Jyrki Iivonen

21.12.2020

VIROLAISEN KULTTUURIN JUHLAVUOSI

Vuosi 2020 on ollut todellinen virolaisen kulttuurin juhlavuosi. Tänä vuonna on tullut kuluneeksi tasan 100 vuotta kahden sen kenties maineikkaimman edustajan, Jaan Krossin ja Georg Otsin syntymistä. Näiden kahden panos virolaisen kulttuurin säilymiselle ja vahvistumiselle 1900-luvun vaikeina vuosina on ollut äärimmäisen tärkeä. Mutta heidän vaikutuksensa ei ulotu vain Viroon vaan mitä suurimmassa määrin myös meille Suomeen. Siksi heidän merkitystään on syytä tarkastella yksityiskohtaisemmin.

Jaan Kross on Viron kansalliskirjailijaksi kutsutun A. H. Tammsaaren (hänen kuolemastaan tuli tänä vuonna muuten kuluneeksi 80 vuotta) ja Friedebert Tuglasin (hänen kuolemastaan taas tulee ensi vuonna kuluneeksi 50 vuotta) ohella merkittävin koskaan elänyt virolainen kirjailija. Hän syntyi Tallinnassa 19.2.1920 ja kuoli samassa kaupungissa 27.12.2007. Hänen elämänvaiheensa ovat kuin pienoiskuva Viron kansan kohtaloista 1900-luvun poliittisissa myrskyissä.

Kross opiskeli Tarton yliopistossa kansainvälistä oikeutta ja valmistui sieltä vuonna 1944. Samana vuonna saksalaiset vangitsivat hänet syyttäen häntä vastarintaliikkeen toimintaan osallistumisesta. Kun Saksan joukot olivat joutuneet vetäytymään Virosta, Kross joutui maan miehittäneiden neuvostoviranomaisten silmätikuksi. Siitä seurasi, että vuonna 1946 hänet pidätettiin uudelleen ja kyyditettiin monien muiden virolaisten tapaan kahdeksaksi vuodeksi Siperiaan. Hän palasi kotimaahansa vuonna 1954 ja toimi sen jälkeen aluksi kääntäjänä ja runoilijana. 1970-luvulla hän alkoi niittää mainetta historiallisten romaanien kirjoittajana. Kirjoissaan hän kuvasi Viron kansallista ja kielellistä heräämistä 1500-luvulta aina nykypäivään saakka.

Kross on 18 kirjassaan käsitellyt Viron historiaa yksittäisten henkilöiden kokemusten ja elämänvaiheiden kautta. Hänen läpimurtoteoksensa oli vuosina 1970-1980 ilmestynyt neliosainen Uppiniskaisuuden kronikka jonka päähenkilö on Liivinmaan kronikan Tallinnassa koonnut pappismies Balthasar Russow. Hänen muita merkittäviä teoksiaan ovat ollee muun muassa Keisarin hullu (1978), Pietarin tiellä (1982), Professori Martensin lähtö (1984), Wikmanin pojat (1988), Kuningasajatus (1993), Paikallaanlento (1998) ja Tahtamaa (2001). Lisäksi häneltä on ilmestynyt kaksiosainen muistelmateos Rakkaat kanssavaeltajat (2003 ja 2008). Krossin koko proosatuotanto on nyt saatavilla suomeksi sen jälkeen kun Tuglas-seura julkaisi aikaisemmin tänä vuonna hänen pienoisromaaninsa Taivaankivi (1975). Ympyrä on tässä mielessä nyt viimein sulkeutunut.

Krossin koko kirjallinen tuotanto sijoittuu Viron historian keskeisiin vaiheisiin. Siksi se sopii hyvin luettavaksi rinnan professori Seppo Zetterbergin vuonna 2007 ilmestyneen yli 800-sivuisen Viron historian kanssa. Kross on etsinyt ja löytänyt eri aikakausilta Viron kansallisuusaatteen kannalta keskeisiä vaikuttajia, joiden merkitystä ei heidän omana aikanaan ole aina ymmärretty. Hänen kirjoilleen on tyypillistä hyvin huolellinen perehtyminen erilaisiin historiallisiin lähteisiin. Vaikka Krossin kaikki romaanit ja novellikokoelmat ovat yksityiskohtaisia aikalaiskuvauksia, ne ovat kuitenkin samalla myös näkökulmia Viron kansallisen ja valtiollisen olemassaolon kaikkein keskeisimpään kysymykseen, Viron ja virolaisten suhteeseen Venäjään (ja tietenkin myös ja erityisesti Neuvostoliittoon). Ei siis ole ihme, että hänen tuotantonsa on erityisesti puhuttanut meitä suomalaisia, näyttäytyyhän Venäjä meille kummallekin historiallisessa kokemuksessamme ikiaikaisena haasteena ja uhkana.

Kross on historiallisen romaanin mestari, jonka olisi suonut saavan laajempaakin kansainvälistä tunnustusta. On mielestäni valitettavaa, että Ruotsin Nobel-komitea ei koskaan pitänyt häntä kirjallisuuden Nobel-palkinnon arvoisena, olkoonkin että hän mitä ilmeisimmin oli pitkään palkintoehdokkaiden joukossa. Mutta Nobelin jakajilla on perinteisesti ollut oma logiikkansa, joka ei aina aukea ulkopuolisille.

