Jyrki Iivonen

30.9.2022

VENÄJÄN JOHTO ON AJAUTUNUT JÄRJETTÖMÄN SOTAKIIHKON VALTAAN

Viime kevään ja kesän sotatapahtumien jälkeen olisi ollut syytä toivoa, että olisin näissä kirjoituksissani voinut käsitellä muitakin aiheita kuin Venäjän rikoksellista ja häikäilemätöntä sotimista Ukrainassa. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että tuo toive on ollut turha tai vähintäänkin ennenaikainen. Venäjän johto on ajanut sotatoimensa siellä vain uuteen ja entistä vaarallisempaan vaiheeseen. Tässä täysin tietoisessa sodan eskaloinnissa on useita eri ulottuvuuksia, joita on syytä pohtia tarkemmin.

Presidentti Putinin äskettäin määräämä osittainen sotilaallinen liikekannallepano on osoitus Venäjän johdon kasvavasta epätoivosta, eikä sen voi uskoa vaikuttavan ratkaisevasti tapahtumien kulkuun. Vastuuton pelottelu ydinaseiden käytöllä, missä on erityisesti kunnostunut paikkaansa maan johdossa uudelleen etsimä Dmitri Medvedev, taas on ennen kuulumatonta ja kaikin puolin mahdotonta hyväksyä, samoin kuin se että Venäjä julistaa olevansa nyt sodassa paitsi Ukrainaa, myös koko läntistä maailmaa vastaan. Ja koska Suomi on viime keväänä tehdyn Nato-ratkaisumme myötä entistä kiinteämpi osa läntistä yhteisöä, käy Venäjä näin ollen epäsuorasti sotaa myös meitä vastaan.

Aloitetaan presidentti Putinin määräämästä ja jo nyt epäonnistuneeksi osoittautuneesta liikekannallepanosta. Kyseinen ukaasi ei ole osoitus Venäjän vahvuudesta, vaan päinvastoin sen sekä sotilaallisesta että yhteiskunnallisesta heikkoudesta. Se on epätoivoinen yritys vastata venäläisten kasvavaan haluttomuuteen sotia Ukrainassa. Liikekannallepano on tarkoitus toteuttaa ennen muuta Venäjän federaation kansallisiin vähemmistöihin sekä heikommassa sosiaalisessa asemassa olevien ihmisten avulla. Erityisen säälittävää on ollut yritys värvätä joukkoihin vankeja lupaamalla heille tätä kautta armahdus.

Sota on paljastanut alastomasti sen, miten huonosti sotaan valmistettuja Venäjän joukot ovat olleet. Sekä sotilaiden koulutus että varustus ovat osoittautuneet puutteellisiksi. Lännen antaman sotilaallisen ja taloudellisen avun turvin määrällisesti heikommassa asemassa oleva Ukraina on pystynyt varsin tehokkaaseen vastarintaan. Se on viime viikkoina onnistunut jopa valtaamaan takaisin joitakin Venäjän sodan alussa valtaamia alueita idässä ja etelässä. Lisäksi ukrainalaisen yhteiskunnan maanpuolustustahto on osoittautunut sodan edetessä sellaiseksi että se on estänyt alkuperäiset yritykset jonkinlaisen ”Terijoen hallituksen” muodostamiseksi. Ja vaikka Venäjän talous ei olekaan vielä romahtanut lopullisesti, on sen hidas rappeutuminen ollut selvästi nähtävissä. Lisäksi muun maailman osoittama halveksunta Venäjän johdon toiminnalle ei voi olla vaikuttamatta, vaikka sen tajuaminen Moskovassa saattaa viedä oman aikansa.

Liikekannallepanon epäonnistuminen näkyy myös yhteiskunnallisella tasolla. Vaikka palvelukseen kutsuminen on ollut sosiaalisesti valikoivaa (se ei näytä koskevan esimerkiksi ylempää keskiluokkaa ja korkeakouluopiskelijoita), ovat monet äänestäneet sitä vastaan jaloillaan. Uutiset kertovat siitä, että maasta pois pyrkivien jonot ovat kasvaneet niin maarajoilla (Suomi, Georgia, Kazakstan, Mongolia) kuin niillä lentokentillä, joista pääsee vielä poistumaan maasta. Levottomuus on kasvussa myös monilla Venäjän federaation autonomisilla alueilla. Putin on onnistunut värväämään Ukrainaan joukkoja mm. Tshetsheniasta, mutta esimerkiksi läheisessä Dagestanissa suhtautuminen sotaan näyttää olevan toisenlainen. Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että Venäjän johto ei loputtomiin pysty alistamaan ja vaientamaan sotaan kriittisesti suhtautuvien ääntä.

