Jyrki Iivonen

24.10.2022

VENÄJÄN ARVOITUS: OLISIKO MEIDÄN PITÄNYT TUNNISTAA VAARAN MERKIT JO AIKAISEMMIN?

Vuosi 2022 tulee jäämään niin Suomen kuin koko maailman historiaan yhtenä suurena käännekohtana. Kyse on ollut ennen muuta itäisen naapurin nopeasta vajoamisesta täydelliseen poliittiseen ja taloudelliseen eristykseen sen jälkeen kun se helmikuussa 2022 aloitti häikäilemättömän sodan naapurimaataan Ukrainaa vastaan ja saattoi kaaokseen koko eurooppalaisen turvallisuusjärjestyksen. Muutos on tässä suhteessa ollut yllättävä ja nopea ja on antanut voimakkaan tarpeen pohtia sitä, miksi sen ennakointi on ollut niin vaikeaa.

Puolalainen aforistikko Stanislaw Jerzy Lec (1909-1966) on lyhyissä ja ytimekkäissä lauseissa antanut vastauksia moniin ihmismieltä askarruttaneisiin kysymyksiin. Yksi niistä kuuluu seuraavasti: ”Moni aikaansa edelle kiiruhtanut on joutunut odottelemaan sitä kerrassaan epämukavassa paikassa.” On arvokasta, jos jälkikäteen voi sanoa olleensa koko ajan oikeassa. Mutta mistä voi milloinkin tietää, mikä tuo ”oikea” kulloinkin on. Tämä pohdinta sopii toki hyvin siihen, millaisena olemme eri aikoina nähneet Venäjän ja sen edeltäjävaltion Neuvostoliiton. Miten meidän tulisi tänään toisin sanoen suhtautua siihen, miten olemme toisen maailmansodan jälkeen hoitaneet suhteitamme itäiseen naapuriimme ja miten noita suhteita tulee hoitaa tulevina vuosina.

Suomi joutui toisen maailmansodan jälkeen omaksumaan uuden, myötäsukaisemman suhtautumisen itänaapuriimme, joka marraskuun viimeisenä päivänä 1939 hyökkäsi Suomeen ja joka kesällä 1941 pakotti Suomen uuteen, yli kolme vuotta jatkuneeseen sotaan. Vaikka tänään ollaan varsin yksimielisiä siitä että Suomella ei ollut mitään vastuuta noiden sotien syttymiseen, joutui Suomi solmimaan ehdoiltaan varsin ankaran rauhan: luovuttamaan huomattavan osan alueestaan sodan aloittajalle, maksamaan tälle huomattavat sotakorvaukset, noudattamaan pakotettua ystävyyteen ja yhteistyöhön perustuvaa idänpolitiikkaa ja ennen muuta kantamaan moraalista vastuuta vuosien 1939-1944 tapahtumista.

Suomessa harjoitettiin kylmän sodan aikana politiikkaa, johon sisältyi alistuminen siihen, että politiikkamme keskeiset ratkaisut täytyi hyväksyttää Moskovassa. Ne suomalaiset jotka eivät tuota hyväksyneet, joutuivat rajoittamaan puheitaan ja joutuivat työnnetyiksi poliittiseen paitsioon. Idänpolitiikkamme oli pakotettua, mutta idänsuhteiden käyttäminen sisäpolitiikan välineenä oli pitkälle meidän oma valintamme. Joukko suomalaisia vaikuttajia joutuivat odottelemaan aikaansa ”kerrassaan epämukavassa paikassa”, jotkut jopa sotasyyllisiksi tuomittuina.

Suomen oma asema muuttui merkittävästi - ellei jopa ratkaisevasti - siinä vaiheessa kun Neuvostoliitto lakkasi vuoden 1991 lopussa olemasta. Nyt me saatoimme päättää itse siitä, millaiseksi suhteemme Venäjään tulisi muodostumaan. Pakotetun ystävyyden tilalle nousi usko siihen, että Venäjä oli Boris Jeltsinin johtamana muuttunut pysyvästi ja halusi tulla aidosti osaksi lännen johtamaa demokraattisten maiden yhteisöä. Vaikka Venäjän kehitystä 1990-luvulla leimasi taloudellinen ja poliittinen sekasorto, pysyi luottamus parempaan tulevaisuuteen vahvana.

