Jyrki Iivonen

24.1.2023

JOKO SUOMESTA VOISI PIAN TULLA NATON JÄSEN?

Suomen kansainvälinen asema ja asemoitumisemme keskeisiin kansallista turvallisuutta koskeviin ratkaisuihin on muuttunut radikaalisti viimeisen vuoden aikana. Vanha suomalainen hyve – yksituumaisuus eli konsensus keskeisistä turvallisuuspoliittisista ratkaisuistamme – on jälleen kerran toteutunut varsin hyvin. Kun vielä pari vuotta sitten tuntui kertakaikkisen mahdottomalta ajatella maamme liittymistä Natoon, päätyi eduskunta poikkeuksellisen laajalla yksimielisyydellä hyväksymään jäsenanomuksemme. Merkittäviä soraääniä ei kuulunut.

Kaikki ei kuitenkaan ole sujunut niin jouhevasti kuin mitä me anomusta lähetettäessä ajattelimme. Suomen (ja Ruotsin) jäsenyys ratifioitiin ripeässä aikataulussa melkein kaikissa Nato-maissa. Vain kaksi jäsenmaata asettui vastahankaan pyrkien sillä tavoin saamaan mieleisensä ratkaisun eräisiin niiden asemaan liittyviin kiistoihin, joiden kanssa Suomella ja Ruotsilla ei ollut mitään tekemistä. Nuo kaksi maata, Unkari ja Turkki, ovat noudattaneet poikkeavaa linjaansa myös suhteessa Venäjän aloittamaan sotaan Ukrainassa.

Unkari on kuitenkin luvannut käsitellä anomuksemme vielä tämän kevään kuluessa – olkoonkin että sielläkin jäsenyyskysymyksestä on tullut poliittisen pelin välikappale. Mutta Turkin käsittelyaikataulu on huomattavasti epämääräisempi, kiitos presidentti Recep Tayyip Erdoganin vaalitaktikoinnin. Oma näkemykseni on, että Unkarin suhteen tilanne on ratkaistavissa melko helposti, varsinkin kun sillä ja Suomella on pitkä poliittinen ja kulttuurillinen suhde niin kylmän sodan maailmassa kuin sen jälkeen. On myös Unkarin etu pysyä lännen rintamassa Venäjän hyökkäystä vastaan, siinä määrin maa on saanut kärsiä aikoinaan neuvostovallan alla. Myös Turkin kohdalla on mahdollista puhua sen ja Suomen välisestä erityissuhteesta. Suomi on kohta jo sadan vuoden ajan ollut turkkilaisille se ”valkoliljojen maa”, jonka yhteiskunnallisista ratkaisuista olisi heillä paljon opittavaa. Mutta riittääkö se enää tänä päivänä?

Suomi ja Ruotsi neuvottelivat Turkin kanssa viime vuonna yhteistoimintapöytäkirjan, jonka pohjalta maiden välisiä suhteita olisi mahdollista kehittää. Tuon sopimuksen merkitystä ja sitovuutta on vaikea arvioida erityisesti siitä syystä, että Suomen ja Ruotsin jäsenyys on Turkille vain välikappale, jonka avulla se pyrkii saavuttamaan erinäisiä myönnytyksiä erityisesti Yhdysvalloilta, joka puolestaan uskoi pitkään ongelman ratkeavan ilman että sen tarvitsisi ryhtyä mihinkään erityistoimenpiteisiin. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että sen aikaisempaa aktiivisempaa panosta tarvitaan. Ruotsin ja Turkin kahdenväliset suhteet ovat tällä hetkellä erittäin kriittiset, ja se voi vaikuttaa myös Suomen asemaan.

Yhdysvaltain hallinto uskoi jo ottaneensa ratkaisevan askeleen Turkin suuntaan. Presidentti Joe Bidenin hallinto on pyytänyt kongressia hyväksymään merkittävät ilma-asetoimitukset Turkkiin. Kongressin tilanne on Yhdysvalloissa toki tällä hetkellä sekava, mikä näkyi mm. republikaanien vaikeutena päästä sopuun edustajainhuoneen enemmistöjohtajan valinnasta. On kuitenkin vaikea kuvitella, että kongressin jakautuminen kahteen vihamieliseen blokkiin heijastuisi kaikkeen sen toimintaan, saivathan Suomi ja Ruotsi viime keväänä jäsenhakemukselleen vahvan tuen molemmilta puolueilta.

Suomen kahdenvälisissä suhteissa Turkkiin ei myöskään pitäisi olla tällä hetkellä mitään ratkaisemattomia ongelmia. Ruotsin asema on tässä suhteessa huomattavasti hankalampi, onhan maassa laaja kurdivähemmistö, joka toimii systemaattisen kriittisesti Turkin nykyhallinnon suuntaan. Äskettäinen kurdien Tukholmassa järjestämä mielenosoitus, jossa arvosteltiin voimakkaasti Turkin nykyjohtoa, ei ainakaan helpottanut tilannetta. Vielä hankalammaksi tilanne muuttui, kun viranomaiset antoivat luvan mielenosoitukselle jossa poltettiin Koraani. Suomen kannalta hankalaa on se, että olemme koko ajan korostaneet sitä, että kuljemme jäsenyysasiassa rinta rinnan Ruotsin kanssa. Mutta mitä meidän pitäisi tehdä siinä täysin mahdollisessa tilanteessa, jossa Turkki ilmoittaisi olevansa valmis hyväksymään Suomen jäsenyyden mutta ei Ruotsin?

