Jyrki Iivonen

SUOMALAISEN KAUNOKIRJALLISUUDEN JUHLAVUOSI: MIKA WALTARIN SINUHE EGYPTILÄINEN TÄYTTÄÄ 80 VUOTTA

Mika Waltari (1908-1979) on kiistatta suomalaisen kaunokirjallisuuden kansainvälisesti tunnetuin edustaja ja hänen romaaninsa Sinuhe egyptiläinen sen kansainvälisesti kaikkein menestynein teos. Waltari kirjoitti Sinuhensa heti jatkosodan päättymisen jälkeen olosuhteissa joita leimasi syvä pettymys Neuvostoliitolle sodassa koetun tappion jälkeen sekä suuri huoli maamme epävarmasta tulevaisuudesta. Kyse ei ollut pelkästään rauhassa menetetyistä alueista vaan myös siitä, että Helsingissä piti tuossa vaiheessa majaansa liittoutuneiden – lähes yksinomaan venäläisten miehittämä valvontakomissio, joka monin tavoin rajoitti Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaa.

Waltarissa sodan jälkeen tapahtunutta maailmankuvan muutosta ja hänen kokemaansa maailmantuskaa on kuvannut tyhjentävästi Panu Rajala laajassa Waltarin elämänkertateoksessaan (Unio Mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset, WSOY, 2008). Kyseessä on kaikkien aikojen paras suomalainen elämänkerta, josta toivoisi jo lähiaikoina uutta painosta, tuleehan vuonna 2028 kuluneeksi 120 vuotta Waltarin syntymästä, seuraavana vuonna 50 vuotta hänen kuolemastaan ja jo tänä vuonna 80 vuotta Sinuhen ilmestymisestä. Sinuhe egyptiläinen on ajaton romaani joka puhuttelee syvällisesti myös tämän päivän lukijoita, niin vanhoja kuin nuoria.

Mutta mikä sitten mahtaisi olla sopiva päivä juhlia Sinuhen vuosipäivää? Vaihtoehtoja on itse asiassa useita. Voisiko kyseeseen tulla toukokuu vuonna 1945, jolloin Waltari oli saanut omassa päässään teoksen valmiiksi ja alkoi siirtää sitä paperille? Täytyy nimittäin muistaa, että muinainen Egypti ei valikoitunut romaanin aiheeksi pelkästään sattumalta vaan Waltari oli pohtinut ajatusta jo pitkään, seikka jonka hän on kertonut sittemmin vuonna 1949 ilmestyneessä teoksessaan Neljä päivänlaskua. Waltari kuvaa siinä, kuinka hän kantoi kirjoituskoneen ja kirjoituspaperin Hartolassa sijaitsevan talon ullakolle, aloitti keskustelun mukana tulleiden egyptiläisten kanssa ja ryhtyi kirjoittamaan. Hänen vauhtinsa oli melkoinen eli keskimäärin 15 liuskaa päivässä, parhaimmillaan paljon enemmänkin.

Sinuhen lähes 1000-sivuinen käsikirjoitus valmistui näin ollen nopeasti, ja Waltari saattoi viedä sen kustantajalleen (WSOY) jo elokuun alkupäivinä 1945. Elokuun alku voisi siksi hyvin olla toinen vaihtoehto Sinuhen syntymäpäiväksi. Rajalan kirjassa kerrotaan, kuinka Waltari sai luettavakseen teoksen oikovedokset syyskuun alussa. Sinuhen ensimmäinen painos julkaistiin marraskuun lopussa kahdessa osassa ja se myytiin nopeasti loppuun. Se voisi siis hyvin olla Sinuhen kolmas mahdollinen syntymäpäivä. Toinen painos ehti valmistua jouluksi 1945. Uudet painokset seurasivat nopeasti toisiaan niin että kirjan alkumyynti kohosi oitis 70 000 kappaleeseen. Ja kotimainen myynti jatkui tasaisena myös seuraavien vuosien aikana. Samalla Sinuhen rinnalle alkoi tulla myös uusia Waltarin sankareita: Mikael Karvajalka, Mikael Hakim, Johannes Angelos ja Turms kuolematon. Mutta palataan takaisin Sinuhen syntymäpäivän valintaan. Itse päättyisin siihen päivään jolloin Waltari luovutti valmiin käsikirjoituksen kustantajalleen eli elokuun alkuun.