Vladimir Putinin nousun uuden Venäjän johtoon uuden vuosituhannen alkaessa ei aluksi uskottu muuttavan tilannetta mitenkään. Ensimmäiset vaaran merkit olivat kuitenkin pian näkyvissä. Jo kauan ennen varsinaisia toimenpiteitä alkoi näyttää ilmeiseltä, että tavallisten venäläisten ajattelu ei sittenkään ollut muuttunut merkittävästi. Venäjällä, kuten monissa muissakin maissa, tutkittiin kansalaisten asenteita antamalla heidän valita oman maansa historian tärkeimmät henkilöt.

Näin tehtiin myös täällä Suomessa. Ihmiset pohtivat asiaa ja valitsivat historian suuremmiksi suomalaisiksi sellaisia henkilöitä kuin Risto Ryti ja Carl Gustav Emil Mannerheim mutta myös monet suomalaisen kulttuurin merkittävät hahmot. Kun sama tutkimus tehtiin Venäjällä, nousivat esiin – tavallisten venäläisten suurten johtajien kaipuuta heijastaen – sellaiset hallitsijahahmot kuin Aleksanteri Nevski, Pietari Suuri ja Josef Stalin. Viimeksi mainittu kuitenkin tapatti miljoonia venäläisiä eikä edes ollut kansallisuudeltaan venäläinen! Venäläiset halusivat itselleen vahvan johtajan, ja sellaiseen rooliin Putin alkoikin valmistautua.

Suomessa, ymmärrettävää kyllä, haluttiin nähdä uusi yhteistyöhakuinen ja demokraattinen Venäjä. Erityisesti ajateltiin, että integroimalla Venäjä taloudellisesti kehittyneeseen maailmaan tilanne muuttuisi pysyvästi paremmaksi. Myös Venäjän johto halusi alkuun antaa sellaisen kuvan, että tällainen pysyvä muutos oli todella tapahtumassa. Venäjä ei kuitenkaan lännen pettymykseksi ollut halukas demokratisoitumaan. Maassa toki oli muodollisesti monipuoluejärjestelmä, mutta todellisen opposition syntyminen haluttiin estää alusta alkaen. Kansalaisten poliittisten oikeuksien kaventuminen alkoi näin jo kaksi vuosikymmentä sitten.

Suomessa oltiin vahvasti siinä uskossa, että Venäjä kehittyi koko ajan parempaan suuntaan ja että sen taloudellinen integrointi vain vahvistaisi tätä kehitystä. Venäjän motiivien puhtauteen uskottiin ja luotettiin – siksi pienetkin vihjailut toisiin suuntaan tuomittiin ankarasti ja nopeasti. Olin itsekin paikalla, kun juuri virassaan aloittanut puolustusministeri Jyri Häkämies vieraili Washingtonissa ja piti siinä yhteydessä esitelmän arvovaltaisessa CSIS-laitoksessa (Center for Strategic and International Studies). Tuo esitelmä on jäänyt historiaan, sillä Häkämies tiivisti siinä Suomen turvallisuuspolitiikan kolme haastetta seuraavasti: ”Venäjä, Venäjä ja Venäjä”.

Häkämiehen esitelmästä nousi meillä valtava poliittinen kohu. Sitä pidettiin epäasiallisena ja epäystävällisenä. Erityisen pahana pidettiin sitä, että tällainen puhe mentiin pitämään kaikista mahdollisista paikoista Yhdysvaltain pääkaupungissa. Monissa puolueissa vaadittiin jopa pääministeri Matti Vanhasen puuttumista asiaan ja vaadittiin Häkämiehen eroa. Ja kuitenkin esitelmän viesti oli täysin neutraali ja ennen muuta todellisuutta täysin vastaava.

Venäjän johdon ensimmäisen uuden kokeilun aika tuli elokuussa 2008 kun se provosoi lyhyen sodan Georgiaa vastaan. Sodan seurauksena Georgia joutui luopumaan Abhasiasta ja Etelä-Ossetiasta, jotka julistautuivat muodollisesti itsenäisiksi mutta käytännössä osaksi Venäjää. Usko uuden Venäjän pyrkimysten vilpittömyyteen kuitenkin säilyi edelleen. Sotatoimia Kaukasuksella arvosteltiin varsin varovasti eikä mihinkään pidemmälle meneviin toimenpiteisiin ryhdytty. Lähinnä vain katsottiin, että Georgia oli omalla toiminnallaan provosoinut Venäjän toimintaan.

