Jyrki Iivonen

21.8. 2023

SUOMI LÄHTI PITKÄLLE TIELLE NATOON JO YLI KOLME VUOSIKYMMENTÄ SITTEN

Suomen virallinen hyväksyminen Naton 31. jäseneksi huhtikuun alussa 2023 merkitsi erittäin suurta muutosta turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa asemassamme. Suomi on nyt yli kolmenkymmenen läntisen demokratian rinnalla mukana puolustusyhteisössä, joka perustuu laajaan yhteistyöhön ja keskinäisiin sotilaallisiin sitoumuksiin. Suomen toisen maailmansodan jälkeen pakotettuna hyväksymä puolueettomuuspolitiikka on jäänyt samalla historiaan yli 70 vuoden poikkeuskautena.

Monille suomalaisille liittymisemme Natoon saattoi vaikuttaa poikkeuksellisen nopealta ja jopa äkkinäiseltä ratkaisulta. Venäjän hyökättyä vastoin monia sen solmimia kansainvälisiä sopimuksia naapurimaansa Ukrainan kimppuun 24.2.2022 ei Suomelle kuitenkaan ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Ja suomalaiset ymmärsivät tämän hyvin. Kun asiaa käsiteltiin lakiemme mukaisesti eduskunnassa vuosi sitten keväällä, vastusti jäsenyyttämme vain kourallinen kansanedustajia. Erityisen tärkeää oli, että kaikki puolueet – yksi niistä tosin vain nikotellen – asettuivat jäsenyyden taakse.

Kansainvälisessä politiikassa muutokset tuntuvat usein tapahtuvan äkillisesti. Mutta kun niitä alkaa tutkia tarkemmin, huomaa nopeasti että maailmanpolitiikan myllyt jauhavat sittenkin melko hitaasti. Tämä koskee myös Suomen sopeutumista niin heti toisen maailmansodan jälkeen tehtyihin ratkaisuihin (tai silloin nuo ratkaisut tehtiin itse asiassa meidän puolestamme) kuin päätökseemme liittoutua sotilaallisesti. Asiaa on siksi syytä tarkastella yksityiskohtaisemmin.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin ratkaisuihin vaikuttavat erilaiset sekä subjektiiviset että objektiiviset tekijät. Subjektiivisilla tekijöillä tarkoitetaan ennen muuta sitä, miten niin Suomen päätöksentekijät kuin tavallinen kansakin (äänestäjät) suhtautuvat meillä oleviin erilaisiin ratkaisuvaihtoehtoihin. Objektiivisilla tekijöillä taas tarkoitetaan sitä, millaisia vaihtoehtoja maailmanpoliittinen tilanne ja siinä vallitsevat voimasuhteet meille tarjoavat. On syytä huomata, että subjektiiviset tekijät selittyvät usein sillä, millaisiksi me itse kuvittelemme nuo objektiiviset tekijät.

Tämä objektiivisten ja subjektiivisten tekijöiden välinen vuorovaikutus on näkynyt erityisen selvästi suhtautumisessamme Natoon yhtäältä ja Neuvostoliittoon / Venäjään toisaalta. Suomi joutui vuoden 1944 jälkeen yksipuolisesti vastuuseen talvisodan ja jatkosodan syttymisestä, vaikka todellisuudessa Neuvostoliitto hyökkäsi laittomasti Suomeen marraskuussa 1939 (samaan tapaan kuin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan reilut 82 vuotta myöhemmin). Vaikka suomalaiset subjektiivisessa mielessä ymmärsivät silloisen rauhanteon epäreiluuden, ei yleinen kansainvälinen tilanne eli objektiiviset tekijät antanut meille todellisia vaihtoehtoja. Suomesta ja sen suhteesta Neuvostoliittoon tuli näin, vakiintunutta neuvostoterminologiaa lainatakseni, ”myönteinen esimerkki kahteen eri yhteiskuntajärjestelmään kuuluvan valtion rauhanomaisesta rinnakkainolosta”.

Suomen ja Neuvostoliiton välinen suhde ei siis koskaan ollut aitoa ja pyyteetöntä ystävyyttä. Voidaan jopa sanoa, että Suomen ja Neuvostoliiton välinen suhde oli yhtä suurta näytelmää, jota toteutettiin tietyn käsikirjoituksen mukaan. Tämä suhde alkoi muuttua vasta 1980-luvun puolivälissä, ensin Mihail Gorbatshovin toteuttaman perestroikan myötä ja sitten Neuvostoliiton hajottua kuusi vuotta myöhemmin syksyllä 1991. ”Uuden” Venäjän ensimmäiset sisäisesti vaikeat vuodet antoivat suomalaisille tilaisuuden arvioida turvallisuus- ja puolustuspoliittisia ratkaisujamme ja niiden objektiivista ja subjektiivista uudesta näkökulmasta, ilman siihen aikaisemmin liittyneitä pakottavia elementtejä.

