Ruutiukot 1973-2023: Valtiosihteeri Juhani Kivelä: Ruutiukkojen henkinen perusta

Arvoista Ruutiukot

Talvisodan rauhanpäivänä maalikuun 13. 1940 kirjoitti etulinjan komppanianpäällikkö Eero Kivelä Aittojoelta kotiin: ”Miehiset miehet, sodan kaikki kauhut järkähtämättä kestäneet sankarit itkivät. Hämäläinenkin rauhallisuus ja vakaa huumori järkyttyivät.” Kirje päättyi lujaan uskoon oman asian oikeutuksesta: ”Me palaamme täältä tietoisina velvollisuuksistamme ja valmiina tarttumaan uudelleen kivääriin, jos niin tarvitaan. Meitä ei ole voitettu ja me toivomme, että kun kansainvälistä oikeutta kerran Euroopassa jaetaan meidänkin äänemme kuullaan”.

Aaro Pajarin hämäläisrykmentti oli saavuttanut Talvisodan ensimmäisen ratkaisevan voiton Tolvajärvellä joulukuun 12.päinä 1939 ja jatkanut hyökkäystään kohti vanhaa rajaa. Mannerheim pysäytti hyökkäyksen tappioiden kasvaessa puolustusasemaan Aittojoelle.

Menestyksestä maksettiin kallis hinta. Tappiot olivat raskaat, lähes viisisataa kaatunutta ja tuhat kaksisataa haavoittunutta sekä pari sataa kadonnutta, yhteensä kolmannes hyökkäävän joukon koko vahvuudesta.

Talvisodansadan ensi päivänä, marraskuun viimeisenä 1939 . Stalin yllätti Suomen sodan johdon hyökkäämällä maahan vahvoin voimin maan puolustuksen sivustaan Laatokan Karjalaan.

Kolmantena sotapäivänä 2. joulukuuta puolustuksen ”Laatokan Karjalan lukko”, Suojärvi oli auennut taistelutta. Mannerheim järkyttyi. Tässä tilanteessa reservin eversti Paavo Talvela pääsi kuohuksissaan Mannerheimin puheille. Hän ilmoittautui hyökkäämään ja vaati tiukasti: ”Nyt on hyökättävä eikä peräännyttävä”.

Vihollisdivisioona oli tunkeutunut maahan rajalta jo lähes 40 kilometriä Ägläjärven kautta kohti Korpiselän pitäjän Tolvajärven kylää. Kannaksella taistelevan pääarmeijan selustauhka oli todellinen.

Äärimmäisessä kiireessä ja sekavissa olosuhteissa päämajassa päätettiin koota vastaiskua tekemään Ryhmä Talvela. Talvelan vaatimuksesta ylipäällikkö luovutti tehtävään reservistään pitkin hampain everstiluutnantti Aaro Pajarin komentaman jalkaväkirykmentin. Talvela ja joukot saivat itsenäisyyspäivänä käskyn hyökätä, pysäyttää ja lyödä etenevä vihollinen.

Talvela oli vapaussodan jääkärimajuri ja Pajari sotaan osallistunut upseerioppilas. Heistä oli kypsynyt toisiinsa luottavia ja toisiaan arvostavia johtajia heimosodassa, Aunuksen retkellä 1919.

Kenttäarmeijan henkinen johtajuus oli talvisodan ensipäivät näiden kahden lujatahtoisen ja hyökkäyshenkisen upseerin sekä hämäläisrykmentin miesten taistelutahdon varassa.

Pajari - kirosana

Everstiluutnantti Pajari oli määrätty vuonna 1932 Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiirin päälliköksi. Hän oli kouluttanut piirinsä joukkoja poikkeuksellisella tarmolla seitsemän vuotta.

Hän tunsi kouluttamiensa kahden maakuntapataljoonan suojeluskuntajoukot ja he tunsivat komentajansa. Tamperelaisen pataljoonan kohdalla tilanne oli toinen. Sen rivimiesten piirissä Pajarista oli tullut kirosana. Häntä pidettiin lahtarina.

