Jyrki Iivonen

20.9. 2023

VENÄJÄ YRITTÄÄ RAKENTAA TUEKSEEN KANSAINVÄLISTÄ LIITTOUMAA

Venäjän sen solmimia sopimuksia sekä kansainvälisen oikeuden periaatteita rikkova hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 on saanut kansainväliseltä yhteisöltä varsin laajan ja yksimielisen tuomion. Kun YK esimerkiksi äänesti aikoinaan Venäjän toiminnan tuomitsemisesta, sai se taakseen vain muutaman yleismaailmallisesti merkityksettömän valtion tuen. Toisaalta on ollut huolestuttavaa huomata, että varsin monet maat pidättäytyivät ottamasta kantaa Venäjän hyökkäykseen puoleen tai toiseen. Venäjä onkin omassa politiikassaan suunnannut huomionsa nimenomaan näihin kannoissaan horjuviin maihin.

Keitä sitten olivat ne maat, jotka YK:n äänestyksissä ovat antaneet tukensa Venäjän toiminnalle? Ne ovat pääsääntöisesti olleet autoritaarisesti hallittuja, kansainvälisen yhteistyön ulkopuolelle tietoisesti tai tahtomattaan jääneitä maita. Euroopan maista vain Valko-Venäjä on johdonmukaisesti tukenut Venäjää vaikka onkin pidättäytynyt osallistumasta suoraan sotaan Ukrainassa. Maa on oman sisäisen tilanteensa vuoksi ollut vaihtoehdottomassa tilanteessa; Venäjän aseman romahtaessa ei Valko-Venäjän nykyhallinnolla olisi myöskään mahdollisuuksia jatkaa.

Iranin teokraattinen harvainvalta kuuluu myös niihin maihin jotka ovat johdonmukaisesti tukeneet Venäjän toimia. Paitsi että se on äänestänyt YK:ssa sen puolesta, se on tukenut Venäjän asevoimia toimittamalla sille mm. Ukrainan pommituksissa käytettyjä lennokkeja ja mahdollisesti myös muuta aseistusta. Valko-Venäjän tavoin myös Iran on ollut jo vuosien ajan erilaisten lännen asettamien sanktioiden kohteena. Iranin omat motiivit ovat selvät; tukemalla Venäjää se vaikeuttaa omalta osaltaan vakauden tuomista Lähi-idän varsin monimutkaiseen tilanteeseen. Pappisvallan hallitsema Iran toteuttaa näin jo yli neljä vuosikymmentä jatkunutta eristäytyneisyyttään.

Afrikan maista Eritrea on ollut jo vuosien ajan ollut Venäjän tukena kansainvälisessä politiikassa. Maa kävi neljännesvuosisata sitten sodan Etiopian kanssa. Se ratkesi siihen, että maa onnistui irrottautumaan omaksi valtiokseen. Etiopian ja Eritrean epävakaalla raja-alueelle perustettiin vuonna 2000 YK:n rauhanturvaoperaatio UNMEE-operaatio (UN Operation in Ethiopia and Eritrea), jossa myös Suomi on ollut mukana. Eritrealle olisi rauhanteon myötä avautunut paikka kansainväliseen yhteistyöhön, mutta se ei tarttunut saamaansa mahdollisuuteen.

Toinen Venäjän afrikkalainen tukijamaa on ollut Saharan alueella sijaitseva Mali, jossa on käyty veristä sisällissotaa jo vuosien ajan. Venäjä on tukenut johdonmukaisesti Malin kapinallisia mm. siten, että se on lähettänyt maahan Wagnerin joukkoja luomaan epävakautta. Ongelmana on tällä hetkellä sekä Wagnerin tulevaisuus sen operatiivisen johdon surmaamisen vuoksi että mahdollisuus islamilaisen terrorismin pesiytymisestä maahan. Jälkimmäinen vaihtoehto on erityisen pelottava siksi, että islamilaiset terroristijärjestöt ovat jo nyt toimineet aktiivisesti mm. Nigerissä (jossa sotilaat kaappasivat äskettäin vallan) että Nigerian pohjoisosissa.

Latinalaisessa Amerikassa Venäjän uskollisiin tukijoihin on kuulunut ja kuuluu edelleen Nicaragua, jossa myös on demokraattisen vallankäytön periaatteet hylätty jo kauan aikaa sitten. Se sijaitsee kuitenkin niin kaukana Venäjästä, että sen käyttökelpoisuus toteutuu oikeastaan vain YK:n kaltaisten kansainvälisten järjestöjen toiminnassa. Venezuelan merkitys sen sijaan on huomattavasti suurempi, onhan se yksi maailman suurimmista raakaöljyn tuottajista. Se on omalla vaikutusalueella kuitenkin jäänyt Nicaraguan tavoin varsin yksin. Sen sisäinen hajoaminen ei kuitenkaan vaikuta tällä hetkellä kovinkaan todennäköiseltä. Kolmas alueen valtio, jolla on perinteisesti ollut varsin läheiset suhteet Venäjään (ja sitä ennen Neuvostoliittoon), on ollut Kuuba. Kuuban ja Yhdysvaltain välinen konflikti on kuitenkin niin pitkäaikainen ja jähmettynyt, ettei sillä Venäjän mahdollisuuksien kannalta ole kovinkaan suurta merkitystä.

