Jyrki Iivonen

24.8.2022

VUOSI 2022 – UUSIEN RATKAISUJEN VUOSI ON MUUTTANUT SUOMEN POLIITTISEN ASEMAN

Kesä 2022 on kohta ohi ja tulee jäämään monella tapaa historiaan – kuten koko kulunut vuosikin. Sota Ukrainassa jatkuu edelleen, mutta Venäjän liikkumatila on käymässä koko ajan ahtaammaksi. Lisääntyneen sotilaallisen ja taloudellisen avun myötä Ukraina on kyennyt entistä järjestäytyneempään ja tehokkaampaan vastarintaan, mikä on näkynyt mm. iskuina Venäjän asemiin Krimin niemimaalla. Myös Yhdysvaltain sisäinen tilanne on ensi syksyn kongressivaalien lähestyessä muuttumassa vaikeammaksi, kun keskustelu entisen presidentin aikeista jatkuu edelleen. Maailmantalous on ajautunut kaaokseen kun energia- ja raaka-ainemarkkinat ovat muokkautumassa uudelleen. Monien kolmannen maailman maiden elintarviketilanne on kehittymässä niin vaikeaksi, että laajamittainen nälänhätä niissä on tullut täysin mahdolliseksi.

Myös Suomessa muutokset ovat moninaiset. Venäjän hyökättyä Ukrainaan ulkopoliittinen johtomme päätyi täysin oikeanlaisiin ratkaisuihin. Olemme yhdessä Ruotsin kanssa lähettäneet jäsenhakemukset Natoon. Jäsenyyden ratifiointikierros on edennyt Nato-maissa nopeasti ja vain Turkin esittämät vaatimukset ovat aiheuttaneet huolta. Harva kuitenkin uskoo siihen, että se pystyisi tai edes haluaisin lopulta estää jäsenyytemme – kyse on pikemminkin siitä että se haluaa vain joitakin erityisetuja siitä että se hyväksyy jäsenyytemme. Turkki käy siis kauppaa Suomen ja Ruotsin asemalla, mutta senkään etujen mukaista ei ole torpedoida koko hanketta.

Kulunut kesä on kokonaisuudessaan ollut suhteellisen lämmin ja vähäsateinen. Yksi suomalaisten perusharrastuksista kesäisin on lukeminen. Sitä olen itsekin tehnyt. Tähän liittyvä pääprojektini on ollut Juho Kusti Paasikiven ja Urho Kaleva Kekkosen moniosaisten elämäkertateosten läpikäyminen pitkän tauon jälkeen sekä maamme nykyisen tilanteen arviointi niiden kautta. Maailmansotien jälkeisen Suomen kenties merkittävin poliittisen historian tutkija professori Tuomo Polvinen julkaisi vuosina 1989 - 2003 viisiosaisen Paasikiven elämäkerran (WSOY). Tohtori Juhani Suomi taas laati vuosina 1986 - 2000 kahdeksanosaisen Kekkosen poliittisen uran kattavan elämäkertasarjan (Otava). Molemmat teossarjat perustuvat aikaisemmin vain niukasti käytettyihin arkistoaineistoihin. Ne kattavat tyhjentävästi maamme poliittisen kehityksen valtiollista itsenäistymistä edeltäneistä ajoista aina 1980-luvun alkuun saakka.

Menneisyyden tapahtumien ja monien uusien mullistusten myötä on helppo erottaa itsenäisen Suomen historiassa neljä eri murroskautta. Ne kaikki liittyvät luonnollisesti koko kansainvälisen järjestelmän vakauden murtumiseen ja niiden heijastumiseen omaan maahamme. Ensimmäinen näistä vaiheista ajoittuu ensimmäisen maailmansodan loppuratkaisuihin ja niihin liittyneeseen valtiollisen itsenäistymisemme mahdollistumiseen. Suomi katkaisi joulukuussa 1917 siteensä Venäjään – siitäkin huolimatta että valtaan noussut neuvostohallitus tunnusti tuolloin maamme itsenäisyyden. Se teki sen luottaen siihen että kyseessä olisi vain väliaikainen ratkaisu ja että Suomi palaisi jo suhteellisen pian koittavan maailmanvallankumouksen myötä takaisin Venäjän yhteyteen.

