliiton hajoamiseen ja sitä seuranneeseen Naton laajentumiseen. George W. Bush puolestaan keskittyi 2000-luvulla ennen muuta maailmanlaajuisen terrorismin torjuntaan ja Barack Obama jatkoi samalla linjalla. Tuossa vaiheessa Yhdysvalloissa (ja myös Euroopassa) uskottiin, että Venäjä olisi asteittain kehittymässä länsimaisen mallin mukaiseksi demokratiaksi ja markkinataloudeksi. Samaan aikaan kehitettiin määritelmä häirikkövaltioista (rogue states), jotka olivat Yhdysvaltain suurin poliittinen haaste. Näihin kuuluivat erityisesti Pohjois-Korean, Iranin, Kuuban ja Venezuelan kaltaiset autoritaarisesti johdetut maat. Kiina taas nähtiin Yhdysvaltain kannalta enemmän taloudellisena kuin poliittisena haastajana, joka sekin oli kehittymässä myönteiseen suuntaan.
Donald Trump on nyt haastanut tämän ajattelutavan. Hänelle Yhdysvaltain tärkein vastustaja ja uhka on Kiina, erityisesti taloudellisista mutta myös sotilaallisista syistä. Venäjä taas on takapajuinen maa jonka kanssa on mahdollista tehdä molempien kannalta edullisia diilejä. Näyttää lisäksi siltä, että Trump on presidenttinä valmis hyväksymään ainakin joitakin Venäjän Ukrainalle esittämistä vaatimuksista. Erityisesti hän lähtee kuitenkin siitä, että Yhdysvaltain ei tarvitse enää osallistua Euroopan sotilaalliseen turvaamiseen Venäjää vastaan vaan sen tulee tehdä se omilla voimavaroillaan. Hänen mielestään Eurooppa on vain hyväksikäyttänyt Yhdysvaltoja ja vieläpä tämän taloudelliseksi tappioksi. Erityisen nihkeästi Trump on suhtautunut Euroopan Unioniin, koska hän näkee sen Yhdysvaltain taloudellisena haastajana, joka on rakentanut hyvinvointinsa osittain siltä saadun sotilaallisen tuen varaan.
Mutta Trumpin Yhdysvallat ei silti ole jäämässä pelkäksi sivustakatsojaksi. Lähi-idässä hän on asettunut varsin yksiselitteisesti Israelin tueksi sen jälkeen kun Hamas oli aloittanut sotilaallisen operaationsa sitä vastaan. Hän on esimerkiksi kehitellyt ajatusta Gazasta eräänlaisena välimerellisenä paratiisina, josta alueen palestiinalainen väestö olisi siirretty muihin arabimaihin. Hamasia koko ajan tukenut Iran kuuluu yhtä lailla edelleen Yhdysvaltain haastajien joukkoon, osin siksi että se on myös Israelin suurin uhka. Erityisen mielenkiintoinen on kuitenkin Trumpin suhde Pohjois-Koreaan. Ensimmäisellä kaudellaan hän tapasi kasvokkain sen yksinvaltaisen johtajan Kim Jong-unin, josta hän antoi julkisuuteen varsin myönteisiä lausuntoja. Hän ei ole ottanut kovin näkyvää kriittistä kantaa myöskään siihen että Pohjois-Korea on lähettänyt sotilaitaan taistelemaan Venäjän rinnalla Ukrainaa vastaan. Kuuban ja Venezuelan kaltaisiin maihin Trump ei ole myöskään kiinnittänyt sen suurempaa huomiota vaan on kohdistanut arvostelunsa esimerkiksi Meksikon kaltaisille maille.