Pohjois-Korea on Venäjän uskollisten tukijoiden joukossa täysin oma lukunsa. Sen asema on ollut erityisen suuren huomion kohteena maan kolmannen polven diktaattorin Kim Jong-unin juuri toteutuneen vierailun myötä. Pohjois-Korea on kohta seitsemän vuosikymmenen ajan ollut maailman eristäytynein valtio, jonka johtajat ovat pitäneet kansan kurissa poikkeuksellisen raaoin menetelmin. Sen aseman tekee poliittisesti erityisen merkitykselliseksi se, että se on johdonmukaisesti kehittänyt omaa ydinasekapasiteettiaan ilman että kansainvälinen yhteisö on onnistunut saamaan sitä kuriin.

Venäjän kansainvälisen aseman hankaloitumista kuvaa hyvin tuo edellä mainittu valtiovierailu, jonka aikana Kim Jong-un tutustui Venäjän sotilaallisiin laitoksiin ja puolustusteollisuuteen maan Kauko-idän alueella. On ilmeistä, että vierailun aikana keskusteltiin myös maiden väliseen sotilaalliseen yhteistyöhön liittyvistä kysymyksistä. Pohjois-Korean tavoitteena näyttää olevan saada käyttöönsä Venäjän satelliitti- ja ohjusteknologiaa. Vastapalveluna se voisi toimittaa Venäjälle sellaista kalustoa jolla olisi käyttöä sodassa Ukrainassa. Vierailun aikana ei ilmeistesti solmittu mitään konkreettisia sopimuksia, mutta on ilmeistä että maiden välinen yhteistyö on tiivistymässä. Maiden eristäytyneisyyteen niiden välisen yhteistyön tiivistymisellä ei liene kuitenkaan suurempaa vaikutusta.

Kuten edellä on käynyt selvästi ilmi, ei näillä Venäjän suurimmilla ja uskollisimmilla tukijoilla oli kansainvälisesti kovinkaan suurta merkitystä, korkeintaan vain Iranin ja Pohjois-Korean tapauksessa. Tämä tiedetään hyvin myös Venäjän johdossa. Se onkin tehnyt tilanteeseen liittyen omat johtopäätöksensä. Venäjän vaikuttamispolitiikan pääpaino suuntautuu tällä hetkellä sellaisiin maihin, jotka ovat toistaiseksi pidättäytyneet Venäjän suorasta tukemisesta. Venäjällä uskotaan, että tiivistämällä yhteistyötä näiden maiden kanssa päästäänkin paljon parempiin tuloksiin kuin tukeutumalla edellä mainittuihin uskollisiin tukijoihin.

On selvää, että Venäjän mahdollisuudet jatkaa sotaa Ukrainassa vielä pitkään riippuu siitä, millaisen asenteen globaaliksi vaikuttajaksi pyrkivä Kiina siihen omaksuu. Kiina on YK:n monissa asiaa koskevissa äänestyksissä päätynyt äänestämään tyhjää, koska se on taloudellisesti monin tavoin riippuvainen sujuvasta yhteistyöstä läntisen maailman kanssa. Se on kuitenkin toisaalta ylläpitänyt vuoropuhelua Venäjän johdon kanssa eikä ole esimerkiksi yhtynyt lännen Venäjää vastaan kohdistamiin taloudellisiin ja muihin pakotteisiin. Kiinan ylimmässä johdossa tiedetään hyvin, että se on – toisin kuin Venäjä – integroitunut äärimmäisen kiinteästi maailmakauppaan ja kansainväliseen talousjärjestelmään. Myös Kiinassa talouskasvu on viime vuosina hidastunut, joten maan johdossa tiedetään varsin hyvin, millaisia haittavaikutuksia Venäjän liian avoimella tukemisella voi sille olla.