Tarina Sinuhen elämästä ei syntynyt tyhjästä. Egyptin historiasta löytyy vanha taru Sinuhesta, taru joka kuitenkin eroaa monessa suhteessa Waltarin luomasta. Egyptin menneisyys oli kiinnostanut häntä jo vuodesta 1923 lähtien, jolloin faarao Tutankhamonin hautakammio oli löytynyt arkeologisissa kaivauksissa koskemattomana Niilin laaksosta. Lapsifaaraon (Tutankhamon oli alle kahdenkymmenen kuollessaan) aikakausi Egyptin historiassa oli ollut varsin kaoottinen. Hänen 1300-luvulla e.a.a. hallinnut isänsä Ekhnatonoli yrittänyt epäonnisesti luoda Egyptiin Atonin ja auringon palvontaan perustuneen yksijumalaisen järjestelmän siinä kuitenkaan epäonnistuen. Egypti ajautui hänen pyrkimystensä myötä kaaokseen, siihen saakka yhteiskuntaa hallinneen Amonin papiston vastarintaan sekä ulkovaltojen sekaantumiseen Egyptin asioihin. Ekhnaton kukistettiin ja hänen yksijumalainen kulttinsa hävitettiin. Kahden eri jumalan kannattajien välinen kiistely johti sen jälkeenkin väkivaltaisuuksiin ja mittaviin aineellisiin tuhoihin. Tätä eri uskontojen ja aatteiden välistä vihanpitoa Waltari kuvasi myöhemmin muissakin historiallisissa romaaneissaan.

Jos Egyptin muinaisuus oli Waltarille yksi innoituksen lähde, toisen hän löysi Raamatun Vanhasta Testamentista. Erityisen tärkeä hänelle oli Saarnaajan kirja ja erityisesti sen ensimmäinen luku, joka pessimismissään ja toivottomuudessaan on yksi keskeinen nykypäivän konservatiivisen poliittisen ajattelun lähde. Saarnaajan ensimmäisen luvun yhdeksännen säkeen (Saarn. 1:9) voisi hyvin ajatella kuvaavan ytimekkäästi myös Waltarin omaa maailmankatsomusta: ”Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla.” Saarnaajan kirja on kiehtonut myös monia muita 1900-luvun kirjailijoita. Ernest Hemingway on esimerkiksi poiminut siitä nimen esikoisromaanilleen ”Ja aurinko nousee” (”Ja aurinko nousee, ja aurinko laskee ja kiiruhtaa sille sijallensa, josta se jälleen nousee.”) Saarnaajan kolmannen luvun kahdeksan ensimmäistä säettä taas on poimittu lähes sellaisenaan amerikkalaisen Pete Seegerin aikoinaan sanoittamaan ja The Byrds- yhtyeen vuonna 1965 levyttämään kappaleeseen Turn, Turn, Turn. To Everything there is a Season.

Ajatus historian toistumisesta nousee monella tavoin esiin Waltarin kaikissa suurissa sodan jälkeen kirjoittamissa historiallisissa romaaneissa. Sinuhessa se on tiivistetty hyvin seuraaviin sanoihin: ”Jos tulisikin aika, jolloin enää ei ole rikkaita eikä köyhiä, niin aina on olemassa viisaita ja tyhmiä, ovelia ja yksinkertaisia. Väkevä panee jalkansa heikon niskalle ja ovela vie tyhmän kukkaron ja panee yksinkertaisen tekemään työtä puolestaan, sillä ihminen on petollinen eläin ja hänen hyvyytensäkin on puolinainen, niin että vasta mies, joka makaa pitkällään eikä enää nouse, on kokonaan hyvä.” Sinuhessa Waltari on hyvin perinteinen konservatiivi joka varoittaa suhtautumasta myönteisesti lupauksiin asioiden parantumisesta. Hän ajattelee, että vaikka ihminen ajattelee pelkkää hyvää, hän kuitenkin saa aikaan pelkää pahaa. Konservatismin rinnalla Sinuhessa kulkee kuitenkin myös syvä myötätunto vaikeuksien ja puutteen keskellä kamppailevaa köyhää väestöä kohtaan.