”Kansanäänestysten” järjestäminen Venäjän valtaamilla alueilla ei sekään ole mikään uusi keksintö, sillä samaa toimintatapaa noudatettiin aikaisemmin myös Krimillä. Kyseiset äänestykset eivät täytä edes kaikkein alkeellisimpia kansanvallan edellytyksiä. Vaalien lopputulos on päätetty jo etukäteen. Venäjän tuleva yritys kääntää maailman mielipide Ukrainan puolustustaistelua vastaan ei siksi tule onnistumaan. Kansanäänestyksillä ei tule olemaan suurempaa vaikutusta myöskään sotatapahtumiin. Kansainvälinen yhteisö on määritellyt vuodesta 2014 lähtien Luhanskin ja Donetskin sekä Krimin erottamattomaksi osaksi Ukrainaa eikä se tule tästä kannasta luopumaan. Siksi näillä keinotekoisilla äänestyksillä ei ole mitään todellista merkitystä, vaikka Venäjä voikin yrittää hyödyntää niitä sodan eskaloimisessa.

On kuitenkin perusteltua uskoa, että Putinin käynnistämässä operaatiossa ei ole ainakaan lyhyellä aikavälillä odotettavissa mitään ratkaisevaa käännettä, onhan hänellä kuitenkin edelleen kädessään kaikki vallankäytön instrumentit. Monilla tahoilla on pohdittu, olisiko jonkinlainen maan ylimmän johdon sisäinen vallankaappaus mahdollinen, kun riittävän moni keskeinen päätöksentekijä katsoisi, että tilanne olisi ratkaistavissa vain siirtämällä Putin syrjään. Tällainen ratkaisu ei vaikuta kovinkaan todennäköiseltä; lisäksi Putinin eliminointi ei välttämättä tarkoittaisi suurtakaan muutosta harjoitetussa politiikassa. Siksi tällainen ratkaisun varaan ei ole syytä laskea.

Tässä tilanteessa on ilmeistä, että sodan päättymisen edellytykset syntyvät viime kädessä Venäjän rajojen ulkopuolella. Venäjän viime päivien aikainen toiminta lisää tällaisen skenaarion mahdollisuutta ja välttämättömyyttä. Lännen nimeäminen Venäjän todelliseksi vastustajaksi onkin ollut mitä ilmeisimmin virhe. Se eristää Venäjän taloudellisesti entistä tiukemmin ja saa samalla Venäjää tukeneet maat pohtimaan tulevia ratkaisujaan puolueettomiksi julistautuneiden kääntyessä jopa sitä vastaan. Parin viikon aikana mm. Kiina ja Intia ovat alkaneet arvostella Venäjän toimintaa. Jopa Valko-Venäjän presidentti Lukashenka on ilmoittanut painokkaasti, että se ei osallistu Putinin operaatioon. Vain urheilumaailmassa näyttää olevan niitä, jotka esittävät Venäjään kohdistuvien sanktioiden lieventämistä.

Voidaan siis sanoa, että sulkiessaan oven kaikilta ulkopuolisilta sovitteluyrityksiltä (tähänhän on mm. Turkki pyrkinyt, vaatien kuitenkin samalla Venäjän vetäytymistä Ukrainan alueelta) Venäjä ei anna kansainväliselle yhteisölle muuta vaihtoehtoa kuin tiivistää rivejään entisestään. Erilaiset Venäjälle asetetut taloudelliset pakotteet tulevat siksi jatkumaan ja vain kovenemaan entisestään. Toki eri maissa on edelleen joitakin yksittäisiä henkilöitä, jotka voivat yrittää Venäjän pesemistä puhtaaksi ja jotka syyttävät länttä (Yhdysvaltoja) ja Ukrainaa koko tilanteesta (Suomessa esimerkiksi keskustan eduskuntavaaliehdokkaaksi pyrkivä Paavo Väyrynen on esittänyt viime aikoina tällaisia näkemyksiä), mutta marginaalista ei näiden ihmisten ääni kuulu kovinkaan kauas. Ja mikäli Venäjä jatkaa sodan oikeussäännöistä piittaamattomia iskujaan siviilikohteisiin, saa Ukraina käyttöönsä entistä tehokkaampia puolustusaseita (tykistön kaukovaikuttaminen, ilma- ja ohjustorjunta jne.).

Tällä hetkellä sodan suurimmat haasteet ovat kuitenkin yhä Ukrainalla. Venäjä on jatkanut iskuja maassa oleviin siviilikohteisiin ja pyrkii systemaattisesti tuhoamaan yhteiskunnan toiminnan kannalta tärkeää infrastruktuuria. On pelättävissä jopa sitä, että Venäjän sotakoneiston heikko menestys saa sen turvautumaan entistä sadistisempiin toimintatapoihin. Siksi on selvää, että vapaan maailmaan (koska YK ei siihen pysty) on tuettava Ukrainaa entistä voimakkaammin – niin sotilaallisesti, taloudellisesti kuin poliittisestikin. Samalla on mietittävä, miten tulee suhtautua niihin maihin jotka tukevat edelleen Venäjän hyökkäystä suoraan tai epäsuoraan. Tulisi vakavasti harkita esimerkiksi kehitysyhteistyön keskeyttämistä niiden kanssa.