Trump on esittänyt eräille maille myös suoria sotilaallisia vaatimuksia ja uhkauksia. Tanskalle on ilmoitettu, että Yhdysvallat haluaisi liittää Grönlannin itseensä, ilmeisesti siksi että nykyiset tukikohdat siellä eivät riitä turvaamaan sen intressejä arktisella alueella. Trumpin puheissa on vilahtanut myös ajatus Kanadan liittämisestä Yhdysvaltoihin. Yksi Trumpin mielenkiinnon kohde on ollut myös Panaman kanava, koska sen kautta kulkee valtaosa Yhdysvaltain konttiliikenteestä. Irvokasta näissä vaatimuksissa on se, että Tanska ja Kanada ovat Yhdysvaltain Nato-liittolaisia ja Panaman kanavan liikenteestä taas on olemassa kaikin tavoin voimassa oleva kansainvälinen sopimus, jonka yksi osapuoli se itsekin on.
Myös Trumpin talous- ja kauppapolitiikka on viime päivinä saattanut maailmantalouden osittaiseen kaaokseen. Syynä ei ole niinkään se että hän on alkanut kansainvälisten kauppasopimusten vastaisesti asettamaan eri maille kovin erilaisia rangaistustulleja (huippuna 125 % Kiinalle) vaan se että hän tekee lähes päivittäin tähän liittyviä ristiriitaisia uusia ratkaisuja. Maailman pörssikurssit ovat siksi syöksyneet päivittäin eri suuntiin – nyt tosin näyttää siltä, että tässä suhteessa voisi olla tulossa hieman pidempi rauhallisempi jakso. Se on kuitenkin selvää, että Trumpin tullipolitiikka on karkeassa ristiriidassa maailmankauppaa koskevien sopimusten kanssa, sopimusten joiden yksi osapuoli ja hyötyjä myös Yhdysvallat on.
On selvää, että Trumpin politiikan ailahtelevaisuus on suuri haaste myös Suomen kansantaloudelle ja sotilaalliselle turvallisuudelle. Kun Suomi liittyi Natoon, sen kansainvälinen asema ankkuroitui aivan uudella tavalla transatlantisten suhteiden varaan. Suomi on liittokunnan jäsenenä halunnut olla entistä selkeämmin turvallisuutta tuottava eikä sitä kuluttava jäsen. Olemme tehneet selväksi, että haluamme jäsenenä olla aktiivisesti mukana rakentamassa entistä turvallisempaa Eurooppaa. Tästä näkökulmasta presidentti Alexander Stubbin äskettäinen työvierailu Trumpin luona Floridassa on ollut äärimmäisen tärkeä ja osoittaa sen, että Suomella on diplomaattisessa mielessä paljon sen kokoa suurempi merkitys. Lisäksi Suomella on Yhdysvalloissa myös omat kaupalliset intressinsä, joiden vaaliminen edellyttää tiivistä yhteydenpitoa sen johtoon. Tässä suhteessa ulkoministeri Elina Valtosella ja puolustusministeri Antti Häkkäsellä on omat tärkeät roolinsa.
On kuitenkin selvää, että presidentti Trumpin hallinnon viime aikoina toteuttamat monet käännökset edellyttävät myös Suomelta uudenlaista rohkeutta ja aloitteellisuutta. Me emme voi enää tarkastella asemaamme maailmassa kekkoslaisesta puolueettomuuden ja YYA-sopimuksen näkökulmasta. Olemme selkeästi asettuneet vastustamaan Venäjän harjoittamaa politiikkaa Ukrainassa, koska se on vastoin periaatteitamme ja etujamme. Emme myöskään ole enää tahdottomana koskessa ajelehtivia lastuja joita virran voima heittelee. Meillä ei enää ole erityisasemaa suhteessa Venäjään mutta se ei tarkoittaa sitä, ettemmekö voisi omalta osaltamme olla etsimässä ratkaisuja sen politiikan synnyttämiin kriiseihin. Olemme joka tapauksessa se Naton jäsen, jolla on pisin yhteinen maaraja Venäjän kanssa sekä uskottava kansallinen puolustusjärjestelmä. Meille ei siksi ole yhdentekevää, miten Venäjä naapureitaan kohtelee tai miten Yhdysvallat haluaa suhteitaan Eurooppaan ylläpitää. Puheyhteyden ylläpitäminen presidentti Trumpin hallintoon on toisin sanoen Suomen ensisijainen kansallinen intressi.
Jyrki Iivonen