Jyrki Iivonen
DONALD TRUMPIN TOINEN KAUSI PRESIDENTTINÄ – KAKSI KUUKAUTTA JOTKA OVAT JO EHTINEET JÄRISYTTÄÄ MAAILMAA
Kun Donald Trump tammikuun 21. päivänä aloitti toisen kautensa Yhdysvaltain vaaleilla valittuna presidenttinä, oli selvää, että tulossa olisi monia muutoksia jotka koskisivat niin Yhdysvaltain sisä- kuin ulkopolitiikkaakin. Muutosten on odotettu koskevan niin politiikan sisältöä kuin niitä tapoja joilla sitä toteutettaisiin. Siinä mielessä viimeisten kahden kuukauden tapahtumissa ei ole ollut mitään täysin odottamatonta. Ja kuitenkin on syntynyt vaikutelma, että monet uskoivat (ja toivoivat) presidentti Trumpin toteuttamien muutosten koskevan pääasiassa vain politiikan muotoa ja että Yhdysvaltain perinteiset, puolueiden väliset raja-aidat ylittävät poliittiset käytännöt jatkuisivat muuttuneista puheista huolimatta entisellään.
Ensimmäisten kahden kuukauden jälkeen me olemme saaneet huomata, että tuollaiset odotukset ja odottamat ovat olleet valitettavan perusteettomia. Trump on presidenttinä ryhtynyt systemaattisesti toteuttamaan lupaamaansa suurta muutosta niin Yhdysvaltain sisällä kuin kansainvälisesti. Tämä on ollut mahdollista kahdesta syystä. Ensinnäkin hänellä on maan muiden valtiollisten instituutioiden tuki toiminnalleen. Koska republikaaneilla on nyt enemmistö sekä senaatissa että edustajainhuoneessa ja republikaanien sisäiset oppositiovoimat on vaiennettu täysin ja koska toisaalta tappion marraskuisissa vaaleissa kärsineet demokraatit ovat puolueena täysin lamaantuneet, ei Trumpin ole tarvinnut olla huolissaan politiikkansa läpimenosta. Lisäksi näyttää siltä, että yleinen mielipide ei ainakaan vielä tässä vaiheessa ole kääntynyt häntä vastaan.
Trump on ryhtynyt kovalla kädellä uudistamaan myös Yhdysvaltain liittovaltion rakenteita ja käytäntöjä. Presidentti Joe Bidenin kaudella keskeisessä asemassa olleita organisaatioita ja periaatteita on ryhdytty kumoamaan ilman kovinkaan näkyvää vastarintaa. Eri ministeriöiden henkilökuntaa on ryhdytty irtisanomaan ja demokraattiselle puolueelle tärkeitä poliittisia ja moraalisia ratkaisuja on peruttu. Tässä suhteessa kenenkään ei pitäisi olla yllättynyt – uusi hallinto on toiminut tässä suhteessa juuri lupaamallaan tavalla ja tavalla jota häntä kannattaneet ovat edellyttäneetkin. Vuosikymmenten ajan hitaasti mutta vakaasti kasvanut tyytymättömyys ja epäluuloisuus liittovaltiota (Washingtonia) kohtaan näyttää näin saavuttaneen lakipisteensä.
Varsinkin Euroopassa on kiinnitetty huomiota siihen, miten presidentti Trump ja hänen tukijansa ovat ryhtyneet muokkaamaan sananvapauden käsitettä uuteen muotoon. Totuuden käsite on saanut hänen puheissaan uuden tulkinnan, joka on pelottavan lähellä Venäjällä jo vuosisatoja noudatettua pravdanperiaatetta. Tässä yhteydessä sallittaneen pieni kielitieteellinen sivuaskel. Venäjän kielessä on kaksi eri sanaa, jotka käännetään suomeksi totuudeksi. Toinen niistä on istina ja toinen pravda. Edellinen sana tarkoittaa totuutta siinä mielessä kuin mitä on tapahtunut eli kyseessä on ns. absoluuttinen totuus. Jälkimmäinen taas tarkoittaa sitä, millä tavoin joku asia pitää ymmärtää tai tulkita oikein eli kyseessä on ns. suhteellinen totuus. Ero näiden kahden sanan välillä on selvä; Neuvostoliiton kommunistisen puolueen muinaisen pää-äänenkannattajan nimi oli Pravda mutta se ei olisi koskaan voinut olla Istina.