Sosialismi jäi tuossa vaiheessa kuitenkin vain yhden ainoan maan ratkaisuksi. Suomi on kuitenkin Venäjän naapuri, jonka laajentumishaluinen politiikka on ollut maallemme jatkuva uhka. Hitlerin valtaannousu Saksassa sai aikaan sen, että Neuvostoliiton liikkumatila kasvoi; se solmi vuonna 1939 Euroopan etupiirijaon sisältävän hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa, sopimuksen joka johti talvisodan puhkeamisen marraskuun viimeisenä päivänä 1939. Vuodesta 1940 lähtien länsivallat olivat sodassa Saksaa vastaan ja liittoutuivat Neuvostoliiton kanssa, jolloin Suomen liikkumatila kapeni entisestään.

Sodan päättyminen Saksan tappioon muutti Suomen kansainvälisen aseman täysin. Neuvostoliitto pystyi asettamaan Suomelle erittäin ankarat ja kiistatta epäoikeudenmukaiset rauhanehdot ilman että sitä sodassa tukeneet länsivallat pystyivät (tai edes halusivat) tilanteeseen vaikuttaa. Sekä Polvinen että Suomi kuvaavat kirjoissaan sitä äärimmäisen vaikeaa tilannetta, johon Suomi sodan päätyttyä joutui. Epätietoisuus Suomen asemasta huipentui huhtikuussa 1948 solmittuun Suomen ja Neuvostoliiton väliseen ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimukseen (YYA), joka käytännössä mahdollisti itäisen naapurimme puuttumisen Suomen sisäiseen päätöksentekoon. Alkoi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme toinen vaihe, joka kesti aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka vuonna 1991.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme ja koko valtiollisen olemassaolomme kolmas vaihe käynnistyi Neuvostoliiton katoamisesta. Suomi liittyi varsin lyhyessä ajassa Euroopan Unioniin (1995) ja ryhtyi tekemään sotilaallista yhteistyötä Naton ja Yhdysvaltain kanssa. Konkreettisia osoituksia tästä olivat Suomen ilmavoimien kehittäminen yhdysvaltalaista kalustoa hankkimalla sekä osallistuminen useisiin Naton johtamiin rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioihin eri puolilla maailmaa. Suomi ei kuitenkaan tämän kolmannenkaan vaiheen aikana voinut unohtaa Venäjää vaan se vaikutti edelleen moniin ratkaisuihimme. Suomi ja koko demokraattinen länsi uskoi tuossa vaiheessa vakaasti siihen, että Venäjä oli neuvostojärjestelmän kaatumisen myötä muuttumassa läntiseen yhteistyöhön halukkaaksi rauhanomaiseksi valtioksi, jonka kanssa oli mahdollista tehdä rakentavaa yhteistyötä.

Vuodesta 2014 lähtien usko Venäjän muuttumiseen osoittautui kuitenkin utopiaksi. Vladimir Putinin valtaannousun myötä vuonna 2000 se alkoi nojautua entistä vahvemmin 1800-luvulta periytyneeseen slavofiiliseen ajatteluun. Venäjällä uskottiin olevan oikeus ja myös resurssit suurvalta-aseman palauttamiseen. Samalla toistettiin ajatusta siitä, että Venäjä oli lännen katalien suunnitelmien kohde. Katsottiin että entisten neuvostotasavaltojen irtautuminen Moskovan ohjauksesta oli ollut historiallinen vääryys joka tuli oikaista. Erityisen kielteisesti Venäjällä suhtauduttiin Ukrainan itsenäistymiseen. Sen etninen, kielellinen ja historiallinen erillisyys haluttiin kiistää. Ensin miehitettiin Krimin niemimaa vuonna 2014, ja helmikuussa 2022 käynnistettiin täysimittainen sota sitä vastaan. Ja sanomattakin selvää on, että toimiessaan näin Venäjä rikkoi karkeasti solmimiaan sopimuksia ja kansainvälisen oikeuden vakiintuneita periaatteita vastaan.

Yksi toisen maailmansodan opetus Suomelle oli ollut, että itäiseen naapuriin ja sen eri tavoin esittämiin vaatimuksiin tuli suhtautua äärimmäisen varovasti. Oma liikkumatila tuli pitää mahdollisimman suurena mutta samalla ilman että Neuvostoliitto olisi saanut mitään perusteita ärsyyntyä. Joskus tässä onnistuttiin, joskus taas ei. Monet ulkopuoliset tarkkailijat olivat kuitenkin sitä mieltä, että Suomi toimi tuona aikana vaikeat olosuhteet huomioiden varsin viisaasti ja omat etunsa maksimoiden. Vaikeat lähtökohdat tulisikin muistaa kun nyt jälkikäteen arvioimme tuon vaiheen aikana tekemiämme ratkaisuja.