Rinnan ulkoisten aggressioiden lisääntymisen kanssa Venäjän johto kiristi otettaan maan sisällä. Vapaata kansalaiskeskustelua kahlittiin entistä rajummin toimenpitein, joihin alkoi sisältyä myös oppositiota edustaneiden salamurhat, joita toteutettiin niin Venäjällä kuin maan rajojen ulkopuolella. Jo tuossa vaiheessa alkoi olla selvää, että Venäjän johtoa ärsytti erityisesti Ukrainan pyrkimys ottamaan siihen etäisyyttä rakentamalla aikaisempaa paremmat suhteet länteen. Vuonna 2014 Venäjä toteuttikin Krimin valtauksen väittäen sen olevan alkuperäinen ja elimellinen osa Venäjää. Sen jälkeen Venäjä käynnisti ns. jäätyneen konfliktiin Luhanskin ja Donetskin alueille Itä-Ukrainassa väittäen myös niiden olevan pysyvä osa Venäjää.

Edes nämä aggressiot eivät vaikuttaneet monien länsimaisten vaikuttajien edustamaan hyväuskoisuuteen. Päinvastoin, vaadittiin entistä tiiviimpää taloudellista yhteistyötä Venäjän kanssa, että siitä saatava taloudellinen hyöty hillitsisi Venäjän johdon toimintaa. Tässä vaiheessa Venäjällä oli kuitenkin tapahtunut jo pysyvä muutos. Operointi muuttui yhä piittaamattomammaksi: Venäjä sekaantui monin tavoin Yhdysvaltain vaaleihin vuonna 2016 myötävaikuttaen Donald Trumpin valintaan presidentiksi. Venäjän omaa oppositiota käsiteltiin yhä kovakouraisemmin (mm. opposition kärkihahmoksi kohonneen Aleksei Navalnyin salamurhayritykset ja lopulta hänen sulkemisensa vankilaan pysyvästi). Viimeinen niitti oli sitten väkivaltainen yritys valloittaa Ukraina ja vaihtaa näin sen poliittinen johto.

Meillä Suomessa muutoksen tajuaminen vei oman aikansa, mutta sen jälkeen vauhti on ollut huima. Nato-jäsenyyteen aikaisemmin epäluuloisesti suhtautuneet suomalaiset käänsivät päänsä muutamassa päivässä ja saivat myös valtiojohtomme toimimaan ripeästi. Nyt Suomi on tiiviisti mukana siinä kansainvälisessä yhteisössä, joka tukee Ukrainaa niin taloudellisesti, sotilaallisesti kuin poliittisesti. Suomi on liittynyt mukaan myös kaikkiin Venäjään kohdistettuihin läntisiin sanktioihin, joiden seurauksena Venäjän talous on lähtenyt hallitsemattomaan syöksyyn.

Suomessa on viime viikkoina käyty keskustelua myös siitä, onko tapamme suhtautua Venäjään ollut ennen Ukrainan sotaa ollut oikea. Erityisesti on kysytty, olemmeko olleet ”hyväuskoisia hölmöjä” kun olemme ajaneet taloudellista yhteistyötä Venäjän kanssa. On helppo sanoa, että olemme tässä suhteessa tehneet myös virheratkaisuja. On kuitenkin huomattava, että kyseessä ei ole ollut vain Suomen vaan koko läntisen yhteisön harha Venäjän tavoitteiden suhteen. Entisten pääministerien Esko Ahon ja Paavo Lipposen osallistuminen venäläisten pankkien toimintaan ja kaasuputken rakentamiseen Venäjältä Saksaan ei jälkikäteen ajatellen ole ollut viisasta, mutta kumpikin on toki luopunut näistä hankkeista Ukrainan sodan syttymisen jälkeen.

Kansainvälisessä politiikassa voi tapahtua myös yllätyksiä, odottamattomia asioita. Siihen olisi pitänyt osata varautua Venäjän suhteen. Venäjä on kuitenkin maa, joka on aina osannut yllättää muut maat. Sen sijaan että keskitytään vanhoihin synteihin, olisi nyt tärkeää katsoa eteenpäin ja miettiä, miten Venäjän kansainväliselle järjestelmälle muodostama uhka olisi eliminoitavissa. Venäjän hillintä taloudellisen integraation avulla on nyt osoittautunut virheelliseksi ratkaisuksi. Täytyy kuitenkin muistaa, että viisaus ei tarkoita sitä että ei tee mitään virheitä. Se tarkoittaa sen sijaan sitä, että havaitsee tekemänsä virheet ja toimii sen jälkeen toisella tavalla. Olennaista ei toisin sanoen ole esimerkiksi se että arvostellaan Suomen menneiden vuosien ulkopoliittisen johdon kielteistä suhtautumista Naton jäsenyyteen vaan keskittyminen siihen, että jäsenyytemme tässä läntisen maailman puolustusyhteisössä toteutetaan nyt mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Virheitä ei saa toistaa eikä niistä pidä ottaa mitään uutta painolastia.

Jyrki Iivonen