Sen minkä Jaan Kross teki kirjoittamalla, sen Georg Ots sai aikaiseksi laulamalla. Ots syntyi 21.3.1920 Moskovassa, missä hänen isänsä oli Viron rautateiden palveluksessa. Viron itsenäistyttyä ja olojen Venäjällä käytyä koko ajan vaikeammiksi perhe palasi Viroon ja asettui asumaan Tallinnaan. Ots osoitti jo varhaisessa vaiheessa musiikillisen lahjakkuutensa; kerrotaan että hän koulun ensimmäisessä laulukokeessa esitti Cavaradossin aarian Puccinin oopperasta Tosca – italiaksi. Laulamisen lisäksi Ots opetteli soittamaan useita eri instrumentteja. Hänen isänsä ei pitänyt musiikkia kuitenkaan hyvänä uravalintana, joten hän suunnitteli aluksi tekniikan alan opintoja.

Toinen maailmansota muutti Otsin elämän ratkaisevasti. Hän joutui vuonna 1940 pakenemaan monien muiden nuorten virolaissotilaiden kanssa Saksan hyökkäyksen edellä Neuvostoliittoon. Virolaiset siirrettiin aluksi työleirille Länsi-Siperiaan, mutta kun Otsin musiikillinen lahjakkuus kävi ilmi, hän sai siirron viihdytysjoukkoihin, missä vietti suurimman osan sota-aikaa. Sodan päätyttyä hän palasi Tallinnaan. Hänen baritonillaan oli paljon käyttöä teatteri- ja musiikki elämässä. Myös neuvostoviranomaiset näkivät hänessä taiteilijan, josta saattoi olla hyötyä koko maan mittakaavassa ja ehkä laajemminkin. Ots pysyi kuitenkin koko ajan ennen muuta virolaisena taitelijana, virolaisen kulttuurin edustajana ja edistäjänä.

Vaikka Otsilla oli näennäisesti etuoikeutettu asema, valvoivat viranomaiset tarkasti hänen henkilökohtaista elämäänsä. Hän pääsi kyllä kiertueille myös Neuvostoliiton rajojen ulkopuolelle, mutta yleensä niin että hänen perheenjäsenensä eivät päässeet niille mukaan. Näin estettiin se, että hän olisi loikannut länteen (sekä eurooppalaiset että amerikkalaiset oopperatalot olisivat mielellään palkanneet hänet). Poikkeuksen tässä suhteessa teki Suomi; täällä hän vieraili useaan otteeseen 1950-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta lähtein, tutustui moniin suomalaisen musiikkielämän keskeisiin vaikuttajiin ja teki heidän kanssaan yhteistyötä. Hänelle onnistuttiin jopa avaamaan suomalaiseen pankkiin salaa tili, jonne osa hänen levyjensä tuotosta ohjattiin.

Otsin ura jatkui aina 1970-luvun alkupuolelle saakka. Hänen lyyrinen baritoninsa sopi hyvin sekä ooppera-aarioihin että kevyempään musiikkiin. Kulle Raigin kirjoittamassa Otsin elämäkerrassa (Saarenmaan valssi, 2002) on kattava luettelo hänen levytyksistään. Tultaessa 1970-luvulle Otsin terveys alkoi kuitenkin pettää. Hän sairastui poskiontelosyöpään, joka lopulta osoittautui kohtalokkaaksi. Tammikuussa 1975 hän piti Virossa vielä kaksi viihdekonserttia, mutta ei sen jälkeen enää esiintynyt julkisesti. Hänen elämänsä päättyi tallinnalaisessa sairaalassa 5.9.1995, vain 55 vuoden iässä.

Otsista tuli Suomessa tekemiensä levytysten myötä suosituin ja tunnetuin virolainen, eräänlainen Viron kulttuurin suurlähettiläs. Tähän asemaan pääsemisessä auttoi erityisesti se että hän esitti niissä kevyempää virolaista, venäläistä ja suomalaista musiikkia. Vuonna 1957 ilmestyi hänen tunnetuin suomeksi esittämänsä kappale, Raimond Valgren säveltämä ja Deborah Varandin sanoittama Saarenmaan valssi. Tuosta laulusta on tullut eräänlainen virolaisuuden symboli niin Virossa kuin Suomessakin. Laulun sanoma tiivistyy sen neljännen säkeistön kertosäkeen loppuosaan:

Siis pyöritä, houkuta neitoa nuorta,

sä kiiltävätähtinen sotilas vaan.

Ne yöt ovat valkeat kuluvat kohta

nyt pellavapäätä et omaksi saa.

Ne yöt ovat valkeat kuluvat kohta,

nyt pellavapäätä et omaksi saa.

Kiiltävätähtinen neuvostosotilas yritti lähes viiden vuosikymmenen ajan tanssittaa tuota nuorta Saarenmaan (Viron) neitoa, mutta neito torjui joka kerta tämän yritykset. Laulun kertosäe on aatteellisesti niin voimakas ja latautunut, että ei ole mikään ihme että se on toiminut yhtenä tärkeänä osana Viron ja Suomen välisen sillan rakentamisessa. Yhteiset kokemukset tuovat kaksi kansakuntaa ymmärrettävästi lähemmäs toisiaan.

Meillä oli heinäkuussa 2019 tilaisuus olla mukana Saarenmaan oopperajuhlilla Georg Otsin elämästä kertovan musiikkinäytelmän maailmanensi-illassa. Sen esitti siellä moskovalainen Helikon-ooppera yhteistyössä virolaisten taiteilijoiden kanssa. Näytelmä huipentui siihen kun Otsia esittävä näyttelijä lauloi Saarenmaan valssin. Koko 1400-päinen yleisö nousi seisomaan ja yhtyi spontaanisti lauluun. Viimeisen säkeistön kertosäkeen kaikuessa Kuresaaren hämärään kesäyöhön oli helppo ymmärtää, millainen yhdistävä teki musiikki voi Virossa olla. Georg Ots oli jälleen kerran todistanut laulunsa voiman.

Jyrki Iivonen