Vaikka Ruotsiin muodostettiin viime syksyn vaalien tuloksena uusi hallitus, joka on selkeästi muuttanut maansa suhtautumista Turkkiin, on sillä suuria vaikeuksia saada Turkin johto vakuuttuneeksi siitä että se suhtautuisi edeltäjäänsä kriittisemmin mm. kurdijärjestöjen toimintaan maassa. Siksi saattaakin käydä niin, että Suomi joutuu jossain vaiheessa päättämään siitä, miten meidän tulee toimia, jos Turkki on osaltaan valmis ratifioimaan vain Suomen jäsenyyden. Jättäydymmekö silloin Naton ulkopuolelle, vaikka se tässä tilanteessa voisi turvallisuutemme kannalta olla ikävä ja jopa kohtalokas ratkaisu?

Suomi on tehnyt tässä vaiheessa kaiken tarvittavan ja mahdollisen tulevan jäsenyytemme varalta. Meillä on jo nyt erityissuhde eräiden keskeisten Nato-maiden (Yhdysvaltain, Ison Britannian, Saksan, Viron ja muiden Pohjoismaiden kanssa), mutta tuon suhteen syvyydestä huolimatta se on vähemmän kun jäsenyys. Suomi on myös lisännyt merkittävästi puolustusvalmiuttamme. Tänään puolustusmenojen BKT-osuus on huomattavasti yli 2 %:n. Puolustusvoimiemme harjoitteluyhteistyö Naton kanssa on sekin ollut vilkasta. Pitää myös muistaa, että Suomi on myös sotilaallisessa kriisinhallinnassa tehnyt läheistä yhteistyötä Naton kanssa jo yli kahden vuosikymmenen ajan. Suomi on Naton kannalta mitä suurimmassa määrin turvallisuuden tuottaja eikä sen kuluttaja.

On selvää, että odottavan aika on pitkä. Tarvitaan kärsivällisyyttä ja malttia prosessissa, jonka suhteen olemme jo tehneet kaiken sen mitä meiltä odotetaan. Varsinkin Turkin tapauksessa ratkaisun avaimet eivät ole Helsingissä ja Tukholmassa vaan Washingtonissa ja siellä Valkoisessa Talossa. On helppo uskoa, että ymmärryksen osoittaminen Erdoganin hallinnolle voi olla poliittisesti epämiellyttävää, mutta kun kyse on omasta kansallisesta turvallisuudestamme, tulee asiat osata laittaa tärkeysjärjestykseen. Siitä syystä on nyt tärkeintä viedä jäsenyysprosessimme maaliin saakka mahdollisimman nopeasti.

Mutta mitä voimme tehdä, jos Turkki kaikesta huolimatta pystyy ja haluaa sabotoida myös Suomen jäsenyyden Natossa? Tilanne ei missään tapauksessa ole kannaltamme toivoton. Yksi mahdollinen ratkaisu on jo jonkin aikaa vireillä ollut JEF-yhteistyö (Joint Expeditionary Force). Se on Iso-Britannian johdolla toteutettava kymmenen maan puolustusyhteistyöhanke, jossa sen lisäksi ovat mukana Pohjoismaat ja Baltian maat sekä Alankomaat. Kyseessä on tarvittaessa koottava joukko, jota voidaan käyttää kriisitilanteessa erilaisiin sotilaallisiin hankkeisiin. Sen pääasiallinen toiminta-alue on Pohjois-Euroopassa. Osallistuminen sen toimintaan on mukana oleville maille vapaaehtoista, mutta se vahvistaa jo pelkällä olemassaolollaan merkittävästi Suomen turvallisuutta ja sotilaallista puolustusta mahdollisissa kriiseissä.

Maailma on tällä hetkellä sellainen mitä se on, koska Venäjä on hyökkäämällä Ukrainaan rikkonut kaikkia kansainvälisen oikeuden periaatteita ja Yhdistyneiden Kansakuntien puitteissa luotuja sitoumuksia samoin kuin jo 1800-luvulla sovittuja sodan oikeussääntöjä, puhumattakaan lukuisista sen sopimista kansainvälisistä ja kahdenvälisistä sopimuksista. Pahuuden ei saa antaa voittaa. Siksi meidän tulee seisoa horjumatta vapaan maailman riveissä ja muistaa, että Ukrainan asia on myös meidän asiamme. Naton suuntaan se tarkoittaisi sitä, että meidän tulee vakavasti harkita myös sitä vaihtoehtoa, että jatkaisimme jäsenyysprosessia ilman Ruotsia. Tärkeintä on kuitenkin liittokunnan jäsenyys, ei se, kenen kanssa me siihen liitymme. On varsin todennäköistä, että Ruotsin ja Turkin kahdenväliset suhteet parantuvat ajan myötä, mutta meillä ei ole mahdollisuutta jäädä jonkinlaiseen välitilaan ilman sotilaallisen liittoutumisen tuomaa turvaa.

Jyrki Iivonen