Suomesta löytyi myös sellaisia henkilöitä, jotka arvostelivat suhdettamme Neuvostoliittoon varsin kriittisesti ja joutuivat siksi valtiojohdon määräämään paitsioon. Varsinkin Kekkonen toimi tavalla – ja tämä käy kyllä hyvin ilmi Suomen teoksista – jossa idänpolitiikkamme arvostelu toimi perusteena joidenkin henkilöiden suoranaiseen syrjimiseen. Näiden ihmisten – useimmin mainitaan Tuure Junnila, Georg C. Ehrnrooth, Kauko Kare ja Kullervo Rainio – osana oli toimia poliittisen johdon nimittäminä syntipukkeina. Näin idänpolitiikkamme tuli mukaan vahva sisäpoliittinen ulottuvuus. Tässä yhteydessä onkin hyvä muistaa puolalaisen aforistikon Stanislaw Jerzyn Lecin kuolematon toteamus 1960-luvulta: ”Moni joka on ollut aikaansa edellä, on joutunut odottelemaan sitä peräti epämukavassa paikassa.”

Objektiivisuus edellyttää, että emme nykyhetkestä taaksepäin katsoessamme syyllisty ulkopuolisten kehityskulkujen kulloiseenkin huomiotta jättämiseen. Ohjenuorana tulee olla, että muistamme sen että se mikä tämän päivän näkökulmasta on täysin järkevää ja itsestään selvää, ei välttämättä olisi sitä jossain toisenlaisessa tilanteessa. On myös muistettava, että joku yksittäinen henkilö ei ole väärässä vaikka se juuri tuossa tilanteessa tuntuisi siltä. Toisaalta ohjenuorana tulee olla, että kun ulkoiset olosuhteet muuttuvat, meidän ei tule tarrautua itsepintaisesti menneeseen. Meidän pitää ymmärtää, että uudet ajat vaativat uudenlaisia ratkaisuja. Olennaista on, kuten niin monilla poliitikoilla on nykyisin tapana sanoa, että elämme ”ajassa” ja toimimme sen mukaisesti.

Tämä on se näkökulma, josta meidän tulisi arvioida myös viime kuukausina tekemiämme ulko- ja turvallisuuspoliittisia ratkaisujamme. Liittyminen Natoon tarkoittaa turvallisuutemme maksimointia ja on siksi rationaalinen ja oikea ratkaisu – samaan tapaan kuin EU-jäsenyys 1990-luvulla tai YYA-sopimus 1940-luvulla. Meidän kansainvälinen asemamme on yksinkertaisesti muuttunut ja se edellyttää tiettyjä toimenpiteitä. Venäjä on toiminnallaan osoittanut, että se ei kunnioita kansainvälistä oikeutta eikä solmimiaan sopimuksia. Se on laajentanut toimintaansa myös erilaisiin kyber- ja hybridihyökkäyksiin, jotka ovat tulleet osaksi sen päivittäistä toimintaa. Emme myöskään voi erottaa poliittista johtoa ja kansalaisia toisistaan. Siksi Venäjän johtoon kohdistettujen sanktioiden ulottaminen koskemaan myös yksittäisiä venäläisiä on perusteltua.

Olemme vuonna 2022 tulleet siis jälleen uuden aikakauden kynnykselle. Tilanne ympärillämme on muuttunut täysin eivätkä vanhat ratkaisut toimi enää. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua elämään sellaisessa maailmassa, jossa Venäjä on omaehtoisesti vetäytynyt laajamittaisesta kansainvälisestä yhteistyöstä, jossa se käyttää häikäilemättä sotilaallisia välineitä naapureitaan vastaan ja jossa se yrittää muodostaa samankaltaisten valtioiden kanssa jonkinlaista uutta kansainvälistä liittoutumaa siinä kuitenkaan kovin hyvin onnistuen. Mikään ei viittaa siihen, että Venäjän suunta olisi muuttumassa ainakaan lähitulevaisuudessa. Siksi on hyvä, että olemme tulleet entistä kiinteämmäksi osaksi sitä demokraattista maailmaa, mihin Suomen tuleekin kuulua.

Jyrki Iivonen