Jyrki Iivonen

26.4.2023

VALLITSEEKO SUOMESSA NYKYÄÄN PÄÄMINISTERIKIROUS?

Huhtikuun alussa pidettyjen eduskuntavaalien pohjalta on Suomessa käynnistetty puolueiden väliset neuvottelut uuden poliittisen hallituksen muodostamiseksi. Vakiintuneen käytännön mukaisesti ensimmäisenä toimivan enemmistöhallituksen muodostamista yrittää suurimman puolueen eli kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo. Hänen tavoitteenaan on ensiksi sopia hallitukseen tulevista puolueista ja sen jälkeen laatia yhteistyöhön halukkaiden kanssa uusi hallitusohjelma.

Vaikka vaaleissa on paikkamäärien perusteella suhteellisen helppo määritellä voittajat ja häviäjät, ei uuden hallituksen muodostaminen ole yleensä helppoa. Tällä kertaa syynä tähän on se, että sekä edellisen eduskuntakauden oppositio että hallituspuolueet ovat saaneet molemmat yhtä monta kansanedustajaa. Lisäksi kaksi suurinta puoluetta ei ole yhdessä saanut ehdotonta enemmistöä vaan ainoastaan 94 paikkaa. Se merkitsee sitä, että uuden enemmistöhallituksen muodostamiseen tarvitaan vähintään kolme puoluetta, mahdollisesti enemmänkin.

Uuden hallituksen muodostamisesta on viime vuosikymmeninä tullut erityinen haaste vaalit voittaneelle puolueelle. Yksin se ei voi hallitusta muodostaa vaan tarvitsee siihen vähintään kaksi muuta puoluetta. Nämä kaksi taas voivat asettaa mukaantulolleen kovemmat vaatimukset kuin mikä niiden suhteellinen poliittinen voima on. Hallituksen muodostajalta edellytetään siksi erityistä maltillisuutta ja joustavuutta – mikä sekään ei aina ole riittävä edellytys onnistuneelle lopputulokselle.

Mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole, sillä suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa vähemmistöhallituksen tai virkamieshallituksen muodostaminen ei ole mikään toimiva ratkaisu. Vielä 1950-luvulla tämä oli mahdollista, koska Tasavallan Presidentti (eli Urho Kekkonen) oli vielä tuolloin poliittisesti niin vahva että pystyi runnomaan läpi myös nämä vaihtoehdot. Tänään se ei kuitenkaan enää onnistu. Tarvitaan siis enemmistöhallitus, joka teoriassa voisi perustua kolmeen eri ratkaisuun.

Ensimmäinen vaihtoehto (ja nämä eivät ole tässä missään paremmuusjärjestyksessä) olisi vaalien voittajien varaan rakentuva porvarillinen hallitus jossa olisivat mukana kokoomus, perussuomalaiset sekä mahdollisuuksien mukaan ruotsalainen kansanpuolue ja kristillinen liitto. Tällaisella hallituksella olisi yhteensä 109 edustajaa eli riittävä enemmistö. Tässä ratkaisussa keskeisessä roolissa olisi ruotsalainen kansanpuolue, joten sen ja perussuomalaisten väliset jännitteet tulisi ratkaista tavalla tai toisella.

Toinen vaihtoehto olisi sinipuna eli hallitus jossa olisivat mukana kokoomus ja sosialidemokraatit sekä pienemmistä puolueista ruotsalainen kansanpuolue ja kristillinen liitto. Tässä ratkaisussa enemmistö olisi enää 10 kansanedustajan suuruinen. Lisäksi on mahdollista, että perussuomalaiset, toinen vaalien kiistaton voittaja, jäisi oppositioon kasvattamaan entisestään kannatustaan. Keskustapuolue ei tässä vaihtoehdossa taas ole mukana, sen verran selkeästi se on ilmoittanut jäävänsä oppositioon seuraaviksi neljäksi vuodeksi.

