Jyrki Iivonen

17.10. 2023

MAAILMANPOLITIIKASSA ON JÄLLEEN UUSIA HAASTEITA – JA JOTKUT NIISTÄ KOSKETTAVAT SUORAAN MYÖS SUOMEA

Olen laatinut tälle palstalle pääasiassa maailmanpolitiikkaa ja erityisesti Ukrainan sotaa käsitteleviä kirjoituksia. Tarkoitukseni oli tässä vaiheessa kiinnittää huomiota myös kotimaan asioihin, onhan meille vallassa tällä hetkellä kokoomuksen johtama hallitus jonka poliittinen linja poikkeaa merkittävästi edellisen hallituksen vastaavasta. Uusi hallitus on tuonut poliittiseen keskusteluun monia uusia aloitteita tilanteessa jossa maamme on kohdannut poikkeuksellisen suuria haasteita. Ne liittyvät maahamme vuosikymmenten aikana rakennetun hyvinvointiyhteiskunnan säilymiseen muuttuneessa tilanteessa.

Kansainvälisessä järjestelmässä on kuitenkin pelkästään kuluneen lokakuun aikana tapahtunut paljon sellaista joka vaatii heti tarkempaa analyysiä. Siksi joudun palaamaan Suomen tilanteen tarkasteluun tuonnempana. Sen sijaan keskityn viime viikkojen keskeisimpiin kansainvälisiin kehityskulkuihin: Ukrainan sodan jatkumiseen, Kaukasuksella sijaitsevan Vuoristo-Karabahin tilanteeseen, Israelin ja terroristijärjestö Hamasin väliseen aseelliseen konfliktiin, Yhdysvaltain kasvavaan sisäiseen kriisiytymiseen sekä Suomen ja Viron välisen merenalaisen kaasuputken ja tiedonsiirtokaapelin sabotointiin.

Sota Ukrainassa jatkuu

Sota Ukrainassa on jatkunut jo yli puolitoista vuotta eikä taisteluille ainakaan vielä näy loppua. Ukrainan pitkään odotettu vastahyökkäys ei monien mielestä ole edistynyt riittävän nopeasti, olkoonkin että Venäjän asema näyttää jatkuvasti heikommalta. On kuitenkin syytä panna merkille, että Venäjä ei ole ollut viime viikkojen ja kuukausien aikana toimettomana. Se on pyrkinyt saamaan käyttöönsä sotamateriaalia ulkomailta (Pohjois-Koreasta ja Iranista) kun sen oma sotatarviketuotanto ei näytä pysyvän rintamalla tapahtuvan kulutuksen edellyttämässä vauhdissa.

Nuo kaksi maata ovat käyneet tässä suhteessa Venäjälle entistä tärkeämmiksi. On toki tiedetty jo pitkään, että iranilaisvalmisteisia drooneja on käytetty runsaasti Ukrainassa, myös siviilikohteita vastaan. Iranista Venäjälle suuntautuvaan tuontiin on maantieteellisistä syistä vaikea puuttua. Iran on jo vuosien ajan ollut erityisesti länsimaiden pakotelistalla, joten tiivistyvä kanssakäyminen Venäjän kanssa on sille sekä poliittisesti että taloudellisesti hyödyllistä. Myös Iranin rooli Lähi-idän politiikassa on Venäjän asemaa tukevaa. Moskovassa mitä ilmeisimmin ajatellaan, että tilanteen kärjistyminen siellä vähentää länsimaiden halua ja kykyä tukea Ukrainaa.

Useissa Euroopan maissa on tapahtunut ja tapahtumassa kehitystä, jonka pelätään vähentävän Ukrainalle annettavaa tukea. Unkari – maa joka itsekin on kärsinyt aikoinaan muita enemmän neuvostovallan alaisuudessa – on jo pitkään suhtautunut karsaasti Ukrainan tukemiseen. Mikään ei lisäksi viittaa Unkarin politiikan muutoksiin lähitulevaisuudessa. Nyt myös Slovakiassa juuri pidetyissä parlamenttivaaleissa voiton sai kansallis-populistinen SMER-puolue, joka on suhtautunut karsaasti Ukrainan avustamiseen. Vielä ei kuitenkaan tiedetä, onnistuuko sen johtaja kokoamaan maahan uuden hallituksen.

Keskisen Itä-Euroopan maista ongelmallisin on kuitenkin Unkari, joka on käyttänyt Ukrainan tukemista välikappaleensa saada myönnytyksiä Euroopan unionin suunnasta. Ulkopuolista ihmetyttääkin, onko Unkarissa unohtunut kokonaan se, miten Neuvostoliitto maata pian 70 vuotta sitten kohteli.