Siihen vaikuttivat Helatorstain tapahtumat Tampereella 1933. Niitä edelsivät Vapaussodan 15-vuotisjuhlat. Kaupunki oli kieltänyt niiden aikana julkisten rakennusten liputukset, mutta antoi luvan sosiaalidemokraateille liputtaa Hämeensilta puoluekokouspäivänään Helatorstaina Suomen ja SDP:n lipuin. Tämä kiihdytti kaupunkilaisten mieliä. Pajari oli kutsunut suojeluskuntaupseereitaan samalle päivälle taisteluharjoitusten kritiikkipalaveriin kaupunkiin.

Jupakka syntyi, kun Pajari määräsi upseerijoukkueensa riisumaan Hämeensillalta punaliput alas. Järjestäjät pakotettiin lisäksi poistamaan puolueen ja työväenyhdistysten liput Pyynikin urheilukentän juhlaporttien saloista. Juhlapuhujana oli Väinö Tanner seuranaan piirisihteeri, tiukka tannerilainen Erkki Lindfors. Eero Kivelä oli yksi lippujen riisujista.

Tapahtumat johtivat isoon poliittiseen selkkaukseen. Sosiaalidemokraatit vaativat Pajarin erottamista, mutta presidentti Svinhufvud ei tähän suostunut. Kivimäen vähemmistöhallitus horjui, koska Tanner oli yksi sen päätukijoita. Asia päätyi lopulta sotaylioikeuteen. Pajari sai 20 vuorokautta kotiarestia ja hänet tuomittiin maksamaan korvaukset alas revityistä lipuista.

Selkkaus oli vielä monen mielessä, kun JR16 sijoitettiin ylipäällikön reserviksi Taavettiin. Siellä Pajari koulutti rykmenttiään ja sotamies Lindfors purnasi vastaan: ”Puhukoot herrat mitä puhuvat, turhaa tohotusta. Sosialistinen Neuvosto-Venäjä ei voi hyökätä Suomeen”.

Marraskuun viimeisen päivän aamuna Lindfors jyrisi vielä kerran, että ne eivät voi hyökätä. Hetken kuluttua tämä kuitenkin tapahtui.

Pajari käski välittömästi rykmenttinsä neliöön Hiisjärven rannalle ja aloitti. ”Sotilaat! Nyt on alkanut sota. Tässä tilaisuudessa haluan sanoa teille, että tein virheen helatorstaina 1933, kun määräsin suojeluskuntaupseerini laskemaan punaiset liput. Jos olisin silloin ollut asioista paremmin selvillä, en olisi sitä käskyä antanut.”

Sotamies Lindforsin jalkojen alla tuntui maa pettävän. Oli tapahtunut jotain, mitä hän ei sosialidemokraattina koskaan ollut uskonut mahdolliseksi.

Rykmentin komentaja pyysi anteeksi miehiltään, kun kuolema oli silmien edessä. Pajari tunnusti erehdyksensä. Sotamies Lindfors tuli sen osoittamaan seuraavien kuukausien taisteluissa.

Pajarin anteeksipyyntö päätti tamperelaisten purnauksen. Rykmentin luottamus komentajaansa kasvoi, kun vielä tarinat hänen otteistaan väkivaltaisessa tiedustelussa levisivät. Komentaja johti edestä ja joukko oli komentajansa käsissä.

Joukot olivat valmiita vaikeimpaan, hyökkäämään rintamassa henkeään säästämättä. Rykmentti löi Tolvajärvellä uhkarohkealla hyökkäyksellään koko venäläisen divisioonan joulukuun 12. päivänä 1939 ja saavutti sodan ensimmäisen suurvoiton sekä suuren sotasaaliin.