Kolmas ja vähiten todennäköinen vaihtoehto olisi kolmen suurimman puolueen hallitus. Se olisi matemaattisesti vahvin vaihtoehto, koska sen takana olisi enemmän kuin kaksi kolmannesta kansanedustajista. Mutta jos kokoomuksen ja sosialidemokraattien näkemystä liittäminen yhteen on vaikeaa, vielä vaikeampi olisi sellainen yhtälö jossa mukana olisivat myös perussuomalaiset. Siksi onkin todennäköistä, että Suomessa päädytään lopulta toiseen kahdesta ensimmäisestä vaihtoehdosta.

Niin kauan kun Suomen poliittinen järjestelmä oli sellainen jossa pääministeri oli eri tavoin alisteinen presidentille, ei pääministerin virkaan sisältynyt mitään suurempaa mainehaittaa. Mutta sen jälkeen kun hallituksen ja eduskunnan valtaa suhteessa presidenttiin on ryhdytty vahvistamaan, on pääministerin imagollinen valta alkanut horjua jopa siinä määrin että meillä on alettu puhua erityisestä pääministerikirouksesta. Mistään ainutlaatuisesta poliittisesta ilmiöstä tässä ei ole kyse, sillä vastaava ilmiö on alkanut näkyä myös monissa muissa maissa, esimerkiksi Ruotsissa ja Isossa Britanniassa. Mutta meillä tuo ilmiö on kyllä ollut erityisen voimakas.

Suomalaisessa politiikassa tuo koko ajan vahvistunut ilmiö on näkynyt jo yli kolmen vuosikymmenen ajan, olkoonkin että sitä ennenkin pääministerin asema oli usein horjuva. Kokoomuksen Harri Holkerista tuli vuonna 1987 pääministeri presidentti Mauno Koiviston väliintulon jälkeen. Hallitus epäonnistui erityisesti talouspolitiikassaan, joka ei kestänyt sen jälkeen kun Neuvostoliitto hajosi ja Suomelle ennen niin edullinen idänkauppa putosi murto-osaan aikaisemmasta. Holkeri ei enää saanut merkittävää asemaa kotimaisessa politiikassa vaan kunnostautui erilaisissa kansainvälisissä tehtävissä.

Vuonna 1991 aloittanut pääministeri keskustan Esko Aho joutui johtamaan maan hallitusta tilanteessa jossa kansantaloutemme yritti selviytyä toisen maailmansodan jälkeisen kauden pahimmasta taloudellisesta kriisistä. Ja vaikka hän selvisikin tehtävästään kohtuullisen hyvin, oli se alkusoittoa hänen poliittisen uransa päättymiselle. Hävittyään vuoden 2000 presidentinvaalit Tarja Haloselle hän siirtyi yksityisen elinkeinoelämän palvelukseen ja myös jäi sinne.

Esko Ahoa seurasi pääministerinä sosialidemokraattien Paavo Lipponen, jonka suurin ansio oli Suomen luoviminen EU:n jäseneksi vuoden 1995 alusta lukien. Hän toimi pääministerinä kahden vaalikauden ajan, mutta siirtyi sitten ensiksi eduskunnan puhemieheksi ja sitten elinkeinoelämän konsultiksi. Lipposen kohtaloksi näytti muodostuvan Nordstream-kaasuputken rakentaminen, mutta vasta sen jälkeen kun Venäjän ulkopolitiikka muodostui lyhyessä ajassa äärimmäisen aggressiiviseksi.

Lipponen hävisi vuoden 2003 vaaleissa keskustan Anneli Jäätteenmäelle. Tämä joutui kuitenkin jättämään paikkansa jo pari kuukautta myöhemmin skandaalien saattamana. Jäätteenmäki siirtyi seuraavissa EU-vaaleissa Brysseliin eikä enää sen jälkeen näytellyt mitään näkyvää roolia kotimaisessa politiikassa. Hänen seuraajansa Matti Vanhanen suoriutua kohtuullisesti pääministerin tehtäviin liittyvistä julkisuushaasteista ja kohosi lopulta aina eduskunnan puhemieheksi saakka. Hänen yksityiselämäänsä kuitenkin riepoteltiin tavalla joka oli suomalaisessa politiikassa täysin uutta. Vanhasen jälkeen vuoden verran pääministerinä toimineen Mari Kiviniemen kauteen ei sisältynyt poliittisesti mitään merkittävää ja vaalien jälkeen myös hän siirtyi kansainvälisiin tehtäviin.