Venäjä puolestaan tietää hyvin, että Ukrainan sodan ratkaisun avaimet voivat olla monella tavoin Kiinan käsissä. Mikäli Kiina saataisiin tukemaan Venäjää sotilaallisesti (esimerkiksi erilaisin materiaalitoimituksin) nykyistä enemmän, pystyisi se kohdistamaan Ukrainaa vastaan aikaisempaa paljon suuremman hyökkäyskapasiteetin. Kiina ei kuitenkaan toimi tässä asiassa ideologisin vaan mitä pragmaattisimmin periaattein. Pidemmällä aikavälillä sen voikin arvioida maksimoivan vaikutusvaltansa pitämällä sopivan etäisyyden Venäjään ja toimimalla sodassa rauhan tuojana. Siksi Venäjä ei voi laskea Kiinan antaman tuen varaan.

Venäjä on viime kuukausien aikana panostanut erittäin paljon kanssakäymiseen kolmannen maailman merkittävimpien vaikuttajien kanssa. Näistä maista on syytä mainita erityisesti Brasilia ja Etelä-Afrikka. Kun Brasiliassa vaihtui viime vuonna presidentti, on maa pyrkinyt omaksumaan puolueettoman linjan Ukrainan sotaan korostamalla sitä, että sotaan olisi tärkeää mahdollista saada neuvotteluratkaisu, jossa huomioitaisiin myös Venäjän ilmoittamat intressit. Se onkin kieltäytynyt liittymästä tiukkoihin Venäjän vastaisiin pakotteisiin ja on pitänyt yllä suhteita myös Venäjän johtoon. Vladimir Putinista annettu kansainvälinen pidätysmääräys on saanut kuitenkin aikaan sen, että hän ei uskaltanut matkustaa laajaan kansainväliseen konferenssiin Brasiliaan vaan lähetti sinne edustajakseen ulkoministeri Sergei Lavrovin.

Etelä-Afrikka on puolestaan koko maanosan poliittisesti ja taloudellisesti merkittävin valtio. Neuvostoliitto oli aikoinaan näkyvästi mukana apartheid-hallintoa vastustaneessa kansainvälisessä koalitiossa. Ja vaikka myös länsimaat boikotoivat aikoinaan Etelä-Afrikan apartheid-hallintoa ja vaativat rotujen tasavertaista kohtelua, joutuivat ne – ja joutuvat edelleen – kantamaan harteillaan ns. valkoisen miehen taakkaa, joka on syntynyt vuosisatoja jatkuneen siirtomaasorron myötä. Tuo taakka koskee myös Suomen kaltaisia maita, joilla ei ole ollut minkäänlaista siirtomaamenneisyyttä. Entisten siirtomaiden suhtautumisessa on ollut myös kaksinaismoralismin piirteitä. Venäjällä (ja Neuvostoliitolla) on Euroopan suurten siirtomaaomistajien tapaan ollut historia pienten kansojen sortajana. Varsinkin Stalinin kaudella pieniä kansakuntia sorrettiin ankarasti: niitä karkotettiin uusille asuinalueille, kansallisten kielten käyttäminen kiellettiin ja kaikkinainen pyrkimys oman identiteetin säilyttämiseen tukahdutettiin alkuunsa. Niiden alueille olleiden luonnonvarojen riistäminen oli myös pysyvä normi.

Kiina ja Venäjä ovat pyrkineet vahvistamaan asemiaan ns. kolmannen maailman alueella monin eri tavoin. Venäjä esimerkiksi on viime vuosina puuttunut sotilaallisesti joidenkin maiden sisäisiin konflikteihin, aseistanut tiettyjen maiden hallintoja ja lähettänyt niihin jopa omia joukkojaan. Kiinan toiminta on ollut hienovaraisempaa: se on korostanut asemaansa alueellisena suurvaltana ja on pyrkinyt sitomaan eri maita itseensä erilaisin taloudellisin keinoin. Tällainen politiikka on ollut omiaan herättämään ristiriitaisia tunteja. Varsinkin Afrikassa monilla mailla ei kuitenkaan ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä Kiinan toiminta.

Tällaisessa tilanteessa on äärimmäisen tärkeää, että läntinen maailmanyhteisö, jossa Suomi on ollut olennainen osa jo ennen Nato-jäsenyyttä, ei anna keskinäisten erimielisyyksien johtaa poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen yhteistyön rapautumiseen. Venäjän yritykset saada jalansijaa kolmannessa maailmassa tulee estää mahdollisimman tehokkaasti. Erityisen tärkeää on estää Venäjän pyrkimykset Ukrainassa. Siinä olennainen rooli on Natolla ja sen muodostamalla sotilaallisella pelotteella. Kiinan kanssa samanlainen politiikka ei ole mahdollinen. Sille on siksi voitava osoittaa, että pitkällä tähtäimellä yhteistyö läntisen maailman kanssa on sen kannalta monin verroin parempi vaihtoehto kuin antaa tukea Venäjän harjoittamalle politiikalle. Venäjän ei toisin sanoen voi antaa muodostaa maailmaan omaa liittoutumaansa.

Jyrki Iivonen