Presidentti Trumpin ja presidentti Vladimir Putinin edustamat totuuden käsitteet ovat joissakin suhteissa samankaltaiset; totuus ei tarkoita heille sitä, mitä oikeasti on tapahtunut tai mitä joku asia oikeasti ovat, vaan se tarkoittaa sitä, miten asiat pitää selittää tai ymmärtää oikealla tavalla. Molemmat osaavat käyttää tätä totuuden määritelmä tehokkaasti hyväkseen ajaessaan omia poliittisia tavoitteitaan, koskivatpa ne sitten Yhdysvaltain sisäisen hallinnon uudistamista tai Venäjän strategisten tavoitteiden legitimointia Ukrainassa. Kaikki tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että heidän ajamansa politiikka olisi muuten yhdenmukaista, olkoonkin että varsinkin Venäjän ylimmässä johdossa tunnutaan toivovan että samankaltainen totuuden käsite edesauttaisi myös yhteisiä poliittisia tavoitteita ja niiden saavuttamista.
Länsimainen demokratia perustuu ajatukseen totuuden absoluuttisuudesta, siihen että menneisyyden tapahtumia ja nykyisyyden tavoitteita ei ole mahdollista johtaa siitä, mikä jonkun yleisesti omaksutun ajattelutavan mukaan on oikein ymmärretty. Tämä kahden erilaisen totuuden käsitteen välinen ristiriita on noussut aivan uudella tavalla esille presidentti Trumpin toisen kauden myötä. Se on saanut monet epäilemään, että Yhdysvallat ja Eurooppa olisivat ajautumassa pysyvästi erilleen ja että niillä ei enää olisi sellaista yhteistä arvopohjaa jonka varaan poliittinen ja muu yhteistyö olisi mahdollista rakentaa. On kuitenkin yksi selkeä ero joka on tärkeää panna merkille. Kun yhdenlainen totuus on presidentti Putinille historiasta luonnollisesti nouseva pitkän tähtäimen strateginen valinta, on se presidentti Trumpille pelkkä taktinen valinta jonka avulla hän pyrkii saavuttamaan hänen lyhyen aikavälin poliittiset tavoitteensa. Siksi on hyvin vaikea uskoa, että Venäjä ja Yhdysvallat olisivat juuri tässä tilanteessa löytäneet pysyvästi toisensa.
Tämä eri näkyy hyvin juuri erilaisessa suhtautumisessa Ukrainan sodan lopettamiseen. Putinille sota Ukrainaa vastaan on Venäjän historiallisesta roolista kohoava moraalinen velvollisuus rakentaa, ylläpitää ja uudistaa Venäjän historiallista missiota slaavilaisen maailman suurimpana yksittäisenä voimatekijänä. Tämän ajattelutavan historialliset juuret löytyvät 1800-luvulla kehittyneessä slavofiilisessa ja panslavistisessa ajattelussa, jonka bolshevikit seuraavalla vuosisadalla vain pukivat uuteen asuun sisällön pysyessä ennallaan. Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 sekä Venäjän suojeluksessa pitkään olleiden kansojen nopea länsimaalaistuminen ja uusien liittolaissuhteiden luominen mm. Naton kautta on nähnyt vain väliaikaisena takaiskuna, minkä mm. Putin itse on useissa puheissaan tuonut esille. Venäjälle Ukrainan sodassa on siis kyse ikiaikaisesta velvollisuudesta toimia slaavilaisen maailman johtajana, paimenena joka palauttaa paenneet lampaat takaisin muun lauman yhteyteen.
Kun sota Ukrainassa on Venäjälle ja Putinille ilmentymä pyhästä velvollisuudesta toimia, on se Trumpille ennen muuta vain väline luoda hänestä itsestään kuvaa rauhantekijänä. Tuon roolin tavoittelussa esimerkiksi ukrainalaisten kokemilla kärsimyksillä on vain toisarvoinen merkitys. Trumpille Ukrainan sota on antanut mahdollisuuden näyttäytyä rauhan rakentajana eikä – kuten useimmat Euroopan maat johdonmukaisesti tekevät - ukrainalaisten luonnollisten oikeuksien puolustajana. Se selittää myös sen, miksi Trumpin suhtautuminen presidentti Volodymyr Zelenskiin on ollut välillä suorastaan vihamielinen. Koska tämä on asettanut raa’an hyökkäyksen uhriksi joutuneen oman kansansa etusijalle, hän on samalla vaikeuttanut Trumpin toimia muun maailman silmissä epäitsekkäänä rauhan rakentajana.
