Jyrki Iivonen

23.10.2020

RIKOSKIRJALLISUUS VOI OLLA MYÖS HYVÄÄ TIETO-KIRJALLISUUTTA

Antiikin kirjallisuuden hahmot, esimerkiksi Odysseus ja Oidipus, tekivät rikkomuksia jumaliaan vastaan ja saivat siitä rangaistuksensa. Rikokset olivat keskeinen teema myös William Shakespearella. Sellaiset 1800-luvun maailmankirjallisuudessa suuruudet kuin Fjodor Dostojevski ja muut Venäjän klassiset kirjailijat sekä Victor Hugo kuvasivat kirjoissaan rikollisuutta ja siihen liittyviä ilmiöitä yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Mitä tapahtuu sellaisille henkilöille jotka rikkovat vallitsevia normeja vastaan tai jotka eivät muuten sopeudu ympäröivään yhteiskuntaan ja sen asettamiin normeihin?

Rikoskirjallisuudella on tästä näkökulmasta tarkasteltuna pitkät juuret, olkoonkin että se on leimallisesti vasta 1900-luvun yleistynyt lajityyppi jolla on omat lukijansa mutta myös vastustajansa. Jos tarkastellaan pelkästään kirjojen myyntitilastoja tai yleisten kirjastojen varauslistoja, on tämän alan kirjallisuudella Suomessa suurempi lukijakunta kuin millään muulla genrellä.

Mikä näissä kirjoissa sitten kiehtoo lukijoita niin Suomessa kuin muuallakin? Uskallan väittää, että rikoskirjallisuus on oman yhteiskuntansa peili; vaikka monet lukijat nauttivat siitä pelkkänä viihteenä, se ei ole pelkkää ajanvietettä vaan usein myös syvälle pureutuvaa yhteiskunnallista analyysia, jossa tarkastellaan joko koko yhteiskuntaa tai sen jotakin osa-aluetta tai alakulttuuria. Tarinat rikoksista ja niiden tekijöistä ja uhreista kertovat siksi paljon yhteiskunnasta ja siinä vallalla olevasta hengestä. Niinpä voidaan sanoa, että Agatha Christien romaaneissa avautuu eteemme hitaasti rapistuva englantilainen sääty-yhteiskunta, kun taas esimerkiksi Raymond Chandler ja Dashiell Hammett kuvaavat Yhdysvaltain länsirannikon suurkaupunkeja 1930-luvun suuren laman jälkeisessä uudessa tilanteessa.

Useimmat suomalaiset tuntevat Matti Röngän parhaiten televisiouutisten ankkurina, mutta hän on sen lisäksi myös arvostettu ja suosittu rikoskirjailija, jonka kahdeksanosainen inkeriläisestä maahanmuuttajasta Viktor Kärpästä kertova sarja on tämän kirjoituksen aiheena. Sarja alkoi myös elokuvaksi kääntyneellä romaanilla Tappajan näköinen mies vuodelta 2002 ja päättyi (ainakin toistaiseksi) vuonna 2019 ilmestyneeseen kirjaan Uskottu mies.

Kaikkien näiden kirjojen päähenkilö on inkeriläinen paluumuuttaja ja Venäjän asevoimien erikoisjoukkojen entinen sotilas Viktor Gornostajev, suomeksi Kärppä. Hänen toinen jalkansa on kaikissa teoksissa Sortavalassa ja Pietarissa ja toinen taas Helsingissä. Hän ei ole kummallakaan puolella rajaa täysin kotonaan eikä pääse irti sen enempää suomalaisesta kuin venäläisestä identiteetistään. Juuri näiden kahden identiteetin välisestä ristiriidasta rakentuu koko kirjasarjan kattava jänne.

Röngän kirjasarjan ymmärtämiseksi on aluksi syytä palata lyhyesti historiaan, niin kauemmas menneisyyteen, toisen maailmansodan vuosiin kuin Neuvostoliiton hajoamiseen 1990-luvun alussa. Suomalaisten muuttoliikettä Venäjälle on tapahtunut jo useiden vuosisatojen ajan. Ensimmäinen laajempi kansainvaellus tapahtui 1600-luvulla, kun Ruotsin hallitsijat halusivat vahvistaa valtaansa huomattavilla väestönsiirroilla. Varsinkin Stolbovan rauhan (1619) jälkeen suomalaisia siirrettiin sekä Värmlannin metsäseuduille Ruotsiin (mistä monet jatkoivat myöhemmin Pohjois-Amerikkaan) että karjalaisten asuttamille alueille Karjalan kannaksella. Venäjän puolella asuneet ortodoksit joutuivat puolestaan väistymään syvemmälle Venäjän sisäosiin, erityisesti Tveriin (ns. Tverin karjalaiset). Neuvostoliiton syntymisen ja Suomen kansalaissodan seurauksena suomalaisia alkoi siirtyä itään ennen muuta aatteellisista syistä tai kokemaansa köyhyyttä pakoon.