Unkari ja Slovakia eivät ole ainoat Euroopan maat, jotka ovat alkaneet kyseenalaistaa Naton ja EU:n harjoittamaa Ukraina-politiikkaa. Puola on toki ollut koko sodan ajan yksi merkittävimmistä Ukrainan tukijoista, mutta viime kuukausina sielläkin on alettu jossain määrin kyseenalaistamaan annettua tukea. Monien mielestä maan parlamenttivaalit voivat olla avainasemassa. Uskallan kuitenkin väittää, että Laki ja oikeus –puolueen kokema ilmeinen vaalitappio tarkoittaa sitä, että Ukrainan sotilaallinen ja poliittinen tukeminen voi jatkua entiseen tapaan. Donald Tuskin johtama oikeistoliberaalisten puolueiden koalition suhtautuu lähtökohtaisesti myönteisesti Ukrainaan.

Euroopan keskeiset valtiot ovat vakuuttaneet jatkavansa apua Ukrainalle. Niistä esimerkiksi Iso-Britannia on vankkumaton Ukrainan itsenäisyyden tukija. Maassa viimeistään vuoden 2025 alkupuolella pidettävät parlamenttivaalit tulevat melkoisella varmuudella johtamaan siihen, että konservatiivipuolue joutuu siirtymään oppositioon. Se tuskin kuitenkaan vaikuttaa maan Ukraina-politiikkaan. Myös Ranska ja Saksa ovat pysyneet – toistuvista epäluuloista huolimatta – Ukrainan sotaponnistelujen tukijoina. Varsinkin Saksassa on kuitenkin ilmassa voimasuhteiden muuttumista, kehitys jonka vaikutusta on tässä vaiheessa vielä vaikea ennakoida.

Kaukasuksen tilanne vaikeutuu

Vuoristo-Karabahin tilanne on kärjistynyt ja sen hallinnasta kiistelevät Armenia ja Azerbaidzhan ovat ajautuneet täysimittaisen sodan partaalle. Alueen tasapainoa tähän saakka ylläpitänyt Venäjä ei ole pystynyt kielteiseen kehitykseen vaikuttamaan, koska sen huomio on tällä hetkellä Ukrainassa. Armenian asemaa on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen helpottanut Venäjältä saatu tuki, olkoonkin että maa on saanut kärsiä monin tavoin neuvostovallan aikana tehdyistä epäoikeudenmukaisista poliittisista ratkaisuista. Stalinin kansallisuuspolitiikka Kaukasuksella osoittautui jo 1930-luvulla ongelmaksi niin armenialaisten kuin georgialaistenkin kannalta.

Armenialaisten historia on viimeisten runsaan sadan vuoden aikana ollut täynnä suuria kärsimyksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia. Viime vuosisadan alussa Turkki toteutti Armeniassa kansanmurhan jossa ainakin miljoona armenialaista menetti henkensä. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Kaukasuksen kansalliset rajat vedettiin ottamatta huomioon armenialaisten oikeuksia. Azerbaidzhaniin liitettiin armenialaisten asuttama Vuoristo-Karabahin alue samalla kun Armenian sisäpuolella sijaitseva pieni Nahitshevanin alue jäi osaksi Azerbaidzhania. Ja tällä hetkellä pelätään sitä, että Azerbaidzhan valtaa Armenialta käytävän Nahitshevaniin. Armenialla tuskin on riittävää sotilaallista voimaa Azerbaidzhanin pyrkimysten torjumiseksi.

Kriisi Lähi-idässä kärjistyy

Lähi-idän tilanne on kansainvälisen tasapainon kannalta ollut kriittinen koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan. Moninaisia alueen konflikteja arvioitaessa Israel on ollut koko ajan keskeisessä asemassa, näin siitäkin huolimatta että se on käytännössä koko alueen ainoa demokraattinen valtio. Israel itsenäistyi Yhdistyneiden Kansakuntien päätöksellä vuonna 1948 ja joutui heti sitä ympäröivien arabimaiden sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Sama uusiutui Suezin kriisin yhteydessä vuonna 1956, ns. seitsemän päivän sodassa vuonna 1967 sekä Jom Kippur sodassa vuonna 1973. Kaikissa näissä sodissa ympäröivät arabimaat aloittivat koordinoidun hyökkäyksen Israeliin, ja joka kerta sota päättyi niiden tappioon ja alueiden väliaikaiseen tai pysyvään menettämiseen Israelille.