Waltarin pessimismi näkyy myös siinä, että kaikille hänen historiallisten romaaniensa päähenkilölle käy tavalla tai toisella huonosti. Mikael Karvajalka/Mikael Hakim karkotetaan kauan vallan keskiöstä, Johannes Angelos kuolee ja Turms kuolematon kokee saman kohtalon. Eikä Sinuhenkaan käy yhtään sen paremmin: kirjan lopussa hänet karkotetaan kauas Puntin maahan (se lienee sijainnut Punaisen Meren rannalla Somalian tai nykyisen Eritrean alueella), missä hän joutuu elämään meren rannalle lopun elämänsä näennäisesti vapaana mutta tarkoin vartioituna ja tiettyjen rajojen sisäpuolella. Kirjoittaessaan muistiin oman elämänsä vaiheita Sinuhe ei ole armelias edes itselleen: ”Ehkä en ole onnellinen, mutta en myöskään ole kovin onneton yksinäisyyteni tähden, ja kuta yksinäisempi ja kauempana ihmisistä olen ollut, sitä selvemmin olen nähnyt ihmiset ja heidän tekonsa ja heidän tekojensa turhuuden. Varsin turhia ovat näet kaikki ihmisen teot hänen elämänsä päivinä.”

Waltarin romaania Sinuhesta voi lukea myös nykyaikaisen politiikanteon oppikirjana, ajattomana tutkielmana sodasta ja rauhasta, valtataisteluista sekä niiden välisestä vuorovaikutuksesta. Sinuhe vaeltaa elämänsä aikana lukuisissa vieraissa maissa, tarkkailee eri maiden oloja ja valtasuhteita huomaten että tässäkään suhteessa ei ole mitään uutta auringon alla. Ne lainalaisuudet jotka pätevät Egyptissä, ne pätevät myös tuon ajan kaukaisissa maissa, olipa kyse esimerkiksi heettiläisistä tai kreetalaisista. Kaikkialla on nähtävillä vallan turmeleva vaikutus joka erottaa vallanpitäjät ja tavallisen kansan pysyvästi toisistaan. Sinuhella on usein tärkeä rooli myös neuvottelijana ja sotilastiedustelijana, henkilönä jolla tällä tavoin on suuri merkitys valtioiden välisissä sodissa. Tekemistään palveluksista huolimatta hän joutuu huomaamaan, että kun häntä on käytetty riittävästi hyväksi, hän joutuu kylmästi työnnetyksi syrjään. Yhtä onneton on Sinuhen suhde vastakkaiseen sukupuoleen. Myös se on täynnä menetyksiä ja katkeruutta.

Waltarin teoksia on tietenkin helppo arvioida puhtaasti kansallisesta näkökulmasta – suomalaisuuden ja Suomen historian tunteminen antaa tärkeän näkökulman hänen tuotantonsa arviointiin. Mutta samalla Waltarin ote on myös universaali kirjailija, jolla on annettavaa monien eri maiden lukijoille. Se selittää sen, että hänestä tuli 1940-luvun puolivälin jälkeen myös merkittävä kansainvälinen kirjailija jonka teoksia (ja erityisesti hänen historiallisia romaanejaan) alettiin kääntää useille eri kielille. Waltarin kirjat saivat käännöksinä suosiota Pohjoismaiden lisäksi mm. Englannissa, Saksassa, Ranskassa ja Italiassa sekä myöhemmin myös monissa Itä-Euroopan maissa. Neuvostoliitossa hänestä ei kuitenkaan valtaapitävien piirissä pidetty, johtuen osin hänen roolistaan talvi- ja jatkosodan aikana sekä osin hänen vanhoillisen, kaikenlaisista muutoksista varoittaneen ajattelun vuoksi.

Erityisen merkittävää on ollut Waltarin Yhdysvalloissa saama suosio joka jatkui monien vuosien vaikka hän esimerkiksi kieltäytyi toistuvasti lähtemästä sikäläisille markkinoille esittelemään teoksiaan. Tästä huolimatta hänen historialliset romaaninsa huomattiin, ja Sinuhesta tuli lyhyessä ajassa kaikkien aikojen myydyin suomalainen teos Yhdysvalloissa. Sinuhen matka Yhdysvaltain markkinoille tapahtui Ruotsin kautta, koska siellä ilmestyneille käännöksille oli helpompi löytää osaavat yhdysvaltalaiset kääntäjät. Niinpä teoksen englanninnos tehtiin alkuperäistä laitosta huomattavasti lyhentämällä mutta alkutekstin rytmi säilyttäen. Lyhentäminen oli välttämättömyys johon Waltari itsekin auliisti suostui. Ja lopputulos oli kaiken vaivannäön arvoinen, vaikka sopivan kustantajan löytyminen osoittautui aluksi vaikeaksi. Sinuhen englanninkielinen laitos The Egyptian ilmestyi elokuussa 1949, ja jo kuukautta myöhemmin se valittiin myynnin kannalta tärkeän Book of the Month –kirjakerhon kuukauden kirjaksi. Joulukuussa teos nousi kirjanmyyntitilastojen ykköseksi ainoana suomalaisena teoksena kautta aikojen. Se säilytti asemansa ykkösenä lähes kahden kuukauden ajan. Sinuhen kokonaismyynti kohosi lopulta yli puolen miljoonan. Myyntiä edesauttoi merkittävästi myös se, että Egyptin historian johtavat asiantuntijat antoivat siitä ylistäviä lausuntoja eivätkä löytäneet siitä minkäänlaisia asiavirheitä.