Näiden venäjänsuomalaisten asema ei ollut neuvostovallan aikana helppo. Stalinin kansallisuuspolitiikan mukaisesti heitä mm. epäiltiin kansallisen identiteetin vaalimisesta ja neuvostovallan vastustamisesta. Monet suomea puhuneet menettivät henkensä 1930-luvun lopun puhdistuksissa, vaikka he olivat tulleet Neuvostoliittoon uutta ja vapaampaa sosialistista yhteiskuntaa rakentamaan. Osa alueen inkerinsuomalaisista taas jäi Saksan hyökkäyksen yhteydessä sodan jalkoihin ja he pelastuivat jatkosodan alkuvaiheissa Suomeen, mutta sodan jälkeen heidät valvontakomission määräyksestä palautettiin takaisin Neuvostoliittoon, missä heidän ei enää sallittu jäädä alkuperäisille asuinalueilleen Leningradin alueelle.

Inkeriläisten ja suomalaisten asema Neuvostoliitossa alkoi muuttua vasta sen jälkeen kun Mihail Gorbatshov oli vuonna 1985 noussut Neuvostoliiton johtoon. Seuraavan vuosikymmenen alussa Suomi ja Neuvostoliitto sopivat tämän väestöryhmän mahdollisuudesta muuttaa niin halutessaan Suomeen; riitti kun pystyi osoittamaan suomalaiset juurensa ja omasi kyvyn puhua suomenkieltä. Tuhansia entisiä neuvostokansalaisia muuttikin Suomeen ja vain pieni vähemmistö heistä jäi enää Venäjälle.

Viktor Kärppä oli yksi noista paluumuuttajista – hänhän puhui sujuvasti suomea ja hänen isovanhempansa ja vanhempansa olivat aikoinaan muuttaneet paremman elämän toivossa Neuvostoliittoon. Tässä onkin koko Röngän kirjasarjan peruskysymys: miten neuvostoyhteiskuntaan kasvatettu henkilö pystyy sopeutumaan esivanhempiensa kansalliseen ympäristöön, johon hänellä itsellään on ollut vain pintapuolinen kosketus. Kärpän kohdalla tuota vaikeutta korosti vielä se, että hänen äitinsä oli yksi niistä, joka ei halunnut enää muuttaa Suomeen. Lopuksi kuvaan vaikuttaa vielä hänen ammattinsa; hän oli Neuvostoliitossa armeijan erikoisjoukkojen sotilas, joka oli taistellut mm. Afganistanissa.

Viktor Kärpän elämää kuvaavassa sarjassa on ilmestynyt kahdeksan teosta: Tappajan näköinen mies (2002), Hyvä veli, paha veli (2003), Ystävät kaukana (2005), Isä, poika ja paha henki (2007), Tuliaiset Moskovasta (2009), Väärän maan vainaja (2011), Levantin kyy (2013) ja Uskottu mies (2019). Vuoden 2013 jälkeen Rönkä lupaili jo sarjan päättyneen, mutta vuonna 2019 silloin 50-vuotisjuhliaan viettävä Kärppä palasi takaisin riviin. Saapa nähdä, tuliko hän nyt vain käymään vai aikooko hän jäädä tänne pidemmäksi aikaa. Virtaa hänellä ainakin tuntui yhä riittävän. Tähän kysymykseen Rönkä ei Tampereella viime syksynä vieraillessaan antanut mitään yksiselitteistä vastausta.

En ryhdy tässä yhteydessä kuvailemaan tarkemmin ilmestyneiden kahdeksan kirjan sisältöä; jännityskirjallisuuden arvioinnissa on syytä muistaa, ettei niistä ole sopivaa kertoa liian tarkkaan. Sen voi kuitenkin sanoa, että eräät keskeiset teemat toistuvat kaikissa osissa. Kärpän on vaikea päästä irti neuvostoaikaisista sidoksistaan eikä hän sitä edes halua, koska niistä on hyötyä myös täällä Suomessa. Kärppä liikkuu sujuvasti rajan molemmilla puolilla ja sekä hyötyy että kärsii tekemistään paluumuuttoa koskevista ratkaisuista. Hän ei aina onnistu pysymään lain oikealla puolella, mutta selviää haasteistaan kiitos vanhojen ja uusien yhteyksiensä. Myös Kärpän henkilökohtaisessa elämässä, erityisesti suhteissa suomalaiseen vaimoon ja lapsiin, on omat vaikeutensa, joita hän yrittää ratkoa vaihtelevalla menestyksellä. Myös suhteet rajan takana oleviin sukulaisiin eivät aina ole parhaat mahdolliset. Silti kaikki nuo ongelmat on luotu ratkaistaviksi ja siinä Kärppä on ajoittaisesta horjunnasta huolimatta varsin taitava.

Tein kohta 40 vuotta sitten parin kollegani kanssa pienen kokeilun, jossa mietimme erilaisia kurssivaatimuksia silloin kehittymässä olevaa neuvostoliittotutkimusta koskevaa yliopisto-opetusta varten. Ideana oli laatia opiskelijoille alan kurssivaatimukset siten, että luettavaksi tulisi eri aihepiireistä pelkästään kaunokirjallisia teoksia. Mukaan olisi valikoitunut sekä 1800-luvun venäläisiä klassikoita että tuon aikakauden neuvostokirjallisuuden tunnetuimpia nimiä. Mikäli ryhtyisimme nyt samaan työhön uudelleen, olisi teosten valinta kurssivaatimusten kohtaan ”neuvostoihmisten sopeutuminen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen todellisuuteen” ollut helppo: siihen olisi tullut Svetlana Aleksijevitšin äskettäin suomeksi ilmestyneiden teosten lisäksi Matti Röngän Kärppä-sarja.