Sota Ukrainassa vaikuttaa monin tavoin myös Suomen kansainväliseen asemaan, onhan Nato-jäsenyytemme enää Unkarin ja Turkin ratifiointia vailla. Tässä maailmantilanteessa on todella vaikea uskoa, että ne voisivat pitkäksi aikaa asettua vastahankaan Suomen ja Ruotsin jäsenyyden suhteen. Suomella on historiallisesti ja kulttuurillisesti erityissuhde molempiin maihin. Olemme unkarilaisten heimoveljiä ja Turkille taas olemme olleet viime vuosisadan alusta lähtien tärkeä yhteiskunnallinen ja poliittinen esikuva. Siksi voidaan jälleen kerran toistaa, että ylin valtiojohtomme on tässä asiassa kiitettävällä ripeydellä ja päättäväisyydellä .

Silti ei pidä kieltää sitä, että sota on aiheuttanut ja aiheuttaa myös Suomelle huomattavia taloudellisia ja turvallisuuspoliittisia haasteita, joihin vastaaminen on meille nyt erityinen prioriteetti. Mikään toivoton ei tilanteemme kuitenkaan ole. Suomen idänkauppa oli supistunut merkittävästi jo ennen Ukrainan sodan alkamista. Näyttää myös siltä, että maamme energianhuolto saadaan varsin pian toimimaan ilman Venäjältä tulevaa öljyä ja kaasua ja että tilanteemme on tässä suhteessa parempi kuin monien muiden maiden. Olkiluodon ydinvoimalahankkeen saaminen päätökseen vielä tämän talven aikana tekee maastamme lähes omavaraisen energiantuotannon suhteen. Oman aikansa sopeutuminen uuteen tilanteeseen kuitenkin väistämättä vie.

Suurempi haaste koskee tällä hetkellä yli 1300 kilometriä pitkän itärajamme valvontaa. Jos suuremmat kansanjoukot lähtevät liikkeelle Venäjältä, voi se käydä aikaisempaa paljon haasteellisemmaksi. Rajavartiolaitoksen johdon ilmaisema huoli on siksi ymmärrettävä. Yhtenäisen raja-aidan rakentaminen vie oman aikansa. Siksi monipuolisen rajavalvonnan tehostaminen on erittäin tärkeää. Neuvostoliiton hajoaminen yli 30 vuotta sitten ei johtanut hallitsemattomiin ihmisvirtoihin, vaikka sitä silloin pelättiinkin. Viime vuonna saadut kokemukset Puolan ja Valko-Venäjän rajalta osoittavat kuitenkin, että laajamittaista maastamuuttoa voidaan käyttää myös poliittisena aseena. Tässäkin asiassa EU:n tulee löytää selkeä yhteinen linja. Maamme rajojen turvaaminen ei saa vaikeutua poliittisen saivartelun vuoksi.

Panostamista kansalliseen kyberturvallisuuteen tulee myös lisätä. Ukrainasta saadut kokemukset osoittavat, että Venäjällä on myös verkkohyökkäyksiin sekä tekninen kyky että poliittinen tahto. Nykyaikainen yhteiskunta on niin riippuvainen tietojärjestelmien toiminnasta, että mihinkään empimiseen ei tässä asiassa ole mitään syytä. Yhtä tärkeää on kiinnittää huomiota myös normaalien verkkokanavien kautta tapahtuvaan mielipidevaikuttamiseen. Sitä harjoittavat tällä hetkellä sekä Venäjällä toimivat organisaatiot että yksittäiset suomalaiset henkilöt. Onneksi suomalaisten medianlukutaito on varsin korkealla tasolla.

On täysin mahdollista, että eduskuntavaalien lähestyessä tällainen verkkovaikuttaminen lisääntyy entisestään. Venäjällä näyttää tässä suhteessa olevan hyvät valmiudet. Suomen tulee siksi tehdä kaikki mahdollinen, jotta sekä eduskuntavaalit vuonna 2023 että presidentinvaalit vuonna 2024 voidaan toteuttaa turvallisesti. Vaikka poliittisen keskustelun taso Suomessa ei aina ole paras mahdollinen, on meidän kykymme tunnistaa erilaiset vaikuttamisyrityksen varsin hyvä. Voimme tästä syystä suhtautua tulevaisuuteen varsin rauhallisesti.