Elämme kylmän sodan päättymisestä huolimatta jakautuneessa maailmassa jossa liberaalit demokratiat ovat joutuneet kasvavan paineen alaiseksi. Siitä johtuen maailman valtioiden enemmistö on esimerkiksi YK:n äänestyksissä asettunut Israelia vastaan perustellen kantaansa mm. sillä että tämä miehittää koko ajan naapurimailta vallattuja alueita. Tässä kritiikissä on täysin unohtunut se, että kaikissa aikaisemmissa neljässä sodassa Israel on puolustautunut naapurimaiden hyökkäyksiä vastaan ja on onnistunut torjumaan ne siitäkin huolimatta että se on väkiluvultaan niitä huomattavasti pienempi.

Uusin alueellinen konflikti käynnistyi siten, että Gazan aluetta hallitseva islamistinen terroristijärjestö Hamas aloitti yllätyshyökkäyksen joka kohdistettiin ennen muuta Israelin siviiliväestöä vastaan. On toki totta, että Hamasia on avoimesti tukenut vain muutama Iranin kaltainen maa. On silti merkillepantavaa, että länsimaat ovat, samalla kun tunnustaneet Israelin oikeuden itsepuolustukseen, ovat vaatineet sen tapahtuvan ”siviiliväestön turvallisuutta kunnioittaen”. Hamas on toki määritelty terroristijärjestöksi, mutta samalla on Israelille asetettu monia sen toimintaa rajoittavia vaatimuksia.

Hamas ei ole saanut kovinkaan laajaa kannatusta toiminnalleen muualla kuin islamilaisessa maailmassa. On kuitenkin selvää, että Israelin sotilaallisen iskut sitä vastaan luovat suotuisaa kasvupohjaa islamistiselle terrorismille. Yksittäiset tapahtumat Ranskassa ja Yhdysvalloissa ja jatkossa mahdollisesti muuallakin enteilevät tilanteen vain vaikeutuvan entisestään. Israelin näkökulmasta iskujen kohdistaminen Hamasia vastaan on kuitenkin oikeastaan ainoa vaihtoehto. On myös muistettava, että Hamasin saama vastaanotto on ollut ristiriitainen jopa palestiinalaisten keskuudessa. Pidemmällä aikavälillä kansainvälisen yhteisön ajama kahden valtion – Israelin ja Palestiinan – politiikka on mitä ilmeisimmin ainoa kestävä lähtökohta alueen rauhoittamiselle. Se on kuitenkin mahdollista toteuttaa vasta sitten kun Israelin naapurimaat tunnustavat sen olemassaolon oikeutuksen.

Yhdysvaltain sisäiset jännitteet kasvavat

Yhdysvaltain presidentin ja kongressin vaaleihin on aikaa enää hieman yli vuosi. Nykyinen presidentti Joe Biden on pyrkinyt kiitettävällä tavalla lisäämään kansainvälistä yksituumaisuutta, mutta sisäpolitiikassa hän on törmännyt ongelmiin joita on erittäin vaikea ratkaista. Ensi vuoden presidentinvaaleista on tulossa, samalla tavoin kuin vuonna 2020, hänen ja Donald Trumpin välinen kilpailu jonka lopputulosta on tällä hetkellä erittäin vaikea ennustaa. Monet yhdysvaltalaiset ovat tällä hetkellä erittäin huolissaan tilanteesta. Onkin perusteltu syy ihmetellä, eikö maan poliittinen järjestelmä pysty tuottamaan sellaisia henkilöitä, joilla olisi kaikki presidentin viran vaatimat ominaisuudet.

Joe Biden on ensi vuoden vaalien aikaan jo 81-vuotias eli vanhempi kuin yksikään maan presidentti aikaisemmin. Donald Trump on häntä vain kolme vuotta nuorempi eli 78-vuotias. On totta, että presidentin viran menestyksellinen hoitaminen on muutakin kuin ikäkysymys. Siinä on totta kai kyse myös poliittisesta ohjelmasta ja toimintatavoista. Mielipidetiedustelut osoittavat kuitenkin, että amerikkalaiset äänestäjät ovat huolissaan nykyisten pääehdokkaiden fyysisistä ja henkisistä ominaisuuksista. Ja tässä suhteessa he molemmat ovat olleet kaikkea muuta kuin vakuuttavia ja se näyttää nyt vaikuttavan ihmisten äänestysprioriteetteihin arvaamattomalla tavalla.