Seuraava pääministeri, kokoomuksen Jyrki Katainen, voitti puolueelleen useammat vaalit, mutta pääministerinä hän ajautui kolmivuotisen kautensa aikana vaikeudesta toiseen. Syynä tähän ei toki ollut niinkään hänen oma toimintansa vaan se, että hänen hallituksessaan oli mukana liian monta puoluetta jotka lisäksi edustivat puoluekentän eri laitoja. Ei siis ihme, että hän siirtyi ennen kautensa päättymistä Brysseliin ja jätti tehtävänsä vuodeksi Alexander Stubbille. Myös hän siirtyi pian kautensa jälkeen kansainvälisiin tehtäviin.

Vuonna 2015 valta siirtyi vaalit voittaneen keskustan puheenjohtajalle Juha Sipilälle. Myös hänen kautensa pääministerinä oli vaikea. Erityisenä ongelmana oli kolmannen hallituspuolueen perussuomalaisten hajoaminen, minkä seurauksena hallituksen parlamentaarinen enemmistö jäi äärimmäisen pieneksi. Sipilän hallituksen myötä Suomen politiikkaan tuli uusi ilmiö – äärimmäisen ankara ja aggressiivinen oppositiokritiikki, jota vielä vahvistivat hallituksen sisäiset ongelmat. Sipilä ilmoittikin pian seuraavien vaalien jälkeen, että hän jättäytyisi vuonna 2023 kokonaan pois valtakunnallisesta politiikasta.

Vuoden 2019 vaalien jälkeen Suomeen muodostettiin sosialidemokraatti Antti Rinteen johtama vasemmistolainen hallitus. Tuohon hallitukseen saatiin keskusta mukaan eräänlaiseksi takuumieheksi. Rinteen kausi pääministerinä jäi kuitenkin vain puolen vuoden pituiseksi. Hän joutui eroamaan ja hänen tilalleen SDP:n puheenjohtajaksi ja pääministeriksi valittiin puolueen vasemmistosiipeä edustanut Sanna Marin. Rinteen pudotus oli poikkeuksellisen jyrkkä, sillä hän jäi viimeisissä vaaleissa kokonaan valitsematta eduskuntaan. Marinin poliittista tulevaisuutta emme tietenkään vielä tiedä, mutta hän on ehtinyt jo ilmoittaa luopuvansa puolueensa puheenjohtajuudesta seuraavassa puoluekokouksessa. Tällä hetkellä pidetään mahdollisena ja jopa todennäköisenä, että myös hän siirtyy aikanaan johonkin kansainväliseen tehtävään ja jättäytyy näin pois kotimaan politiikasta.

Hallitusneuvotteluja johtava Petteri Orpo ei tällä hetkellä siis tee työtään lupaavien tähtien alla. On ilmeistä, että häneen kohdistuu jatkossa vähintäänkin samanlaisia paineita kuin hänen yli kymmeneen edeltäjäänsä. Yli kolmen vuosikymmenen ajan jatkunut poliittista trendiä ei missään tapauksessa olea helppo pysäyttää eikä vastuu siitä kuulu pääministerille itselleen. Tässä vaiheessa uuden hallituksen suurimmat haasteet ja mitä ilmeisimmät erimielisyyksien syyt liittyvät valtiontalouden tasapainottamiseen ja sitä kautta suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan keskeisten rakenteiden uudistamiseen kestävällä tavalla. Ei voi kuin toivoa, että se yksituumaisuus joka näyttää edelleen vallitsevan ulko- ja turvallisuuspolitiikassamme, ulottuisi koskemaan myös muita yhteiskuntaelämämme sektoreita. Pääministerikirouksesta ei toisin sanoen saa tulla mikään pysyvä osa Suomen poliittista kulttuuria.

Jyrki Iivonen