Sodan kannalta oli ratkaisevaa, että Kannaksen taistelijoiden selustauhka torjuttiin. Voitto käänsi maailman huomion Suomen taisteluun. Ulkomaiset Suomen kuolinkellojen soittajat vaihtoivat säveltä.

Mannerheimin sanoin: ”Tolvajärven taistelu merkitsi paljon sekä strategisesti että psykologisesti. Voiton sanoma innosti toisilla kaistoilla taistelevia aseveljiä jaloon kilpailuun ja antoi sekä johdolle että Suomen kansalle luottamusta armeijan suorituskykyyn.”

Sotamies Lindfors taisteli konekivääriampuja Matti Tammen kumppanina sodan loppuun saakka. ”Tampereen Napoleon”-kirja kertoo, että ”Talvisota romahdutti Lindforsin maailmankuvan. Se oli käännekohta hänen poliittisessa kehityksessään. Tolvajärven hankiin hän hautasi ihanteelliset kuvitelmat sosialismista, kotiin hän toi uskonsa sosiaalidemokratiaan. Hän joutui kokemaan, että sota kuuluu politiikan realismiin. Hän ei enää kysellyt, oliko talvisota väistämätön. Hän tiesi, että se oli.”.

Tolvajärvellä syntyi Erkki Lindforsin ja Aaro Pajarin luja veljesside. Siellä syntyi Tampereen aseveliakselin keskinäisen luottamuksen henki. Sen voimin Erkki Lindfors, yhtenä luottomiehenään Eero Kivelä johti kaupunkia rautaisella otteella neljännes vuosisadan. Lindfors loi Tampereelle ainutlaatuisen päätöksentekokulttuurin, jonka saavutukset ja henki vaikuttavat tänäkin päivänä Suomen voimakkaammin kehittyvässä kaupungissa.

Eero Kivelä oli läpi elämänsä Talvisodan hengen, sen kokemusperinteen sekä kivääriin tarttumisvalmiuden vaalija. Hänen eläke-elämänsä ensi askel oli Ruutiukkotoiminnan perustaminen. Hänen viimeinen perinneprojektinsa oli Talvisodan hengen muistopaasi Tammelan torilla. Sen hän ajoi läpi vastustuksesta huolimatta periaatteensa mukaisesti ”Läpi vaikka harmaan kiven”.

Arvoisat Ruutiukot

Eeron rauhanpäivän viesti oli: ”Meitä ei ole voitettu”. Hänen toivomuksenaan oli, että ”kun kansainvälistä oikeutta kerran Euroopassa jaetaan meidänkin äänemme kuullaan”. Nyt EU-ja Nato-jäsenen ääntä ei yksin kuulla, vaan Talvisodan taistelujen voittajan ääntä kuunnellaan niin Kiovassa, Brysselissä kuin Washingtonissa.

Euroopassa käydään sotaa ja ennen pitkää etsitään rauhaa ja uutta turvallisuusjärjestystä. Siinä työssä suomalaisella kokemusperinteellä ja suomalaisella tavalla toimia on paljon annettavaa. Jos vain itse osaamme kokemuksiamme arvostaa ja vaalia.

Tampereen suomalainen klubi on tehnyt työtä suomalaisuuden puolesta 132 vuotta. Nyt suomalaisuuden ja sen parhaiden perinteiden lipun kantajia tarvitaan enemmän kuin aikoihin. Te ruutiukot olette niitä klubin piirissä.

Hyvät Ruutiukot

Kiitos, että olen saanut yhdessä Talvisodan Tammisunnuntaina syntyneen Jaakko-veljeni ja Ruutiukkojen tykin nykyisen haltijan, Kalle-poikani kanssa olla mukana tässä 50-vuotisjuhlassa. Olemme voineet kokea, että Eero isämme ja isoisän vaalima henkinen perintö elää. Suurkiitos, että kävitte muistamassa hänen elämätyötään Aitolahden haudalla.