Suomessa ymmärrettiin Urho Kekkosen neljännesvuosisadan kestäneen presidenttikauden jälkeen, että turvallisuus- ja puolustuspoliittiset ratkaisumme eivät olleet enää vaihtoehdottomia. Tasapainoilua esimerkiksi puolustusvoimien materiaalihankinnoissa ei esimerkiksi tarvittu enää. Ensimmäisen kerran tätä päästiin testaamaan, kun Suomi 1990-luvun alussa, keskellä sotien jälkeisen historiamme pahinta talouslamaa, päätti pääministeri Esko Ahon ja puolustusministeri Elisabeth Rehnin johdolla uudistaa ilmavoimien kalustoa hankkimalla maamme tarvitsemat uudet hävittäjät Yhdysvalloista – ratkaisu tehtiin pelkästään sillä perusteella että kyseiset koneet olivat yksinkertaisesti parhaat mahdolliset. Hävittäjähankinta avasi näin uuden luvun siinä, miten suhtaudumme turvallisuutta koskeviin ratkaisuihimme vaikuttaviin tekijöihin.

Nato perustettiin huhtikuussa 1949 läntisten demokratioiden sotilasliittoutumaksi Neuvostoliiton muodostamaa uhkaa vastaan. Se aloitti toimintansa vain muutaman maan yhteenliittymänä, mutta siitä on sittemmin vuosien saatossa kasvanut yli 30 valtion yhteenliittymä. Virallisen Suomen suhtautuminen Natoon oli pitkään hyvin varauksellinen. Se johtui ennen muuta siitä, että emme nähneet asemamme vuoksi minkäänlaisia mahdollisuuksia laajempaan yhteistyöhön sen kanssa. Suhtautuminen Natoon alkoi kuitenkin muuttua sen jälkeen, kun sen jäsenmäärä kääntyi nopeaan kasvuun. Venäjä toki suhtautui koko ajan kielteisesti Natoon ja pyrki estämään sen laajentumisen, vaikka pöytäkeskusteluissa leikiteltiin jopa sellaisella ajatuksella että Venäjä voisi jonain päivänä liittyä siihen. Todellisuudessa Itä-Euroopan entisten kansandemokratioiden ja Baltian entisten neuvostotasavaltojen pyrkimys liittyä Natoon johtui yksinomaan siitä, että se nähtiin parhaaksi ja samalla myös ainoaksi keinoksi varautua Venäjän revanshistisiin pyrkimyksiin.

Tässä 1990-luvun lopussa vallinneessa maailmanpoliittisessa tilanteessa myös Suomella olisi ollut aito mahdollisuus hakea Naton jäsenyyttä. Kylmän sodan ajatusmallit kuolivat Suomessa kuitenkin hitaasti. Meillä uskottiin edelleen, että Venäjä oli aidosti muuttunut toisenlaiseksi yhteistyöhakuiseksi ja –kykyiseksi valtioksi, jota ei kannattanut ärsyttää erilaisilla Nato-haihatteluilla. Lisäksi kannettiin huolta siitä, että lähtemällä yhdessä entisten sosialististen maiden kanssa hakemaan jäsenyyttä Natossa samaistuisimme väärään viiteryhmään: Suomi oli aina ollut erilainen maa, jolla oli ollut erityissuhde Neuvostoliittoon ja sittemmin myös Venäjään. Myös kansalaisten enemmistö suhtautui kielteisesti maamme jäsenyyteen. Vaikka suhtauduimme tuolloin kriittisesti jäsenyyden subjektiivisiin edellytyksiin, tehtiin muilla foorumeilla koko ajan työtä Suomen Nato-suhteen kehittämiseksi.

Natossa ymmärrettiin jo 1990-luvulla siihen kuulumattomien eurooppalaisten valtioiden pyrkimykset. Koska se liittokuntana halusi kuitenkin varmistaa oman toimivuutensa, se asetti tiettyjä ehtoja jäsenkandidaateilleen. Tältä pohjalta syntyi ns. PfP-hanke (Partnership for Peace), jolla oli periaatteessa kaksi tavoitetta. Yhtäältä kyseessä oli halu auttaa liittokuntaan pyrkivien maiden mahdollisuuksia kehittää omia puolustusresurssejaan ja toisaalta foorumin tarjoaminen yhteistyölle sellaisten maiden kanssa, joiden kapasiteetit olivat jo riittävät mutta jotka eivät erilaisista syistä johtuen olleet vielä valmiita varsinaiseen jäsenyyteen. Tällaisia maita olivat erityisesti Suomi ja Ruotsi, joilla oli vahva kansallinen puolustus sekä halu tiivistää yhteistyötä Naton kanssa.