Koska Sinuhe menestyi kirjana näin hyvin, Hollywoodissa syntyi pian ajatus sen tekemisestä myös elokuvaksi, varsinkin kun uuden kuvausteknologian myötä massiiviset historialliset draamat olivat tulleet hyvin suosituiksi. Elokuvan ohjaajaksi valittiin Casablanca-elokuvalla kuuluisaksi tullut Michael Curtiz. Sen pääosaan aluksi suunniteltu Marlon Brando perui äkillisesti osallistumisensa, ja myös muiden roolien täyttämisessä oli ongelmia ja erimielisyyksiä. Ne saatiin kuitenkin lopulta ratkaistua, ja varsinaiset kuvaukset käynnistyivät vuoden 1954 alkupuolella. Elokuvasta tulikin massiivinen spektaakkeli ja siihen oli esimerkiksi kiinnitetty noin 5000 avustajaa. Se ei suuren yleisön keskuudessa menestynyt kuitenkaan kovinkaan hyvin, olkoonkin että varsinaisia taloudellisia tappioita siitä ei aiheutunut. Mutta elokuvahistoriaan se ei ole jäänyt, ja myös kirjailijan alkuperäinen sanoma ei siinä enää käynyt ilmi. Se seuraus Sinuhen menestyksellä Yhdysvalloissa kuitenkin oli, että Waltarin myöhemmät historialliset romaanit menestyivät siellä ja muualla suhteellisen hyvin.

Vaikka Waltarin historialliset romaanit ja erityisesti Sinuhe olivat suuria myyntimenestyksiä, ei hän aina saanut aina ansaitsemaansa arvostusta. Kotimaassa hänen kirjallinen ja poliittinen toimintansa varsinkin talvi- ja jatkosodan aikana herätti toistuvaa arvostelua myös myöhempinä vuosina. Ja koska Waltari joutui elättämään perheensä kirjoittamalla, arvioitiin hänen uraansa usein hänen kirjoittamiensa viihdeteosten (näytelmät, novellit ja pienoisromaanit) tarjoamasta näkökulmasta. Hänen roolinsa puolustusvoimien sodanaikaisessa viestinnässä sekä hänen tuona aikana kirjoittamat Neuvostoliittoa käsittelevät kriittiset kirjat ja artikkelit saivat aikaan sen, että häneen suhtauduttiin YYA-Suomessa hyvin kriittisesti. Hän ei saanut anomiaan apurahoja (joiden anomisen hän itse asiassa varsin pian lopetti) ja hänen nimittämisensä Suomen Akatemian jäseneksi oli sekin monen mutkan takana, kiitos erilaisten poliittisten kiistojen. Kirjallisuuden Nobel-palkintoa hänelle ei koskaan vakavalla mielellä edes esitetty. Vuosien myötä hänen asemansa Suomen keskeisenä kirjailijana on kuitenkin vahvistunut. Waltari itse suhtautui häneen kohdistuviin poliittisiin ja osin myös taiteellisiin kohuihin varsin stoalaisesti, Sinuhen hengessä.

Kuten aikaisemmin olen jo antanut ymmärtää, me suomalaiset voisimme huomioida nykyistä paremmin Waltari laajan tuotannon merkityksen kotimaiselle kulttuurillemme ja koko henkiselle ilmapiirillemme. Mika Waltarin on kuitenkin maailmalla menestynein suomalainen kirjailija ja Sinuhe hänen tärkein teoksensa. Ja hänen viestinsä on tärkeä myös uusille sukupolville.

Jyrki Iivonen