Trump tuntuu omassa ulkopolitiikassaan jakavan konkreettista vastuuta systemaattisesti muille. Ukrainan sodassa vastuu taistelujen lopettamisesta on kuulunut Kiovaan pikemminkin kuin Moskovaan. Ja samalla logiikalla vastuu Ukrainan pitkän aikavälin tukemisesta kuuluu pikemminkin läntisen Euroopan maille, Naton eurooppalaisille jäsenille sekä Euroopan unionille mutta ei Yhdysvalloille. Trump on siinä itse asiassa oikeassa, että monet Euroopan maat ovat kovin halukkaasti ulkoistaneet vastuuta omasta turvallisuudestaan muille. Mitä kauempana joku läntisen Euroopan maa sijaitsee Venäjästä, sitä vähemmän sen on tarvinnut panostaa omaan kansalliseen puolustukseensa. Ja vastaavasti Puolan ja Suomen kaltaiset maat kehittävät koko ajan omaa kansallista puolustustaan liittokunnan jäsenyydestä huolimatta. Trumpin useissa yhteyksissä esittämä vaatimus Euroopalle lisätä omaa panostustaan onkin tässä mielessä täysin perusteltu.
Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että Trumpin Euroopan maille esittämät vaatimukset ovat alkaneet myös saada vastakaikua. On varsin todennäköistä, että Ukraina on tässä suhteessa toiminut läntisen Euroopan sotilaallisen integraation vahvistajana. Puolustusmenojen aikaisemmasta 2 %:n BKT-vaatimuksesta eri Nato-maissa ollaan nyt mahdollisesti siirtymässä vähintään 3 %:n ja mahdollisesti jopa 3,5 %:n tasolle. Suomi Venäjän naapurimaana on tällä hetkellä poikkeuksellisen yksituumainen tämän tavoitteen saavuttamisen suhteen, mutta kehitys näyttää olevan samansuuntainen myös muissa maissa. Näin ollen voidaan sanoa, että Venäjä on omalla toiminnallaan edesauttanut Euroopan maita löytämään omat puolustuspoliittiset kykynsä. Ja edelleen voi olla, että juuri tähän Trump on myös omilla toimillaan pyrkinyt.
Maailmankaupan suhteen tilanne ei valitettavasti ole yhtä selvä. Trumpin hallinto on viime viikkojen aikana asettanut monille eri maille uusia 25 %:n tuontitulleja. Osansa ovat saaneet niin Kanada ja Meksiko kuin myös EU-maat. Nämä Trumpin uusmerkantilistiset toimenpiteet eivät Yhdysvaltain kannalta ole kuitenkaan johtaneet toivottuun lopputulokseen. Pörssikurssit Yhdysvalloissa ovat kääntyneet laskuun ja myös rangaistustullien kohdemaissa on omat ongelmansa. Yksinkertaistettuna voidaan sanoa, että 1600- ja 1700-luvuilla käytetty merkantilistinen ajattelu – että viennin täytyy lähtökohtaisesti olla tuontia suurempaa ja että tuohon tavoitteeseen päästään erilaisia tulleja määräämällä – ei yksinkertaisesti sovi nykyaikaiseen vapaakauppaan pohjautuvaan kansainväliseen talouteen. Trumpilaisen merkantilismin haittavaikutukset ovatkin alkaneet näkyä lähes heti: pörssikurssit ovat alkaneet laskea ja eri maiden taloudelliset kasvunäkymät ovat heikentyneet. Kehitys voi pahimmillaan johtaa yleismaailmalliseen lamaan joka tuntuu erityisesti kotitalouksien kasvavina vaikeuksina. Se tietäisi kasvavia vaikutuksia myös Suomen muutenkin ongelmalliselle kansantaloudelle.
Kaksi kuukautta on tietenkin periaatteessa aivan liian lyhyt aika arvioida ja ennustaa Trumpin toisen presidenttikauden politiikan kansallisia ja kansainvälisiä vaikutuksia. Selvää kuitenkin on, että edessä olevien haasteiden määrä on lisääntynyt ja uhkakuvat ovat muuttuneet entistä vakavammiksi. On joka tapauksessa selvää, että presidentti Trumpin keskenään ristiriitaiset poliittiset pyrkimykset eivät saa muodostua esteeksi läntisen maailman järkevälle yhteistyölle. On sinänsä ihailtava piirre pyrkiä ratkomaan maailman ongelmia erilaisten ”diilien” avulla, mutta siinäkin tulee niin sanotusti pitää ”järki kädessä”. Ja juuri nyt tuntuu välillä siltä että näin ei valitettavasti ole käynyt.
Jyrki Iivonen