PfP-politiikan vaikutukset alkoivat näkyä varsin nopeasti ja erityisen selvästi Suomen tapauksessa. Suomi, jota aikaisemmin oli kutsuttu jopa ”rauhanturvaamisen suurvallaksi”, pääsi mukaan Naton johtamiin kriisinhallintaoperaatioihin Balkanilla ja Afganistanissa. Vaikka näitä operaatioita ja niiden tuloksia on sittemmin arvosteltu, oli niillä Suomen näkökulmasta huomattava positiivinen merkitys. Tämän lisäksi Suomi pääsi edustautumaan Naton päämajaan Brysselissä. Samaan aikaan entistä useammat suomalaiset upseerit pääsivät kouluttautumaan Yhdysvaltain asevoimiin (muistettava toki on, että suomalaisia upseereja opiskeli vuosien ajan myös Neuvostoliiton ja Venäjän asevoimissa). Washingtonissa tehtiin tiivistä yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa ja Brysselissä Naton eri elinten kanssa.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiset kaksi vuosikymmentä eivät Suomessa kuitenkaan vaikuttaneet Nato-jäsenyyden kannatukseen sen enempää valtiojohdossa kuin kansalaisten keskuudessakaan. Monet poliittiset päättäjämme suhtautuivat Nato-yhteistyöhön jopa vastentahtoisesti (hyvänä esimerkkinä tästä oli poliittisen kentän laaja tuomio puolustusministeri Jyri Häkämiehelle, kun hän puheessaan Washingtonissa kesällä 2007 määritteli täysin oikein Venäjän Suomen suurimmaksi turvallisuushaasteeksi!). Jäsenyyttä kannattaneet eivät taas halunneet tuoda näkemyksiään julki – muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Nato-yhteistyön rattaat kulkivat kuitenkin vääjäämättömästi eteenpäin – tärkeintä oli se että muodollisen jäsenyyden puuttumisesta huolimatta kanssakäyminen oli tiivistä ja Suomen asemaa koko ajan asteittain vahvistuva.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan puolitoista vuotta sekä jo sitä ennen Kremlistä esitetty vaatimusta Naton laajentumisen pysäyttämisestä muuttivat ratkaisevalla tavalla Naton jäsenyyden sekä subjektiiviset että objektiiviset edellytykset. Kun pääministeri Sanna Marin vain hieman ennen Venäjän hyökkäystä oli ilmoittanut, että Suomi ei liity Natoon hänen hallituskautensa aikana, tuli hänestä nyt Naton voimakas ja näkyvä kannattaja. Presidentti Sauli Niinistö otti sukkuladiplomatiallaan taas keskeisen roolin Suomen (ja myös Ruotsin) jäsenyyspyrkimysten edistäjänä erityisesti Yhdysvaltain ja Turkin suuntaan. Kansalaiset seurasivat tämän jälkeen näitä kahta esittämättä mitään hankalia kysymyksiä jäsenyyden tarpeellisuudesta. Objektiiviset jäsenyyden edellytykset taas muuttuivat siksi, että Venäjä Ukrainaan hyökkäämällä oli osoittanut, että se ei kunnioita tekemiään sopimuksia ja on valmis raakalaismaiseen voimankäyttöön saavuttaakseen tavoitteensa. Toisin kuin Venäjän johto ja erityisesti presidentti Vladimir Putin oli olettanut, kansainvälinen yhteisö ryhtyi tukemaan voimakkaasti Ukrainaa ja Venäjän varsinaisiksi tukijoiksi jäi vain muutama poliittisesti merkityksetön diktatuuri.

Suomesta tuli näin nopeassa aikataulussa Naton täysivaltainen jäsen huhtikuun alussa tänä vuonna – ja uskoakseni Ruotsi seuraa myöhemmin perässä. Näiden kahden maan jäsenyyden myötä Eurooppaan on syntynyt uusi turvallisuuspoliittinen tasapaino, jossa Euroopan demokraattiset valtiot ovat osoittaneet valmiutensa asettaa rajat Venäjän toiminnalle. Tässä rajojen asettamisessa välineenä on Nato, jossa Suomikin on nyt mukana tasavertaisena toimijana.

Jyrki Iivonen

P.S. On paikallaan liittää tähän yhteyteen muutama sana omasta suhteestani Natoon. Toimittuani Neuvostoliiton viimeisiä vuosien seuranneena tutkijana noin 15 vuoden ajan työskentelin vuosina 1996-2000 erityisasiantuntijana Suomen suurlähetystössä Washingtonissa. Siellä tehtäväni oli hoitaa omalta osaltani yhteyksiä Pentagoniin sekä muihin Yhdysvaltain turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kannalta keskeisiin toimijoihin (ulkoministeriöön, kansalliseen turvaneuvostoon ja keskeisiin tutkimuslaitoksiin). Yhteistyö kaikkien näiden tahojen kanssa oli aina luontevaa ja miellyttävää. Palattuani Suomeen työskentelin puolustusministeriön viestintäjohtajana vuoteen 2013 saakka ja olin tässä yhteydessä mukana Suomen ja Naton välisessä kanssakäymisessä monin eri tavoin. Suomen maine Naton yhteistyökumppanina oli kaikki nuo vuodet erittäin hyvä, mikä osaltaan oli helpottamassa maamme viimeisiä askelia Nato-jäsenyyteen.