Olisi peräti valitettavaa, jos amerikkalaiset äänestäjät pitäisivät ehdokkaan ikää poliittista uskottavuutta tärkeämpänä tekijänä. Yhdysvaltain politiikassa on jo vuosikymmenten ajan nähty, että ”kaikki politiikka on paikallista” (”all politics is local”), että ihmisten äänestyspäätökset perustuvat pitkälle siihen, mitä heidän lähiympäristössään tapahtuu tai on tapahtumassa. Paikalliset arkipäivän huolet ratkaisevat pitkälle sen, keitä he äänestävät. Ja tässä tarkastelussa Bidenin asema on kaikkea muuta kuin vahva.

Itämeri ei ole enää rauhanmeri

Kun Suomi aikaisemmin tänä vuonna hyväksyttiin Naton jäseneksi, merkitsi se sitä että puolustuksellinen asemamme vahvistui merkittävästi. Kolikolla oli kuitenkin myös toinen puoli: suhteemme Venäjää ei sen jälkeen voinut enää mitenkään jatkua samanlaisena kuin aikaisemmin. Suomen jäsenyys oli seurausta Venäjän Ukrainaa vastaan aloittamasta oikeudettomasta sodasta. Venäjän hyökkäys yhdisti läntisen maailman ennennäkemättömällä tavalla. Naton nykyään 31 jäsenmaata on vahvistanut puolustustaan merkittävästi. Ne ovat myös olleet asettamassa Venäjää vastaan sanktioita, jotka pidemmällä tähtäimellä rajoittavat koko ajan enemmän tämän kykyä jatkaa sotaa Ukrainaa vastaan.

Suomen Nato-jäsenyydestä on toki keskusteltu jo pitkään, mutta yleinen mielipide suhtautui siihen hyvin skeptisesti viime vuoteen saakka. Asiasta toki keskusteltiin jossain määrin myös venäläisten kanssa. Koska siellä ilmeisesti uskottiin, että suomalaiset eivät jatkossakaan lämpene jäsenyydelle, olivat vastaukset hyvin ympäripyöreitä ja maltillisia. Korkeintaan sanottiin, että jäsenyys olisi vain ja ainoastaan Suomen oma asia ja korkeintaan vihjattiin, että tuo epätodennäköiseksi oletettu jäsenyys saattaisi kyllä johtaa joihin Venäjän vastatoimenpiteisiin.

Suomalaisten – ja kaikkien muiden Euroopan maiden – suhtautuminen Venäjän aloittamaan sotaan yllätti maan poliittisen ja sotilasjohdon. Aikaisempi mitäänsanomaton kritisointi ei enää toistunutkaan vaan johti laajaan erilaisten toimenpiteiden kirjoon. Länsimaat ovat tänään yhtenäisessä rintamassa vastustamassa Venäjän sotapolitiikkaa, ja myös Suomi on siinä mukana.

Suomen ja Venäjän väliset suhteet ovat sen jälkeen heikentyneet koko ajan. Diplomaattinen kanssakäyminen on supistettu minimiin ja maiden välinen kauppa on lakannut käytännössä lähes kokonaan. Venäjällä on alettu kirjoittaa Suomen historiaa uuteen muotoon. Tavallisilla venäläisillä on kuitenkin ollut niin paljon yhteyksiä Suomeen, että aivan heti uudet tulkinnat eivät ole levinneet koko väestön keskuuteen. Siksi Venäjä on joutunut turvautumaan myös järeämpiin keinoihin. Yksi uusi vaihe tässä kehityksessä on ollut aikaisemmin tässä kuussa tapahtunut Suomen ja Viron välisen kaasuputken ja tietoliikennekaapelin katkaisemiset Suomenlahdella. Tapahtunutta tutkitaan tällä hetkellä intensiivisesti mutta voi olla, että täyttä varmuutta syyllisestä ei koskaan saada. Kukin voi kuitenkin miettiä tykönään, kenellä loppujen lopuksi voisi tällä hetkellä olla kyky ja tarve tehdä jotakin tällaista.

Elämme tällä hetkellä maailmassa, joka saattaa olla uudessa murroskohdassa. Tilanteelle on ominaista erityisesti se, että yhden kriisin – Ukrainan sota – rinnalle on noussut useita muita huolestuttavia kehityskulkuja. Tuntuu hieman siltä kuin kansainvälisen politiikan pelinappuloita oltaisiin tällä hetkellä jakamassa uudelleen. Ja jotta tilanne olisi vielä tätäkin hankalampi, monissa läntisen maailman maissa on myös koko joukko muita haasteita. Suomessa suurin haaste on se, että olemme jo pitkään kuluttaneet enemmän kuin mitä olemme ansainneet ja että poliittinen retoriikka on tällä hetkellä sellaista että se tuskin antaa edellytyksiä ongelmien konsensuspohjaiselle ratkaisemiselle.

Jyrki Iivonen